torstai 13. toukokuuta 2010

Kokeilin ekirjaa

Mainitsin edellisessä postauksessani, että kävin kirjastossa tutustumassa Sony PRS-600 -merkkiseen elektroniseen lukulaitteeseen. Tästä linkistä löydät aika hyvän esittelyn, tosin englanninkielisen.

En onnistunut lainaamaan laitetta, mutta istuin paikan päällä ja kokeilin hieman. Laitteeseen oli ladattu alle 600 teosta. Ne olivat suomenkielisiä teoksia, joiden tekijänoikeudet olivat vanhentuneet. Minna Canthin Kauppalopo muistaakseni kuului valikoimaan ja jokin René Descartesin teos.

Laskeskelin, että vajaa 600 tavallista kirjaa tai vastaavaa veisi jopa toistakymmentä metriä hyllytilaa. Pienen kodin kirjasto siis mahtuisi tuollaiseen laitteeseen.

Laite oli harmaa toisin kuin yllä linkatun esittelyn laite, joka oli musta, paitsi tietysti lukualueeltaan. Musta näyttää suruviestiltä, joten pidän enemmän harmaasta.

Laitteessa on kosketusnäyttö, jonka avulla lukemista voi hakea esiin. Varsinainen lukukokemus oli  tutun tuntuinen, koska se oli niin samanlaista kuin paperisen kirjan lukeminen. Se ei siis tuntunut erityisemmin miltään. Tekstiä oli helppo lukea, kun siitä sai niin hyvin selvää.

Siinä suhteessa oli eroa, että kun laite on yhden sivun kokoinen eikä sitä voi "avata", sitä ei voi pitää kädessä peukalo-otteella kuten tavallista kirjaa. Sitä mahdollisuutta kaipasin. Ratkaisu olisi yksinkertainen. Laite tarvitsisi vain avattavan kotelon, jossa sitä voisi pitää lukiessaan.

Olisipa mainiota, jos tuollaisen voisi saada mukaan kesälomamatkalle.

Tunnen tarvitsevani laitetta jo nyt, koska netistä löytyy ilmaisia kirjoja, joita en viitsi lukea pöytäkoneen ruudulta. Esittelylinkin kaveri sanoi, että laitteeseen voi siirtää tiedostoja. Tässä pari teosta, jonka haluaisin kopioida laitteeseen luettavaksi:
Pekka Himanen: Kukoistuksen käsikirja
Marko Ulvila ja Jarna Pasanen: Elements for Discussion: Sustainable Futures

Sonystyle-sivuston mukaan laitteeseen käy Pdf- ja ePub-muotoiset tiedostot. Jälkimmäinen kirja on peedeeäffää eli siirrettävissä, mutta Himasen kirjan osoitteeseen sisältyy sana "digipaper" joten mikähän lienee tallennusmuoto?

Lisäisin mielelläni linkiksi myös Sampsa Kiianmaan Vehmas Assemblyssä olevan elämänhallintaoppaan, mutta jostakin syystä viirustorjuntani varoittaa voimakkaasti siirtymästä sinne. Toivottavasti Sampsa saa sivuston pian kuntoon, mikäli siinä nyt oikeasti on jotakin.


Harmillista että laite on vielä niin kallis. Hintaseurannan mukaan se maksaa 287 euroa. Sonystylen mukaan peruslaitteeseen mahtuu 350 teosta, joten kirjastojen laitteissa taitaa olla enemmän muistia.

Ihmettelisin suuresti, ellei kirjojen tulevaisuus olisi tämänkaltaisissa laitteissa. Toivon ja luulen, että ekirja on paperista huomattavasti ekologisempi, ainakin jos lasketaan mukaan vähentynyt tilantarve kodeissa.

Tällä hetkellä kirjat eivät ole sähköisessä muodossaan merkittävästi paperisia edullisempia. Koska yhden bittikopion tuotanto- ja siirtokustannus on mitätön, arvelen kilpailun pudottavan hintoja huomattavasti. Sitten meillä onkin toinen ongelma, kun mahdollisuus infoähkyyn vahvistuu.

Eija Helminen, lämpimästi tervetuloa mukaan joukkoon!

maanantai 10. toukokuuta 2010

Lämpimästi tervetuloa avajaisiin Kaapelitehtaan Puristamoon 21.5. klo 17-19 ..

.. juhlistamaan valmistumistamme kuvataiteilijoiksi ja näyttelyyn muulloinkin!

maanantai 3. toukokuuta 2010

Voiko huolista olla välittämättä?

Jatkan hieman eilistä aihettani. Maija-Riitta Ollila antoi huoliin sellaisen reseptin, että ne kannattaa lajitella kahteen koriin. Toiseen pannaan ne, joille voi tehdä jotakin ja toiseen ne, joille ei voi mitään. Sitten miettii, mitä ensin mainituille tehdään. Ajatus ilmeisesti juontaa budhalaisuudesta.

Niin-in. Voihan tuo toimiakin. Mitenkähän voi unohtaa sellaiset huolet, joille ei voi mitään? Huolista ei Ollilan mukaan ole mitään hyötyä. Eikö nyt voisi sanoa kuitenkin, että ensimmäisen ryhmän huolet nostavat agendalle asioita, joille kannattaa tehdä jotakin. Entä eikö huolestuminen ole tunnetta? Voiko tunteille mitään?

Päivän pieni ilo: Tutustuin Helsinki kympin kirjastossa Sonyn e-kirjalukulaitteeseen. Hyvän tuntuinen laite.

sunnuntai 2. toukokuuta 2010

Miten haluan käyttää tämän päivän ja kuolemani välisen ajan?

Filosofi Marja-Riitta Ollila on vieraillut Maarit Tastulan haastateltavana ohjelmassa Seitsemäs taivas.

Ollilassa yhdistyy kaksi hienoa ominaisuutta, viisaus ja kyky esittää asian ydin kristallinkirkkaasti muutamalla sanalla. Tässä muutamia poimintoja keskustelusta.

Hän neuvoi keinon valita mihin aikansa käyttää. Hän viittasi Franciscus Assisilaiseen, joka on aikoinaan puhunut sisar kuolemasta. Kun kuolema on jokaisella edessä, voi miettiä, mitä haluaa ennen sitä. Ollila konkretisoi ajatusta niin, että jos oletamme ihmiselämän pituuden olevan noin 80 vuotta, se merkitsee noin 29200 päivää. Tuosta onkin helppo laskea ikänsä perusteella, paljonko on jäljellä, jos saa elää mainitun mittaisen elämän.

Hän kauhisteli sitä, että ihminen voi elämänsa lopulla huomata, että onkin käyttänyt aikansa väärin. Tässä tulee mieleen jostakin lukemani ajatus, että tuskin kukaan katuu lopussa, ettei tehnyt enemmän töitä elämässään.

Kun miettii tekemistensä tärkeysjärjestystä esitetyssä valossa, noussee mieleen pehmeitä arvoja, oman itsensä löytäminen yms. asioita.

Ollila puhui myös läpi harmaan kiven yrittämisen typeryydestä. Hän tarkoitti, että ei ole järkevää jumittua härkäpäisesti tavoitteeseen, jonka saavuttaminen vaatii liian paljon verrattuna muihin vaihtoehtoihin. Mieluummin kannattaa olla altis ympäristön virikkeille ja suunnistaa niiden mukaan. Näinpä hän kritisoi myös ns. tahtoihmisyyttä.

Tuossa on minulle oppimista ainakin siinä suhteessa, että minulla on taipumus liikaan optimismiin arvoidessani jonkin hankkeen toteuttamiseen tarvittavaa aikaa. Jos sitten lähden sisukkaana (= joustamattomana?) liikkeelle, saatan pian huomata puurtavani pitkää päivää itselleni kasaamassani oravanpyörässä.

Ollila vertasi alitajunnan ja järjen suhdetta norsuun ja ratsastajaan. Jos norsu tahtoo jotakin muuta kuin sen selässä oleva ratsastaja, arvaamme miten käy. Mielenkiintoinen ajatus. Tuohan merkitsisi, että jos pyrkii suunnittelemaan elämäänsä järkiperäisen analyyttisesti, sotii itse asiassa tuulimyllyjä vastaan. Okei, jos siis tukahdutan alitajuntani ja annan vain järjen viedä, voin elämäni ehtoossa huomata eläneeni väärin. Kuulostaa mahdolliselta. Kyllä, tuostakin minulla on oppimista.

Siis mitä tehdä aikana, joka minulla vielä on? Tässä nousee vielä sekin mieleen, että voihan olla niinkin, ettei ole paljoakaan jäljellä. Ainakin haluan antaa aikaa läheisilleni, tehdä jotakin minulle luontaista ja haluaisinhan minä maailmaakin parantaa. Helposti sanottu, mutta ...

Nyt järki hyllylle!  

Päivän pieni ilo: Löysin netistä ilmaisen konversio-ohjelman tiedostomuodon muuttamiseen.