torstai 24. helmikuuta 2011

Vain rikkaat voivat leppoistaa?

Strasbourg
Silloin tällöin törmään kommenttiin, että pitää olla rikas, jotta voi leppoistaa. Se olisi siten elitististä puuhaa.

Minulla ei ole sellaista kokemusta rikkaudesta, jotta voisin sen pohjalta arvioida mainittua kysymystä. Arvelen, että rikkaalla on paljon huolta omaisuudestaan. On osattava sijoittaa omaisuuttaan ja miettiä ottaako riskiä vai pelatako varman päälle. Jos omistaa useita asuntoja, voi olla huolta vuokralaisista tai asuntojen kunnosta. Jos haluaa tehdä pikavoittoja pörssissä, on oltava jatkuvasti valppaana. Jos omistaa monta kesäpaikkaa, saattaa varkaat pelottaa. Jne.

Voihan omaisuuden hoitaminen olla tietysti oma ammattikin. Ehkä on onnistununut hankkimaan ison omaisuuden, jonka hoitamiseen voi keskittyä. Tuohonkin työhön voi varmaan tietoisesti suhtautua siten, ettei tavoittele ylettömiä vaan tyytyy kohtuulliseen tuottoon ja näin välttää epäterveellistä stressaantumista.

Taannoinen esimieheni sanoi tavoitteenaan olevan, että on ansainnut viisikymppisenä niin paljon rahaa, että voi jättää työtä eikä tarvitse murehtia omaisuudestaan. Tuosta on aikaa. Tietääkseni noin ei ole käynyt vaan hän on nytkin yrittäjämäisisssä kuvioissa.

Varakkaan yrittäjän lapset saattavat periä valtavan omaisuuden ja paineita voi tulla siitä, ettei hukkaa saamaansa.

Maailman mittapuun mukaan useimmat meistä suomalaisista olemme hyvin menestyviä kuten kaikenlaiset mittaukset osoittavat. Moni perhe elää sellaisessa tulokuviossa, josta esi-isät ja -äidit eivät voineet uneksiakaan, mutta jatkuva kiire ja huoli rassaa. Olisi helppoa neuvoa, että höllää vähän. Voisiko ainakin toinen vanhemmista etsiä helpomman työn tai jättäytyä vaikkapa puolipäiväiseksi. Tuskinpa kannattaa puuttua asiaan, koska jos vertaiset elävät samalla tavalla, korkea elintaso koetaan normaalina ja siitä hankala pudottautua, vaikka saisikin lisää aikaa palkakseen. Olisihan siinä riskejäkin. Tosin siinäkin on riskinsä, jos jatkaa samalla tavalla, koska terveys vaarantuu.

On ihmisiä, jotka uivat kiireessä ja paineessa kuin kala vedessä. Heitä vauhdin kohtuullistaminen saattaisi stressata kovastikin.

Minulle leppoistaminen eli kohtuullistaminen merkitsee sitä, että miettii, paljonko stressistä aiheutuu omista valinnoista ja ovatko valinnat varmasti omia. Jos muutostarvetta ilmenee, voi pohtia, pystyykö elämäntapaansa muuttamaan jollakin tähtäyksellä kestävämpään suuntaan. Tällaisia voivat pohtia keskituloisetkin ihmiset.  

Mitäpä tähän sanoisi loppukaneetiksi? Muistetaan vanha hyvä arvo - kohtuullisuus.

Hei M.E. Kiva kun liityit joukkoon. Lämpimästi tervetuloa!

tiistai 22. helmikuuta 2011

Stressikö leppoistajan arkkivihollinen? Osa 3

Strasbourg
HUS yhdistää stressin elämänhallinnan alentumiseen. Tästä voidaan johtaa sellainen ajatus, että jos on siten realisti, että tunnistaa omat vahvuudet ja heikkoudet, pystyy hankkiutumaan omia vahvuuksia vastaavaan työhän ja osaa asettaa itselleen saavutettavissa olevia tavoitteita, todennäköisesti kärsii keskimääräistä vähemmän stressistä. Avainsana on itsetuntemus. Elämmekö omaa elämää vai muiden määrittämää?

Juha esitti sensuuntaisen ajatuksen, että leppoistaja tekee vain sellaista, mistä nauttii. Wikipedia samastaa nautinnon voimakkaaseen mielihyvään, jota ihminen voi saada esimerkiksi syömisestä, liikunnasta, seksistä, seuraelämästä tai taiteesta. Hedonisti asettaa mielihyvän ja nautinnon tavoittelun elämän tärkeimmäksi sisällöksi.

Minusta stressin välttämistä ei pidä automaattisesti yhdistää mielihyvän tavoitteluun. On sitäpaitsi turhaa tavoitella täydellistä stressittömyyttä, koska sehän johtaisi epäterveeseen passiivisuuteen. Stressi on palautejärjestelmä. Se kertoo, että koet kohtaamasi vaatimukset melkein saavuttamattomiksi. Meillä kaikilla lienee yksilöllinen stressinsietotaso. Ei haittaa, jos mittari heilahtelee plussalla ja miinuksella, mutta jos se on jatkuvasti punaisella, on syytä pohtia vakavasti omia elämänolosuhteitaan.    

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Stressikö leppoistajan arkkivihollinen? Osa 2

Strasbourg
En usko, että on mielekästä tavoitella stressitöntä elämää eikä sellaisen saavuttaminen liene mahdollistakaan. Kuten HUS kertoo, lyhytaikainen stressi voi olla hyödyllistäkin. Pitkäaikainen stressi puolestaan on terveydelle haitallista.

Stressiä kannattaa pitää signaalina, että jotakin voi olla vialla. Ehkä sitä voisi kutsua ystäväksi, joka haluaa auttaa.

Jatkuva stressi saattaa kertoa siitä, että olet väärässä työssä. Ehkä lahjakkuusrakenteesi ei täsmää riittävästi työsi edellyttämän kykyprofiiliin kanssa. Ehkä olet tutkijatyyppi, joka on ajautunut opettajaksi, tai sairaanhoitaja, jolle sopisi suurpiirteisempi tehtävä. Oletko tullut hakeneeksi ja päässeeksi johtotehtäviin, mutta tunnetkin viihtyväsi paremmin asiantuntijana. Ehkä kannat levottomana myyntineuvottelijan tulosvastuuta ja uneksit hoitoalan töistä. Jne.

Oletko tullut ajatelleeksi, että jos et ole rehellinen itsellesi oman kykyprofiilisi ja työsi suhteen, elämäsi perustus saattaa olla huteralla tolalla. Jonakin päivänä psykofysiikkasi saattaa yllättää sinut ja hakea tasapainon tavalla, jota et arvaakaan. Jos olet onnekas, se ei tapahdu terveyden romahtamisena vaan vaikkapa työpaikan menettämisenä siten, että löydät itsellesi sopivamman työn.

Mukava kun tulit mukaan cocogoony. Lämpimästi tervetuloa!

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Stressikö leppoistajan arkkivihollinen? Osa 1

Le Havre
Jatkan Juhan viestien kommentointia. Juha kirjoittaa:

Vaan maailmassa on outo huume tai olio, joka tykkää rikkoa paikkoja, istahtaa olkapäälle ja täyttää jopa taskut ja... ikävä kyllä, ajaa lopulta täydellä junalla olohuoneeseen.



Tuo ikävä piru, niin piruksi kai voinen sitä kutsua, niin viheliäinen se on, on nimeltään stressi.


Se on mielestäni leppoistajan arkkivihollinen. Luulisin nimittäin että juuri tuo ketale on se, joka lyö kiilansa aidon leppoistajan toimeen.
Asetankin siis kysymyksen. Onko tuo kummajainen leppoistajan päävihollinen, ja onko rajallinen aika vain tuon vihulaisen loihtima sumuverho?


Ja jos näin on, kuinka tuon vihulaisen saisi eliminoitua?



Charles de Gaullen juna- ja lentoasema
 Ja mielestäni tuo arkkivihollinen on myöskin koodattuna jokaiseen kysymykseen. Niinpä se seuraa aina kysymystä ja saattaa porautua vastaajan otsalohkoon.


Tuon mukana tulevan stressin saa eliminoitua, kun kysymys on asetettu niin, ettei siihen tarvitse vastata.


En siis odota kysymykseen vastausta, päinvastoin. Mielestäni leppoistajalle tärkeintä on pohtia, sisäistää ja nauttia. Vasta silloin kun vastaamisesta nauttii, tuottaa se leppoistajalle iloa.

Charles de Gaullen juna- ja lentoasema
Stressi onkin kiinnostava aihe leppoistamisen näkökulmasta. Aihe on minulle ajankohtainen, koska juuri nyt tunnen altistuvani stressille. Onko stressi siis leppoistajan arkkivihollinen? Sietääpä miettiä.

HUS:in sivuilla on luotettavan tuntuista tietoa stressistä. Stressin syynä voivat olla suuret elämänmuutokset kuten läheisen kuolema, rakastuminen tai muutto. Se voi myös aiheutua työn vaativuuden ja yksilön edellytysten välisestä ristiriidasta, mutta myös työn liian vähäinen haasteellisuus. Stressi voidaan määritellä kiihtymys- tai ylihälytystilaksi.

Charles de Gaullen juna- ja lentoasema
Näyttää siltä, että osa stressin aiheuttajista on sellaisia tapahtumia, joille ei voi mitään. Jos esimerkiksi läheinen kuolee, surutyö täytyy tehdä ja jos siihen liittyy stressiä, minkäpä sille voi.

Muuttaminen on luonnollinen tahahtuma elämässä ja sitä tuskin kannattaa sen stressaavuuden vuoksi kaihtaa, jos tapahtuma esimerkiksi parantaa elämänlaatua.

HUS tuo esiin työn vaativuuden ja yksilön edellytysten välisen ristiriidan stressinaiheuttajana. Tälle voimme tehdä tai ainakin yrittää tehdä jotakin. Jos työ on liian vaativaa tai liian haastamatonta, voimme yrittää vaihtaa työpaikkaa. Se saattaa viedä aikaa, joten stressiä joutuu kestämään, kunnes uusi paikka on saatu ja uuden työn kanssa ollaan tultu sinuksi.

Niinkin voi käydä, että oman elämän kustannustaso on niin korkea, että se vaatii korkeapalkkaisen mutta stressaavan työn tekemistä. Tämä voi johtua siitä, että lapset on syötettävä, puettava jne. Sellainen elatuksenmurhe kuuluu elämään ja vanhemmat ehkä saavat voimaa siitä, että tuntevat ahertavansa tärkeän asian eteen.

Elintason kokeminen tiedetään nykyään suhteelliseksi. Köyhyyden tunne seuraa siitä, että toteaa vertaisten elintason omaa korkeammaksi, vaikka se koko maailman mittakaavassa olisi hyvinkin kohtuullinen. On ymmärrettävää, että vanhemmat ponnistelevat, jotta lapset eivät kokisi alemmuutta kavareittensa silmissä.
Miten kasvattaa lapsilleen niin vahvan itsetunnon, että he osaisivat kantaa luontevasti oman materiaalisen vaatimattomuutensa?