maanantai 26. syyskuuta 2011

Kunnon kaupunkipyörät Helsinkiin - Bravo!

Olen kirjoitellut viime aikoina Pariisin hienosta kaupunkipyöräjärjestelmästä ( 21. elokuuta ja 11. syyskuuta) . Tämänpäiväisessä Hesarissa on loistava uutinen. Olemme saamassa samanlaisen Hesaan jo ensi kesänä.

Tukholmassa on vastaava (Stockholm City Bike), mutta palvelun toimittaja on eri yhtiö kuin Pariisissa (Velib', jonka taustalla on JCDecaux). Stockholm City Biken omistavat Tukholman kaupunki ja Clear Channel Communications, joka toimii mm. ulkomainosalalla kuten JCDecaux. Helsinki aikoo kilpailuttaa nämä kaksi yritystä.

Harmi, että pyörät sijoitetaan ainakin alkuun vain kantakaupunkiin. Toivottavasti täältä Herttoniemestäkin niitä joskus saa. Jos tuollainen palvelu olisi ulottuvilla, ei omaa pyörää juuri tarvitsisi. Inhoan pyörän korjaamista. Siksi arvostan paljon sitä, että näissä järjestelmissä yhtiöt pitävät pyörät ajokuntoisina.

En tiedä, suunnitteleeko Helsingin kaupunki palvelun tarjoamista ympäri vuoden. Toivottavasti. Olisi hyödyllistä, että pyörät vähentäisivät ruuhkia myös talvella, vaikka käyttö varmaan olisi vähäisempää. Näin pohjoisessa pyöriin voitasiin vaihtaa talvirenkaat loppusyksystä. Lisäksi olisi syytä kiinnittää erityistä huomiota pyöräväylien auraukseen. 

lauantai 24. syyskuuta 2011

Taas tarvitiin vanhalle asialle uusi nimi - kotoilu

Montjean, Ranska
9 Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina,
mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen:
ei ole mitään uutta auringon alla.
10 Vaikka jostakin sanottaisiin: katso, tämä on
uutta,
on sitäkin ollut jo muinoin,
kauan ennen meitä.



Näin merkitsi Saarnaaja kauan sitten kirjansa ensimmäiseen lukuun

Tämä tulee mieleen, kun media kirjoittaa perustavallisesta kotielämästä ja kutsuu sitä kotoiluksi. Termi on niin uusi, että suomenkielinen Wikipedia ei sitä vielä määrittele.

Englanninkielinen vastine "homing" näyttää myös vielä hakevan sijaansa tässä merkityksessä, koska googlaamalla löytyy viitteitä lohien ja lintujen vaeltelusta elektroniikkaan. Sitten on "cocooning", jossa kotona oleilu sävyttyy nykytekniikan mahdollistamalla etätyöllä, netistä shoppailulla yms. Tämä bloggailukin lienee sitä. 

Kaksplus pitää kotoilua leipomisena, kokkaamisena, säilömisenä, sisustuksena, kierrätyksenä, löysäilynä, siivoiluna, marjastuksena, sienestyksenä, kalastuksena ja yleensäkin yhdessä puuhailuna.   

Markkinointi ja mainonta kertoo, että USA:ssa opiskelijat valitsevat aiempaa useammin oppilaitoksen, joka ei ole kaukana kotiseudusta. Kutsuvat sitä paikalliseksi kotoiluksi, joka ilmaus on minusta hieman tautologinen.  

Ehkä tässäkin kyseessä on kyllästyminen hyperkiireiseen ja kilpailulliseen elämään. Hyvää elämää siis tavoitellaan ja hyä niin. Toivotetaan ilmiölle navakkaa leviämistä.  

Eipä silti. Kohtuullisuudenkin idea juontuu kaukaa antiikista ja Raamatussakin siitä puhutaan. Slow life on siis sekin vanhaa hyvää tavaraa uudessa paketissa. 

Kotoilublogeja: Kotoliving, Kotoilua, Pientä kotoiluaKotoilua ja kokkausta, HomingHeaven.











torstai 22. syyskuuta 2011

Valoa putken päässä?

Elämä on tasapainossa, mutta intuitiivisesti koen jonkin olevan vialla. Viime postauksessani järkeilin, kuinka maalaaminen on orgaaninen prosessi, joka etenee omaehtoisesti.

Iltataivas  20.9.2011
Olen yrittänyt alottaa, mutta siitä ei ole tullut mitään. Tekeminen on tuntunut teennäiseltä ja väkinäiseltä. Olo on ollut kuin loppuunpalamisessa. Tahto käskee, mutta käsi ei toimi. Siinäkin tein virheen, että yritin taas ulkoa saamaani aihetta.

Tänään meillä on ollut vaimon kutsuma käsityökerho. Minäkin olen osallistunut maalaamalla työhuoneessani.

Otin aiheeksi kesäisen näkymän, jota olen työstänyt aikaisemminkin. Lähdin aiemman piirustukseni pohjalta ja jätin päikallisvärit huomiotta. Olen muovaillut itsenäistä värisommitelmaa työhöni. Hain vauhtia Bonnardilta.

Uusi lähestymistapa on auttanut. Työ on sujunut ja tuntunut mukavalta. Toivottavasti tämä tietää hyvää. Jospa korkki on nyt irronnut.

Lämpimästi tervetuloa mukaan Inkivääri. Kiva kun liityit joukkoon.

   

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Kaikki hyvin?

Taivas eilen
Tämän blogin kirjoittaminen on auttanut minua saamaan aiempaa selkeämmän kuvan tekemisistäni ja priorisoimaan toimiani.

Minulle on kehittynyt seesteinen kuva omasta jaksamisestani ja siitä, mitä elämääni mahtuu. Se on edellyttänyt tosiasioiden tunnistamista ja tunnustamista. Ymmärrän, että oleminen on syytä rakentaa kulmakivien varaan. Tällaisia ovat parisuhde ja sen vaaliminen, leipätyö, läheiset ja ystävät jne.

Kuvataiteen tekeminen on minulle myös tärkeää. Valitettavasti sille ei jää kovin runsaasti voimia elintärkeämpien toimien jälkeen. Asiaa hankaloittaa myös se, että ajan ja voimien lisäksi tarvitsen hyvän kelin. Joudun elämään sen tosiasian kanssa, että taiteellinen minäni on kuin konstikas ja itsepäinen varsa. Jos se haluaa nukkua, en saa sitä millään hereille. Se voi päättää nukkua, vaikka minulla olisi loma. Jos se on virkeä, minun on pakottauduttava pitämään se aitauksessaan silloin, kun minulla on työtä.

Tuntuu tyhmältä. Kirjailijatkin sanovat, että pitää vain aamulla aloittaa - tuntuu miltä tuntuu. En kuitenkaan pysty aloittamaan, jollei se tunnu merkitykselliseltä. Ilman merkityksen kokemusta maalaaminen on väkinäistä. Voin toki saada jotakin alulle, mutta se voi jäädä kesken ja tuntua tekemiseltä tekemisen vuoksi.

Olen kokenut viime aikoina elämäni seesteiseksi, kun olen keskittynyt elintärkeisiin ja jättänyt itselleni luppoaikaa. Olen toisaalta kokenut olevani umpikujassa, kun taiteilijapolun jatko on ollut hukassa. Ehkä tämä on ollut alitajuisen välttämätöntä kypsyttelyä, koska olen alkanut tuntea hermostuneisuutta yms.

Alkukesästä oli hyvä keli, kun tein triptyykin tiettyyn kuvioon, mutta siitä enemmän tuonnempana.

Onneksi olen alkanut kadottaa idean maalaamisesta taiteilijaurana sinänsä. CV:n määrätietoinen rakentaminen ja sen vaatima näyttelyrumba ei vedä, koska se vie voimavaroja maalaamiselta. Sitäpaitsi näyttelytoiminta ei tunnu mielekkäältä, koska teokset eivät tunnu juurikaan löytävän koteja sitä kautta. Toki niiden tuominen näkyville ja vuorovaikutukseen on merkityksellistä.

Tunnen nyt, että maalaaminen on minulle jotakin orgaanista, jonka kasvua minulla on velvollisuus vaalia vaikka sen olemassaolon tarkoitus onkin minulle salaisuus.
  



 
 

lauantai 17. syyskuuta 2011

Anna rakkaalle huonekalullesi menneisyys

Kävimme tänään Habitaressa. Kierroksen sävähdyttävin löytö oli mustan designin kaikessa yksinkertaisuudessan mitä mainioin oivallus.

Se on tarralappu, johon voi kirjoittaa kaikenlaista mielenkiintoista kalusteen menneisyydestä ja jonka voi liimata sopivaan paikkaan huonekalussa välittämään tietoja tuleville haltijoille.











Tämäkin keinutuoli on tehnyt kaksi evakkomatkaa Jääskestä Suomen länsilaidalle sekä välissä yhden takaisin Jääskeen ja päätynyt lopulta Helsinkiin.

Näin voi kunnioittaa hyvin tehtyä ja siten ekologista huonekalua sekä lisätä sen merkitystä tekemällä sen historian näkyväksi. Sen elinkaari saattaa jopa pidentyä. Jos ostaa kotiin vanhoja huonekaluja, niihin voi kiintyä enemmän, kun ne tuovat tarinansa tullessaan.

Ei tuohon tietenkään erityistä tarratuotetta tarvita, mutta voisihan idean keksijää kunnioittaa käyttämällä valmiita lappuja.

Kun isäni lapsilleni tekemät lelut periytyvät sukupolvesta toiseen, historiamerkintä estää niiden alkuperän unohtumasta.

Joskus muinoin pitkää päivää tehdessäni kirjoitin työpöytäni laatikon pohjaan käyttäneeni kyseistä kalustetta. Sitten kävi niin, että pöytiä poistettiin ja sain tuoda pöytäni kotiin. Nyt se lienee poikani huushollissa. Tarinaa pitäisi jatkaa.

Villisilli ja Markus, kiva kun kiipesitte leppoistuskärryille. Lämpimästi tervetuloa mukaan!




maanantai 12. syyskuuta 2011

Slow life ja parisuhde


 Ajattelen, että kohtuullistaminen tarkoittaa oman elämänmuodon muokkaamista enemmän sisäsyntyiseksi kuin ulkoa ohjatuksi. Parisuhteen kannalta pohdittuna tämä tarkoittaa mielestäni näkökulman kääntämistä kahden erillisen uran rakentamisesta kohti yhteistä hyvää.

Jos kumpikin tavoittelee oman uransa nopeaa kehitystä, parisuhde voi muuttua kahden ylivirittyneen uraohjuksen laatuaikakohtaamisiksi. Ne kilpailevat tilasta asiakastapaamisten, bisnesneuvottelujen, verkostoitumistapahtumien, salitreenien, shoppailujen, kulttuuririentojen, kurssien, paikasta toiseen siirtymisten ja mitä kaikkea niitä onkaan muodostamassa hetteikössä. Tämä on kärjistys, mutta kuitenkin ...


Asiaa voidaan kouraantuntuvoittaa vertaamaalla nykymenoa entisaikaiseen maalaiselämään. Arvelen, että ennen ajateltiin työn olevan elatuksen hankintaa, joka tapahtui kotona, muualla tai sekä että riippuen kulloisistakin olosuhteista. En halua kuitenkaan romantisoida asiaa, koska ankaraa elämä lienee usein ollut. Roolit olivat varmaan stereotyyppisiä, mutta tavoitteena oli koko perheyhteisön etu. Toki tavoitteena saattoi myös olla mahtitilallisten asemaan pääseminen.

On luonnollista, että ihminen haluaa edistyä työssään ja päästä uralla eteenpäin. On mukava kokeilla jotakin uutta, saada tyydytystä etenemisestä ja kokea mielihyvää vaativampien asioiden osaamisesta. Eivät taloudellisetkaan seikat ole merkityksettömiä.


Ydinajatukseni tässä on työn merkityksen pohtiminen ja sen vaikutus parisuhteeseen. Olisiko elämä kuitenkin antoisampaa, jos pitäisimme työtä enemmän välineenä ja vähemmän itseisarvoisena päämääränä? Kannattaisiko mitoittaa talous siten, että siinä olisi enemmän liikkumavaraa? Tarkoitan sitä, että vähemmät menot tekisivät kotitalouden vähemmän riippuvaiseksi kahden aikuisen ripeästä etenemisestä ja jatkuvasta menestymisestä työmarkkinoilla. Olisi enemmän iskunsietokykyä.

Jos pelataan tietoisemmin kotitiimin kokonaiseduksi, voidaan uskaltaa antaa enemmän aikaa muille perheenjäsenille. Puolisoiden taloudellinen vetovastuu voisi vaihdella tilanteen mukaan. Työaikoja voitaisiin sovitella siten, että jää aikaa yhteisiin harrastuksiin ja muihin puuhiin - tietenkin myös puolisoiden omiin harrastuksiin. Lapset saisivat nauttia enemmän aikuisten läsnäolosta ja jopa virkeästä sellaisesta. Kun tahti on rauhallisempi, mahdollisesti kiristynyt parisuhdekin ehkä alkaa osoittaa elpymisen merkkejä. Ehkäpä puolisot alkavat huomata toisissaan niitä piirteitä, joihin aikoinaan ihastuivat.

Utopiaako?    

   

Sivun kuvat ovat Tuileries'n puistosta menneeltä kesältä.   

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Pariisin mainiot kaupunkipyörät 2

Pariisin pyörät näyttävät täysin identtisiltä ja varmaan sitä ovatkin. On todella luksusta, että niissä on vaihteet - kolme kappaletta. Ne vieläpä toimivat, mikä johtuu varmaankin siitä, että niitä huolletaan.


Pyörät näyttävät painavilta ja jopa kömpelöiltä, mutta silti niillä on hyvä ajaa. Rullaavat mukavasti ja tuntuvat vakailta.

Otin automaatista lipun vuorokaudeksi ja se maksoi 1,70 €:a. Veloitusjärjestelmä toimii siten, että kyseisen vuorokauden aikana sain ajaa niin monta kertaa kuin halusin ja kerrallaan korkeintaan puoli tuntia ilman lisäveloitusta (alkaen yhdestä eurosta ). En oikein ymmärtänyt toimintaperiaatteita ja siksi visakortille karttui veloitusta huomattavasti enemmän (yli 30 €:a). Siitä olisin pystynyt niistämään ison osan. Puolen tunnin sääntö tuntuu nerokkaalta, koska näin pyörät ovat mahdollisimman hyvin saatavilla.

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Vapaakauppa ratkaisee kaiken?

File:AdamSmith.jpg
Adam Smith
Wikimedia Commons
Kun ruoasta näyttää suuri osa päätyvän kaatopaikalle, elämä on monille kohtuuttoman kiireistä ja epävarmaa, resurssit ja välttämättömät tarpeet eivät kohtaa, joutuu miettimään markkinatalouden mielekkyyttä.

Adam Smith oli vapaakaupan ehkä tunnetuin puolestapuhuja. Tosin hän piti itseään ensisijaisesti moraalifilosofina, mutta kyllä hän taloustieteilijäkin tunnusti olevansa. Smith loi kuuluisan "näkymättömän käden" käsitteen, jolla hän tarkoittaa, että järkevä, omaa etua tavoitteleva henkilö toimii koko yhteisön eduksi, koska toimii kyseisen näkymättömän käden ohjauksessa.

Smith kuvaa vapaakaupan mahdollistaman työnjaon etuja vastaansanomattomasti esimerkillä nuppien teosta. Yksittäinen ihminen pystyy valmistamaan sellaisia ehkä muutaman päivässä, mutta kymmenen henkilöä pystyy tuottamaan organisoidussa yhteistyössä kukaties kymmenentuhatta kappaletta henkeä kohden. (Smith: Kansojen varallisuus 1933). Työnjako mahdollistaa sen, että voimme erikoistua eri ammatteihin, eikä kaikkien tarvitse perustaa elatustaan maanviljelyyn.

Smithin ja muiden vapaakauppaprofeettojen ajatukset ovat saaneet valtavasti hyvää aikaan. Tosin mitä ilmeisimmin pahaakin, jos muistellaan vaikkapa brittilapsien työskentelyä hiilikaivoksissa 1800-luvulla.

Tuntuu luonnolliselta, että asiat tulee paremmin hoidetuiksi paikallisen asiantuntemuksen ja yritteliäisyyden varassa kuin kaukaisen keskusjohdon komennuksessa. Työnjako ja vapaus mahdollistavat ihmisten erilaisten lahjojen hyödyntämisen. Kilpailu on saanut aikaan monia hienoja keksintöjä, joista saamme nauttia.

Mikä on se erehtymätön näkymätön käsi, johon uusliberalismi tuntuu perustavan ajattelunsa? Onko se hyvä isäntä, jos se ajaa yritykset kilpailutilanteessa teettämään töitä niin surkeilla korvauksilla, ettei kaikilla työntekijöillä pitkää päivääkään tekemällä ole toivoa edes lapsille koituvasta paremmasta huomisesta? Pitääkö palvoa sellaista kättä, joka johtaa suureen ruokavarojen tuhlaukseen tai ympäristöongelmiin?

Ei tuomita Smithiä. Uskon että jos hän eläisi nyt, hän kehittäisi ajatauksiaan vielä pitemmälle yllämainittujen ja muidenkin markkinatalouden vikojen korjaamiseksi.      

Väistämätön johtopäätös on se, että vapaakauppaa tarvitaan, mutta se tarvitsee kunnon suitset. Minkälaiset? Pohditaan sitä myöhemmin.