keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Katso vieläkö 110-vuotias hehkulamppu palaa

Kirjoitin maaliskuussa tyrmistyneenä dokumentista, jossa kerrottiin tuotteiden suunnitellusta vanhentamisesta. Hehkulamppuhuijaus näkyy taas Ylen Areenassa 13.12. saakka.

Kyse on tuotteiden tarkoituksellisesta suunnittelemisesta sellaisiksi, että ne kestävät vain osan siitä ajasta, jonka ne voisivat kestää. Tarkoituksena on saada enemmän myyntiä aikaan. Ohjelman nimi viittaa 1920-luvulla vaikuttaneeseen lampputeollisuuden kartelliin, jossa oli sovittu hehkulampun pisimmäksi kestoajaksi 1000 tuntia, vaikka se voisi olla paljon enemmän.

Yhdysvalloissa on Livermoren paloasemalla sellainen hehkulamppu, joka on palanut jo 110 vuotta. Tästä pääset katsomaan webkameran kautta, vieläkö ikivalo palaa ja tästä pääset sen fanisivuille.

Nailonsukat on aikoinaan kehitetty niin kestäviksi, että niillä voi hinata autoa. Eihän sellainen ole mikään järkevä business ja niinpä insinöörit komennettiin suunnittelemaan heikommat versiot, joissa silmä juoksee.

Me hölmöläiset ostamme kiltisti uudestaan ja uudestaan sellaista tavaraa, joka voisi kestää vaikkapa koko ikämme. Dokumentissa haastateltu emeritusprofessori nimesi kolme tekijää, joihin ilmiö perustuu. Ne ovat mainonta, suunniteltu vanhentaminen ja rahoitus.

Ostitko viimeisimmän kännykkäsi käteisellä? En minäkään. Näinhän se menee. Operaattorit mainostavat jatkuvasti uusia malleja niputettuina kytkykauppoihin, joissa laitekustannus hautautuu mukavasti puhelinlaskuun vaikkapa pariksi vuodeksi. Teknisesti vimpaimet kestäisivät pidempään, mutta kuka nyt samaa kapulaa montaa vuotta käyttäisi? Suunniteltu vanhentaminen toimii siten, että uudet mallit uusin ominaisuuksin saavat vanhat tuntumaan museoesineiltä.

Sen verran lievennän, että toki tekninen kehitys kyseisellä alalla menee hurjaa vauhtia eteenpäin ja oikeita parannuksia syntyy luontaisesti useammin kuin kypsemmillä aloilla kuten autoteollisuudessa.    

tiistai 29. marraskuuta 2011

Onnellisuuden jäljillä 4: Miksi republikaanit ovat demokraatteja onnellisempia?

Nobelin talouden muistopalkinnon jakaja Daniel Kahnemann toteaa Onnellisuuden jäljillä -ohjelman haastattelussa, että ihmisten onnellisuuden kriteerit ovat hyvin perinteisiä. Hyvät tulot, hyvä koulutus, arvostus ja vakaa perhe-elämä ovat tällaisia. Varallisuuden lisääntyminen vaikuttaa myönteisesti koettuun onnellisuuteen, mutta pitkässä juoksussa vaikutus on vähäinen.


Sosiaalisuuden merkitys on suuri. Sillä kuinka paljon on tekemisissä ystävien kanssa, on voimakas yhteys onnellisuuteen.

Erikoinen löydös on se kuinka paljon vakaumus vaikuttaa onnellisuuden kokemukseen. Kahnemannin mukaan republikaanit ovat paljon onnellisempia kuin demokraatit. Hän arvelee sen johtuvan siitä, että ensin mainitut kokevat maailman olevan oikeudenmukainen paikka ja että heidän menestyksensä on heidän omaa ansiotansa. Demokraatit taas ajattelevat, että maailma on epäoikeudenmukainen paikka elää.

Mitä tuo tarkoittaa? Tuottaako yksilön voimakas subjetiivisuus arvioissaan enemmän onnellisuutta kuin analyyttinen ote? Liittykö asia moraaliseen kehittyneisyyteen?

Lawrence Kohlberg on esittänyt mallin ihmisen moraalikehityksen vaiheista.

Wikipedian mukaan Kohlbergin vaiheet ovat:
  1. Auktoriteetin rangaistuksen uhalla synnyttämä tottelevaisuus.
  2. Oman edun tavoittelu reilun pelin säännöillä tapahtuvana, kaikkia osapuolia hyödyttävänä vaihtona.
  3. Hyvien ihmissuhteiden moraali, johon kuuluvat kiltteyden ja yleisemmin hyvän maineen käsitteet sekä huolenpito toisesta. Tässä vaiheessa tärkeiksi käsitteiksi kehittyvät myös luottamus, uskollisuus, kunnioitus ja kiitollisuus.
  4. Moraali vastuuna yhteiskunnan hyvinvoinnista; sääntöjen ja lakien noudattaminen yhteiseksi hyväksi.
  5. Moraali yhteiskuntasopimuksena ja abstraktina yksilön oikeuksien hyväksymisenä.
  6. Yleisiin oikeudenmukaisuuden periaatteisiin nojautuva moraali, jossa yksilöillä on arvo itsessään.
Mitä korkeamman tason yksilö tavoittaa, sitä analyyttisempi ja objektiivisempi näyttää hänen näkemyksensä olevan. Asteikko näyttäisi ainakin piilevästi tukevan Kahnemannin tulkintaa.

Psykologian mukaan persoonallisuutemme on perimän ja olosuhteiden seurausta. Vaikuttaa siltä, että omaa perimäänsä ja kyvykkyyttänsä korostavat yksilöt pystyvät kokemaan onnellisuutta ilman syyllisyyttä paremmin kuin ne, jotka painottavat olosuhteiden merkitystä.

Vai onko kyseessä taas 90-luvun kaikkien asioiden selittäjä itsetunto? Jätetään sen pohdinta toiseen kertaan.  

Lämpimästi tervetuloa mukaan Leena Kärras. Kiva kun liityit joukkoon.


Tässä linkki viimeisimpää taidehistoria-artikkeliini "Barbizonin koulu".

Sompasaaresta.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Onnellisuuden jäljillä 3



Referoimassani dokumentissa (Onnellisuuden jäljillä) hollantilainen tutkija toteaa kunkin maan onnellisuusasteen liittyvän sen varallisuuteen, demokratian tasoon ja ihmisten keskinäiseen luottamukseen, mihin vaikuttaa paikallinen mentaliteetti. Instituutioillakin on oma merkityksensä.

Pohjoismaat pärjäävät hyvin onnellisuusmittauksissa. Mainitut kriteerit täyttyvät täällä hyvin. Suomessa voimme luottaa siihen, että viranomaiset hoitavat velvollisuutensa ilman lahjuksia ja pyrkivät toimimaan eettisesti. Voitelurahan pyytämiseen ei viranomaisella ole suurta kiusausta, koska hän tietää saavansa palkkansa tililleen silloin, kun hänen pitääkin se saada. Vaalitukikähminnät ovat asia erikseen.




Voi olla, että parhaat ajat ovat meillä takana. Toivottavasti olen väärässä. Kun jouduin perheineni pulaan 90-luvun lamassa, yhteiskunta auttoi meidät kuiville. Toki piti itsekin ponnistella, mutta järjestelmä tarjosi turvallisen selkänojan. Olen tapahtuneesta hyvin kiitollinen.

Tuloerojen sanotaan kasvavan. Kehityksen jatkuessa osa turvaverkoista pudonneista saattaa siirtyä hämärähommiin, mikä vähentää keskinäistä luottamusta. Vartiointibisnes näyttää kukoistavan jo nyt.




Vaalitukijupakka voi olla oire demokratian murenemisen alkamisesta. Politttinen menestys ei saisi riippua liikaa käytettävissä olevasta rahasta.  

Yleinen luottamuksen tunne yhteiskunnassa on uskomaton voimavara, joka on vaikea saavuttaa. Sen arvon ymmärrämme, jos sen menetämme.

Hei Karavaani kulkee ja Ulla-Riitta. Oikein mukavaa, kun tulitte mukaan leppoistamisrattaille. Lämpimästi tervetuloa!


Tässä linkki viimeisimpään taidehistoria-artikkeliini: Ranskalaista maisemaromantiikkaa.

Graffititaidetta Sompasaareessa. Kaksi taiteilijaa työssä.




tiistai 22. marraskuuta 2011

Kiireen ongelma


Mika Pantzar pohtii Ekonomi-lehdessä (8/2011) kiireen ongelmaa. Vapaa-aika on lisääntynyt, mutta silti kiireen kokeminen on lisääntynyt. Vain joka kymmenes työntekijä kokee itsensä kiireettömäksi.

Osan ristiriidasta selittää se, että työntekijät eivät koe voivansa vaikuttaa ajankäyttöönsä tarpeeksi. Aikataulut saadaan osittain annettuina ja siihen pitää sopeutua.

Omassa työssäni opettajana annetun ja itse määritettävän aikataulutuksen suhde on mielestäni varsin sopiva. Tunnit on luonnollisesti pidettävä aikataulun mukaisesti, mutta muun työn organisoinnissa on väljyyttä. Jos on valmis arvioimaan opiskelijoiden tuotoksia lauantaina, saa muualle pelivaraa. Toki kursseilla on taipumus kasaantua joillekin jaksoille, mikä tietää stressaavaa tahtia ja tiheän aikataulun tuomaa kiirettä. Se auttaa jaksamaan, että tietää muilla jaksoilla olevan vastaavasti enemmän väljyyttä.

Pantzar viittaa tutkimukseen, jonka mukaan vaatimustason nousu söi kotitalouskoneiden lisäämän vapaa-ajan kotitöissä, ja toteaa saman toistuvan nyt työelämässä. Tietotekniikan aikaansaama tuottavuuden nousu menetetään samasta syystä.

USA:n taannoinen presidentti Nixon totesi aikoinaan, että kansalaisten pitää tottua ajatukseen tuottavuuden nousun huomattavasti lyhentäneestä työpäivästä. No, kuten voimme todeta, hän oli väärässä.


Kiva, että liityitte leppoistamisporukkaan Katja ja Maalainen. Lämpimästi tervetuloa!

Kaksi näkymää Sompasaaresta.

maanantai 21. marraskuuta 2011

Onnellisuuden jäljillä 2

Jatkan vielä dokumentin "Onnellisuuden jäljillä" ajatusten käsittelyä.

Toimittaja päätti kokeilla kiitollisuuspäiväkirjan pitämistä ja kutsua väkeä onnellisuusistuntoihin. Pieleen meni. Tekstistä tuli latteaa. Kukaan ei tullut.

Tuli mieleeni tapaus 90-luvulta. Olin saanut jostakin ajatuksen pitää miesten kutsut ja pyysin kavereita meille. Järjestimme tarjoilua ja vieraitakin tuli. Juteltiin niitä näitä. Tunnelma oli kuitenkin väkinäisen teennäinen. Seuraavaa kutsua ei koskaan tullut. Luin jostakin elämäntaitokirjasta, että joku oli kokeillut samaa ja tuloskin oli ollut samanlainen.

Toimittaja jatkoi kierrosta.

Seuraava tutkija nosti esiin myötätunnon kokemisen. Ihmiset, jotka pyrkivät lievittämään muiden kärsimystä, ovat muita onnellisempia. Hän jopa suositteli tunteiden käsittelyn opettamista koulussa myötätunnin ja ystävällisyyden edistämiseksi. Ovatkohan lääkärit ja sairaanhoitajat vahvoilla?

Toimittaja keskusteli seuraavaksi erään neuropsykiatrin kanssa. Tämä kertoi, että osalla ihmisistä on luontaisesti korkeampi serotoniinitaso kuin muilla. Tästä ei kuitenkaan seuraa automaattisesti suurempi onnellisuus, koska he ovat sietävät muita enemmän riskejä ja voivat ajautua näiden toteutuessa onnettomaan asemaan. Toiset taas tuntevat rajoituksensa ja tavoittelevat vakaita olosuhteita elämäänsä. Näin he välttävät masennuksen, vaikka heillä on matala serotoniinitaso. Tämän asiantuntijan mukaan Pohjoismaissa kasvaa muita onnellisempia nuoria.

Kaksi otosta Sompasaaren graffiteista.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Onnellisuuden jäljillä 1


Dokumentissa Onnellisuuden jäljillä toimittaja tapaa useita onnellisuustutkijoita saadakseen ohjeita elämäänsä.

Ihmissuhteita korostettiin, sekä kotona että työssä. Kyynisyydestä varoitettiin. Jonkin tutkimuksen mukaan onnellisimpia ovat palomiehet, psykologit ja opettajat heidän työnsä ihmisläheisyyden vuoksi. He saavat myöskin olla avuksi muille. Olen itse opettaja ja minulle onkin hyvin merkityksellistä, että voin työssäni kokea auttavani omalta pieneltä osaltani ihmisiä eteenpäin elämässä.

Kyynisyys on varmasti myrkkyä ihmissuhteille ja sen myötä omalle onnellisuudelle, koska siitä puuttuu toivo. Mielestäni elämää kannattaa suunnitella, mutta ei pidä kutistaa ajatuksiaan vain järkeen ja mekaaniseen todennäköisyysarvioitiin perustuviksi. Olen kokenut omassa elämässäni, että synkältäkin näyttävä tulevaisuus voi olla väärä illuusio. Nöyryys ei kilpailua korostavassa yhteiskunnassa ole muodikas termi. Ihminen voi luottaa liikaa järkeensä ja vaipua murheeseen, koska "kaikki nyt vain selvästi menevät pieleen". Kannattaisi mieluummin olla nöyrä ja antaa tulevaisuudelle mahdollisuus. Olenkin omaksunut motokseni lauseen "Hyvinkin voi käydä".



Puolen tunnin liikunta kolme kertaa viikossa kuuluu vaikuttavan yhtä hyvin kuin parhaat psyykelääkkeet. Olisikohan niin, että silloin tulee varanneeksi aikaa itselleen? Voihan se tuottaa tyydytystäkin, kun tulee tehneeksi jotakin yleisesti hyödyllisenä pidettyä.

Kiitollisuuden merkitys nousi myös esiin. Pidämme monia asioita helposti itsestäänselvyyksinä. Huomaamme niiden arvon vasta, jos menetämme jotakin niistä. Yksi haastatelluista kehottaakin kirjaamaan tai jakamaan joka ilta läheisten kanssa asioita, joista on kiitollinen.



Hyvä neuvo. Muistan kun kerran sairastuin ja pelkäsin menettäväni työkykyni pitkäksi aikaa. Jouduin toteamaan, että palkanmaksu päättyisi kahden kuukauden kuluttua, jonka jälkeen emme selviäisi nykyisistä menoistamme. Vuoden kuluttua työsuhdekin katkeaisi. Näytti siltä, että koko elämämme sortuu. Joutuisin sairaana hoitamaan hankalia paperiasioita saadaksemme apua, laittamaan asuntomme myyntiin ja meidän olisi kestettävä muuton vaivat. Muistan hyvin kuinka tärkeältä oma koti silloin tuntui. Onneksi voinnissani tapahtui nopea käänne ja pystyin palaamaan töihin. Se tuntuu ihmeeltä vieläkin.

Emme joutuneet kokemaan sitä, mikä näytti olevan edessä. Olisihan siinäkin lopulta voinut hyvin käydä.

Lämpimästi tervetuloa mukaan Alfean, Riitta, Karita ja BalticFinns. Kiva kun hyppäsitte kyytiin.

Tässä linkki taidehistoriablogini viimeisimpään artikkeliin "Delacroix oli suuri koloristi".



Kävimme vaimon kanssa kävelyllä Sompasaaressa, josta tulee Kalasataman asuntoalue. Projekti on vielä aivan alkutekijöissään. Alueella on pitkiä seinämiä, jotka on tarkoitettu graffiteille. Sivulla on otoksia kävelyltä. 

lauantai 29. lokakuuta 2011

Kirjamessujen täysosuma


Olin vaimon kanssa iltapäivällä Kirjamessuilla.

Olin tutkaillut ohjelmaa ja etsinyt kiinnostavia keskusteluja, haastatteluja ja sen sellaisia. Olin sellaisia löytänytkin, mutta otin tänään leppoisasti. Kirjamessut ovat mukava tapahtuma, mutta mukavuus katoaa, jos alkaa ryntäillä ja ahnehtia.

Satuin Ylen osastolle, kun Jukka Arvassalo haastatteli kulutustutkija Mika Pantzaria. Jäin kuuntelemaan. Radioäänen perusteella olin luonut aivan erilaisen kuvan Arvassalosta kuin hän on luonnossa. Olin kuvitellut pyknikkomaisempaa olemusta, mutta hän oli hyvin hoikka ja aika pitkä. Saapa nähdä kumpi mielikuva ehtii ensin, kun kuulen hänen äänensä seuraavan kerran radiosta.

Kävin kuuntelemassa Viron lähihistoriaa koskevan keskustelun, johon osallistuivat Iivi Anna Masso, Marju Lauristin, Sofi Oksanen ja Toomas Hiio. Oli kiinnostavaa kuulla sekä neuvostoajan että itsenäisyyden kokeneiden kertovan menneestä.

Pörräsin antikvariaattiosastolla etsimässä pitäjähistorioita, joiden avulla on mukava tutustua omien esi-isien ja -äitien kotikuntiin ja saattaa niistä löytyä mainintoja itse henkilöistäkin. Tuli yksi täysosuma. Se on "Laatokan lapset. Muistelmia Vuohensalosta", omakustanne, joka kertoo Käkisalmen maalaiskunnassa olleen kylän ihmisistä ja historiasta. Kirjan henkilöistä huomattavan monen sukunimi on Vuohelainen, joka oli isäni isoäidin nimi ja hän olikin kotoisin kyseisestä kylästä. Taidan löytää paljon sukulaisia.

Tiedän aika vähän Vuohelaisista ja Vuohensalosta. Joitakin tarinoita olen kuullut. Joku kyseisen suvun miehistä on ollut niin vahva, että pelasti merihädässä olevan venekunnan ihmisiä hakemalla heitä rannalle. Voimat ehtyivät niin, ettei hän jaksanut hakea viimeistä. Alkuvilkuilun perusteella tämä tarina saattaa löytyä kirjastakin.

Isäni isoisä Pekka Hanski tuli Vuohelaiselle kosiomatkalle. Mielessä oli vanhempi sisar, mutta huomio kääntyikin nuorempaan. Hanski oli ollut kesällä Laatokalla hommissa ja päivettynyt siellä. Anna oli uunin takaa sanonut, ettei lähde noin tummalle. Mieli oli kuitenkin muuttunut vielä samana päivänä. Onnekseni, sillä ilman tuotakin päätöstä en istuisi tässä bloggaamassa.

Kuuntelimme lopuksi ruotsalaisen historioitsijan Peter Englundin haastattelun.

perjantai 28. lokakuuta 2011

Aleksis Kivi, Miika Nousiainen ja John Simon

Lisää eilisistä kirjahankinnoista. Joukossa olevia kahta romaania ja yhtä elämäkertaa suosittelen lämpimästi.

Seitsemän veljestä ei esittelyjä kaipaa. Kivi on sijoittanut kirjan tapahtumia kotikuntansa Nurmijärven maisemiin, mutta ei niin orjallisesti, että kirja täsmäisi pitäjän karttaan. Sattuneesta syystä kyseisen pitäjän maisemat ovat minulle tuttuja.

Aika paljon esikuvapaikkoja on kuitenkin löydettävissä. Täältä pääset sivuille, joilla kerrotaan näistä ja muutakin kansalliskirjailijastamme.

Jukolan talon esikuva Ojakkala on vanhan kolmostien tuntumassa Palojoen ja kirkonkylän välisen tien lähettyvillä. Jos olet menossa Helsingistä Hämeenlinnaan tai päinvastoin, kannattaa ajaa Palojoen korkeudella vanhaa tietä, niin näet pienellä pyörähdyksellä tämän hyvin vanhassa ilmiasussaan sailyneen tilan rakennuksineen.

Nousiaisen Hedelmävenepakolainen on hulvattoman hauska kertomus nuoresta suomalaismiehestä, jonka päähänpinttymänä on muuttua ruotsalaiseksi. Kirjailija ilottelee sekä ruotsalaisten että meidän suomalaisten kustannuksella. Olen lukenut myös saman tekijän Maaninkavaaran, joka kertoo ykstotisesta valmentajaisästä. Se ei yllä Hedelmävenepakolaisen tasolle.

Simonin Koneen ruhtinas on rohkean avoin kuvaus erikoislaatuisesta patruunasta ja onhan se Suomen teollisuushistoriaakin.




torstai 27. lokakuuta 2011

Löytöjä Helsingin Kirjamessuilta



Tämänvuotiset Helsingin Kirjamessut alkoivat tänään. Olen kuvannut viime- ja toissavuotisten kokemuksia ja ostoksia näissä postauksissani.

Kuvissa tämänpäiväinen saaliini (yksi puuttuu).
  
Kyseessä taitaa olla kiusaus, jonka vastataiset taistelut minulla on taipumus hävitä. Kirjat vievät tilaa ja osa jää lukematta. Järjettömältä tuntuu, mutta vetoan tunteisiini.




Ja nyt tämänkertaisiin selityksiin.

Nuorisososiologia kiinnostaa minua ammatillisesti ja muutoinkin minusta on mukava pohdiskella nuorisoilmiöiden vaikutuksia tulevaisuuteen ja kyllä muukin sosiologia sopii pirtaan. Marx ja Clausewitz lukeutuvat historian painavimpien teosten kirjoittajiin, joten on kiva lukea, mitä heidän teksteistään kirjoitetaan. Historia kuuluu harrastuksiini. Klassikoita, hyviä romaaneja ja kiinnostavia elämäkertoja sorrun ostamaan, kun ne ovat edullisia.

Näin alkoi kirjaripittäytymiseni tänä vuonna.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Hidas talous ei ole hidasta työntekoa

Vaula Norrena venyttää slow -ajattelua eteenpäin ja lanseeraa käsitteen "hidas talous". Ensin voi tulla mieleen, että pitäisi tehdä työt hitaammin, pidentää aikatauluja ja muuta sellaista, mutta Vaula on ajatellut asian pidemmälle.

Hän esittää, että kvartaaliajattelun sijaan erilaisten hankkeiden kannattavuus pitäisi laskea todella pitkällä tähtäyksellä. Rakennetaan kunnolla, ettei tarvitse pian korjata. Satsataan ihmisten terveyteen ennen kuin sairaudet tulevat. Rikastetaan lasten koulunkäyntiä ja pienennetään ryhmäkokoja.

Hyviä ajatuksia. Tulee mieleen sanonta "Älykäs selviä nokkelasti tilanteesta, johon viisas ei koskaan joudu". Hidas talous on viisautta.

Miksi kvartaalitalous eli lyhyen tähtäyksen voitontavoittelu on niin laajasti omaksuttu liiketoiminnan perusteeksi? Mihin tarvitaan nopeita ja isoja voittoja pörssissä? Listattua osakekauppaa on perusteltu sillä, että se johdattaa pääomia sinne, missä se tuottaa parhaiten. Varmaan näinkin - ainakin lyhellä tähtäyksellä (!).

Mieleeni on tullut, että voisiko huonontunut huoltosuhde olla yksi merkittävä kvartaalitalouden syy. Kun on suhteellisesti enemmän lapsia ja eläkeläisiä työikäisten määrään nähden kuin ennen, huoltosuhde on heikentynyt.


Eläkeyhtiöt ovat suuria toimijoita osakemarkkinoilla. Ne ottavat jatkuvasti vastaan eläkemaksuja, joita niiden pitää sijoittaa tuottavasti, jotta kertyneillä varoilla voidaan maksaa eläkkeitä. Suomessa on tärkeänä pidetty myös sitä, että varat sijoitetaan turvaavasti. Riittävän suuri osa on investoitava kiinteistöihin, varmoihin papereihin yms., joissa tuotot eivät ole suuret mutta eivät myöskään riskit.

Olisiko maailmanlaajuinen huoltosuhteen heikentyminen lisännyt eläkeyhtiöiden tarvetta saada isoja pikavoittoja? Mene tiedä.

Haluaisin ulottaa hitaan talouden käsitteen myös kestäviin kodinkoneisiin ja vastaaviin. Ennen vanhaan puhuttiin kestokulutushyödykkeistä (sic!). Nykyään ei taideta enää kehdata, kun tuotteiden pitää hajota, jotta päästään taas myymään uusia.

Miksi ei pesukoneet voisi kestää ainakin 20 vuotta? Miksi sukkahousut ja hehkulamput tehdään tarkoituksellisesti kestämättömämmiksi kuin voitaisiin (kts. Tuotteiden suunniteltu vanhentaminen)?

Kyseessä ei siis ole työtahdin hidastaminen, paitsi milloin se tuottaa vähemmän sutta ja sekundaa. Hyödykkeiden tekemiseen voitaisiin kuitenkin käyttää enemmän aikaa, jos niin saadaan kestävämpiä tuotteita. Hinnat tietysti nousisivat, mutta jos kuluttaja voi laskea tuotteen kestävän pitkään, hänen kannattaa tehdä sijoitus ja ostaa kallista mutta kunnollista.

Eilen oli sumuista, mutta auringonlasku siinsi pilvien läpi.




sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Egon paisumisen neljä hälytysmerkkiä

David Marcum ja Stephen Smith ovat tutkineet paisuneen egon merkitystä yritysten toiminnassa. Kaikki me egoa tarvitsemme, mutta hybris tuottaa enemmän haittoja kuin hyötyjä. Mitkä ovat egon kustannukset?

Tutkijat esittävät neljä hälytysmerkkiä, joiden avulla voimme arvioida, onko oma ego päässyt paisumaan:

1. Huomaat puolustelevasi omia ideoitasi.

2. Vertaat jatkuvasti itseäsi muihin.

3. Etsit hyväksyntää omien egotarpeittesi oikeutukselle.

4. Varmistat, että etevyytesi tulee näkyville.

Mielestäni nämä signaalit kuuluvat luonnostaan arkeemme ja kysymys on ensisijaisesti määristä.


File:Ingres, Napoleon on his Imperial throne.jpg
Napoleon
Wikimedia Commons
 Jos minulla on hyvä idea ja haluan esitellä sen muille, minun pitää tietenkin perustella se. Jos ymmärrän, että muut voivat keksiä esitykselle lisää myönteisiä ja kielteisiä perusteita, suhtaudun niihin asiallisesti ja tyydyn siihen, että idea tulee tasapuolisesti arvioiduksi, ei minulla liene huolta paisumisesta. On pakko kuitenkin todeta, että moni hyvä asia olisi jäänyt toteuttamatta ilman idean keksijän itsepäisyyttä. Kuvitellaanpa edesmenneen Stephen Jobsin suhtautumista omiin ideoihinsa. Tuskin Appleen olisi kuitenkaan montaa jobsia mahtunut. Toisaalta Eurooppa ei varmaan olisi oikeasti tarvinnut Napoleonia.

"Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekin" sanotaan. Jos haluan olla paras kaikessa, joudun pinnistelemään sellaisissakin asioissa, jotka eivät ole minulle luontaisia. Jos taas pystymme täydentämään toisiamme omilla lahjoillamme, lopputulos lienee parempi. Hyvä nimitys tuo lahja. Kun olemme saaneet lahjaksi jonkin kyvyn ja voimme antaa sen lahjaksi yhteisölle. Työyhteisössä saamme palkkaa, mutta sielläkin saattaa voida ajaa joko koko- tai puolivaloilla.

Jos on määräävässä asemassa muihin nähden ja kokee olevansa korvaamaton, saattaa alkaa rakentaa itselle suurempaa elintilaa kuin on eettisesti hyväksyttävää. "Koska olen niin korvaamaton, voin syödä hieman kuormasta, kohdella muita alentuvasti ja palkita liehakoitsijoita."

Nykyään suositaan erikoisen paljon erilaisia häpäisykilpailuja. Yleisö saa äänestää kierros kierrokselta kuka putoaa ja lopulta voittaja saa kunnian. Joissakin formaateissa eteneminen perustuu oikeaan osaamisen ja eteneminen perustuu enemmän tai vähemmän asiantuntija-arvioon. Toisissa ratkaisevat fiilikset ja mutu. Ihmettelen miksi sellaisissakin tapauksissa, joissa etenemisen ja voiton ratkaisee asiantuntijaksi hyväksytty taho, pudotukset toteutetaan kovin häpäisevällä ja röyhkeällä tavalla. Ehkäpä tällaisissa tapauksissa varmistetaan tuomarin tai tuomareiden erinomaisuuden näkyvyyttä.

Hei Virpi. Kiva kun kiinnostuit aiheesta. Lämpimästi tervetuloa mukaan!










perjantai 21. lokakuuta 2011

Pitääkö työt tehdäkin mahdollisimman huonosti?

Strasbourg 2009
Opettaja-lehdessä on tänään juttu professori Juha Hakalasta, joka rohkenee sanoa, ettei kaikkia töitä kannata tehdä kympin arvoisesti. Seiskakin voi vältää. Hän jopa provosoi ajattelemaan, että useimmat työt voisi tehdä niin huonosti kuin voi. Toki välillä kannattaa tähdätä kymppiin.

Joskus on sanottu myös, että paras on hyvän pahin vihollinen. Sillä tarkoitettiin jotakin sellaista, että täydellisen tekemiseen menee aivan liikaa aikaa. Suorituksen parantaminen 90 %:sta sataan saattaa tarkoittaa työmäärän tuplaamista.

Luulen Hakalan tarkoittavan, että jos kaiken tekee sataprosenttisesti, ei ehdi tekemää juuri mitään ja silti voi uupua. Kun on rajallisesti aikaa käytettävissä, kannattaa optimoida yksittäisten tehtävien tulostasotavoitteet siten, että kokonaistulos on paras mahdollinen. Helpommin sanottu kuin tehty.

Ihminen ei pysty millään tekemään työtä täysillä tunnista toiseen - ainakaan minä. Opetustyö syö miestä ja varmaan naistakin sen verran, että loppuiltapäivän tunneilla aivot ovat tahmeat ja kaukana aamupäivän vireydestä.

Toivon silti, että lentäjät eivät tyydy vaillinaisiin suorituksiin ja että kirurgit tavoittelevat parasta tulosta potilaan kannalta. Näitäkään hommia ei tarvinne tehdä kahdeksaa tuntia yhteen menoon niin, ettei välillä ole löysempää.

Kauppojen asiakaspalvelu on vaativa ammatti, koska kontaktitilanteessa asiakassuhteen jatkuminen on koko ajan katkolla, mutta niissäkin hommissa päästään välillä hyllyjä järjestämään.

Arvioin, että omassa työssäni on erityisen tärkeää keskittyä vuorovaikutustilanteisiin tunnilla ja arviointeihin, koska niiden sujuminen vaikuttaa paljon opiskelijan motivaatioon ja omanarvontunteen kehittymiseen. Työpöydän järjestyksen ylläpitäminen on hyvä asia, mutta ainakin minun prioriteettilistassani häntäpäässä.

Hei Pia. Kiva kun tulit mukaan. Lämpimästi tervetuloa!

torstai 20. lokakuuta 2011

Reteää työmatkarehkimistä pyöräillen vai eleganttia moniliikkumista?

Olen ajoittain harrastanut aika ahkerasti työmatkapyöräilyä, mutta viime vuosina on ollut hiljaista sillä rintamalla.


Vuosia sitten työmatkani 13-14 km:a yhteen suuntaan. Päiväannokseksi sain vajaa pari tuntia liikuntaa. Tosin en pyöräillyt kaikkina päivinä. Sittemmin olen polkenut lyhyempää matkaa.

Olen oppinut, että keli ei estä juuri koskaan pyöräilyä. Kysymys on varustautumisesta. Jos laittaa lämmintä alle ja vettäpitävää päälle, pärjää hyvin kelillä kuin kelissä. Talvirenkaat ovat verrattomat silloin, kun on niiden aika.

Aikaa paloi paitsi ajamiseen, myös suihkussa käyntiin ja vaatteiden vaihtoon. Mutta kyllä  oli olo freesi noiden operaatioiden jälkeen. Kun olin palannut kotiin, ei tarvinnut erikseen lähteä kuntoilemaan.

Kunto oli niin hyvä, että tein yhtenä kesänä noin 800 km:n yhden miehen pyöräretken.

Sateista ei ollut juuri mitään haittaa, mutta anteliaasta lumisateesta oli sillä pyöräteitä ei aina ehditä lanata. Jos on hyvin valaistu, voinee ajaa autojen urilla. Oikein kovista pakkasista minulla ei ole kokemuksia.

Nyt kun työmatka on kuutisen kilometriä, voin laistaa suihkun, jos en aja liian kovaa. Silloin pukeutumisesta ei tule kynnystä lähteä.

Tämänhetkiseksi liikuntakokonaisuudeksi näyttää muotoutuvan kuntopyöräily, jolloin voin viihdyttää itseäni vaikkapa kuuntelemalla radiota, työmatkan osittainen kävely, hissin säästäminen ja venyttely. Näiden lisäksi saatan kävellä tai pyöräillä muutoin vain. Tällä yhdistelmällä saa Kiloklubissa vihreät pampulat, jos määrät ovat riittävät.

Kuntopyöräilyn teho on suurempi kuin ulkopyöräilyn, mutta sisällä ei tietenkään voi nauttia raikkaasta ulkoilmasta. Peseytyminen tapahtuu hetkessä, kun marssii hikisenä suihkuun.

En tarvitse huippukuntoa mihinkään. Minulle riittää riittävä kunto. Toivon, että nykykuvio tuo jatkuvuutta eikä ryhdistäytymisen ja lysähtämisen vuorottelua.

Hei Rippe. Lämpimästi tervetuloa mukaan leppoistelemaan!

Strasbourg 2009

tiistai 18. lokakuuta 2011

Selviääkö lapsiperhe ilman autoa?

Valpuri pohdiskelee blogissaan, tohtisiko lapsiperhe luopua autostaan, ja kyselee kokemuksia.



Me olemme olleet ilman autoa vuodesta 1993 lähtien. Lama vei minulta työpaikan ja työsuhdeauto jäi sinne. Päätimme katsoa miten pärjäämme ilman ja siitä se sitten lähti. Kaikki viisi lastamme olivat tuolloin kotona, mutta nyt ovat jo lentäneet pesästä. Nuorin oli 8 vuotta ja vanhin 16 vuotta vanha. Asuimme omakotitalossa.

Kun lapsemme eivät olleet enää kannettavia, meidän ei tarvinnut paneutua lastenrataslogistiikkaan. Käsiämme venytimme ruokakasseja kantaessamme ja busseissakin niiden kanssa sählättiin. Voihan ajatella, että jotkut menevät salille ja maksavat tällaisesta, mutta enpä tiedä, voidaanko tässä puhua hyötyliikunnasta. Sitä teemme vieläkin, joten ei kädet vielä ihan maata viistä. Foordi eli ostosratas on kätevä.

Lapsemme oppivat käyttämään itsenäisesti julkisia. Rauhaisa hetki Hesarin parissa ei katkennut kyydityspyyntöön eikä sikeästä yöunesta tarvinnut nousta kuutamoajeluille. Toisaalta eräs ystävämme sanoi, että hän voi viettää aikaa kaksistaan kunkin lapsensa kanssa kyyditessään heitä. Hyvä pointti sekin.

Vaimo arvelee vierailukutsujen vähentyneen, mikä on ikävää. "Ai niin teillä ei ole autoa. No tulkaa sitten, kun teillä on.". Tuohon tyyliin.  

Minulle itselleni autosta luopuminen merkitsi asennemuutosta liikkumisen suhteen. Olin tottunut siihen, että auto on aina valmiina eikä lähtemisiä tarvitse ajoittaa kovin tarkoin. Nyt piti alkaa lukemaan bussiaikatauluja ja laittautua pysäkille riittävän ajoissa. Tottuihan siihen. Lisäbonuksena sain mahdollisuuden lukea työmatkoilla.

Käsittääkseni ei ole miehekkään näköista kantaa kauppakasseja, joten kannattaa pukea individualistin viittaan.

Ostin sittemmin hyvän pyörän, jolla pystyin kuskaamaan tavaraa ja liikkumaan paikasta toiseen. Taas saatoin ajatella, että joku pulittaa salimaksuja ja minä saan liikuntaa ilmaiseksi sivutuotteena. Ajelin työmatkaa jonkin verran talvellakin ja opin, että sekin on mahdollista. Pyöräily lisää myös kotiseututuntemusta, kun voi kulkea autoille mahdottomia reittejä. Minusta on mukava pörrätä pyörällä ja nuuskia paikkoja, joissa ei ole ennen käynyt.

Nykyään asumme kerrostalossa ja meillä on erinomaiset kuljetuspalvelut käytettävissämme. Aivan lähellä on CityCarClubin piste. Järjestelmä on todella hyvä. Saamme auton lähes aina kun tarvitsemme ja voimme valita kulloiseenkin kuljetustarpeeseen sopivan. Meidän ei tarvitse murehtia auton huolloista yms.

Käytämme myös kadullamme olevaa pientä autovuokraamoa (Actum) silloin, kun se on edullisempi vaihtoehto. Otamme toisinaan taksin. Kaiken perustana on Helsingin seudun erinomaiset julkisen liikenteen palvelut. Julkiset ovat vuokra-auton hyvä vaihtoehto myös silloin, kun käymme muualla Suomessa. Alkuaikoina saimme usein ystäviltämme auton lainaksi.

Palveluja kannattaa käyttää rohkeasti, koska oman auton puuttuminen säästää paljon rahaa. Ruokareissujen vaivoja voisi välttää käyttämällä kauppojen kuljetuspalveluja. Aikoinaan oli useitakin nettiruokakauppoja. Ehkä ne olivat liian varhain liikeellä. Tietääkseni ainakin yksi ketju tarjoaa tällaista palvelua nytkin.

Kuvat Strasbourgista 2009. 

maanantai 17. lokakuuta 2011

Omaa jääkaappia dyykkaamaan



Terhi Upola kehottaa Uudessa Mustassa dyykkaamaan omasta jääkaapista. Kannattaa mieluummin katsoa mitä syötävää sieltä löytyy kuin lähteä kauppaan. Tuo on hyvä neuvo.

Olen pannut merkille, että minua ärsyttää ajatus jonkin perusruoan loppumisesta kesken kaiken. On mukavampi olo, kun tietää, että varastotilanne on kunnossa. Olisimmeko luonnostaan hamstereita, kun kautta historian ruoasta on ollut pulaa? Vai onko kyse turvallisuuden tunteesta tai joustamattomuudesta?

Vaimoni on tässä asiassa minua rennompi. Sekin ärsyttää minua, että hän ei minun laillani varmistele ruokatilanteen ajantasaisuutta.

Mitä täydempi jääkaappi, sen helpommin ruokaa ehtii mennä huonoksi ja se on huono juttu. Kirjoitin elokuun lopussa sydämmistyneenä artikkelin "Puolet ruoasta roskiin - voiko tämä olla totta?", kun olin nähnyt ruoan haaskaantumista käsittelevän dokumentin.

Syön mielelläni aamuisin ja iltaisin samanlaista jogurttia, mustikkasoppaa, ruisleipää jne. Tähän saattaa yhtenä syynä olla Kiloklubi, jossa syömisten kirjaaminen on helpompaa samojen ainesten toistuessa päivästä toiseen. Koen että minun on hyvä yrittää pitää ruokavalio aika staattisena, jotta paino pysyy edes jonkinlaisessa kurissa. Luovuuteni tuntuu yltävän kehnosti ruoka-asioihin.

Jostakin syystä vaimoni ostaa mielellään parsakaalia, joka tuntuu sitten viihtyvän jääkaapissa.

Yksi syy voi olla jonkinlainen tekemisten optimointi. Vaikka kauppoja onkin lähellä, tuntuisi turhauttavalta lähteä hakemaan jotakin yksittäistä ruokatavaraa erikseen.

Selityksiä selityksiä. Vanha koira tuntee nyt tarvetta oppia uusia temppuja.

Tässä linkki eiliseen Inhimilliseen tekijään, jossa keskustelimme Marikkan, Sannan ja toimittaja-Sarin kanssa slow life -teemoista:

Eilisen illan taivaita




sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Työn merkitys


Downshiftauskollegani Marikka Bergman pohtii työn ja muiden toimien merkityksellisyyttä blogissaan Pientä elämää etsimässä. Hän on saanut virikkeen tähän aiheeseen kohtaamastaan heitosta, että downshiftaajan vapaa-aika olisi lähinnä fiilistelyä muffinssien oikean koostumuksen etsimisessä. Marikalle ajatus on kaukainen, koska hänellä on lähes täysi palkkatyö ja kotona neljä lasta.

Käydäkö työssä vain rahan ansaitsemiseksi? Vai onko työ elämän pääsisältö?

Varmaan ääritapauksiakin löytyy, mutta erilaisia "pitoisuuksia" lienee runsaasti. Pohdinpa asiaa omalta kantiltani.

Työllä on minulle suuri merkitys, joskaan ei suurin. Joskus tullessani kouluun ajattelen, että saan olla onnellinen, kun on työ johon tulla. On olemassa tehtäviä, jotka odottavat juuri minua tekemään niitä. Toki moni muukin ne voisi tehdä, mutta nyt nämä ovat varattu minulle.

Sellaisina päivinä kun minun ei tarvitse mennä työpaikalle voi käydä niin, että olen kotona koko päivän enkä käy edes kävelyllä tai kaupassa. Olo alkaa tuntua tunkkaiselta. On hyvä, että työ pakottaa minut useimpina päivinä lähtemään kotoa. Pysyn paremmin elämässä kiinni. Se että voin tehdä välillä töitä kotona on kuitenkin myös hyvä mahdollisuus, koska työmatka-aikaa säästyy ja tämä tuo huokoisuutta ajankäyttöön.

Siitäkin nautin, että minulla on työyhteisössä hyviä työkavereita, joista osan olen tuntenut jo pitkään. Kollegat tietävät minkälainen olen ja lienevät tottuneet omituisiinkin piirteisiini. On helppo mennä töihin. Vanhojen tuttujen kanssa saa nauttia syvällisistäkin kahvipöytäkeskusteluista.

Saan olla kiitollinen siitä, että on organisaatio, joka tarjoaa minulle työolosuhteet ja annostelee työtä tehtäväkseni - vaikkakin vaihtelevassa - silti sopivassa tahdissa. Jos olisin yrittäjä, joutuisin pitämään huolta tasaisesta työkuormasta ja tekemään ne työtkin. Voin keskittyä haasteisiin, joita toki tässäkin hommassa riittää.

On mukavaa työskennellä opiskelijoiden kanssa. Tehtävä on kuitenkin niin vaativa, että aina tuntuisi jäävän parantamisenvaraa. Miten järjestää erilaisille persoonille kullekin sopiva tapa opiskella? Komentaminen toimii huonosti, samoin pitkät luennot. Yksilöllinen ohjaus ja kannustaminen toimisivat paremmin, mutta niihin ei tahdo riittää aikaa.

Minulle on tärkeää, että työssäni on humanistisia sisältöjä. Voin yrittää auttaa nuoria elämässä eteenpäin, pyrkiä ehkäisemään syrjäytymistä, auttaa oppimaan ja toivottavasti edes vähän luoda itseluottamusta ja uskoa tulevaan sekä edistää omien kykyjen tunnistamista.

Minulle ei ole mahdoton ajatus jatkaa työtäni eläkeiässä, jos terveys ja voimat sallivat, ainakin osa-aikaisesti

Miten kaikki tämä liittyy leppoistamiseen?

Helposti ajatellaan, että downsiftaaminen tarkoittaa lyhennettyä työaikaa. Voi se olla sitäkin, jos se on kotitilanteen vuoksi tarkoituksenmukaista. Niinhän Marikkakin tekee. Meidän tapauksessamme on tarkoituksenmukaista, että minulla täysi opettajan työ, koska vaimoni opiskelee ja toimii freelancerina.

Yksi mahdollisuus olisi vähentää opetustyön osuutta ja lisätä toisen ammattini - kuvataiteilijan - osuutta. Siihen minulla ei ole rohkeutta, koska niin kuin olen kertonut, minun on vaikea annostella sitä työtä ja sille alalle on vaikea luoda toimivaa ansaintalogiikkaa.

Näillä kohtuullistamispohdinnoilla pyrin tasapainottamaan elämääni siten, että siihen mahtuu merkityksellinen työ ja muutakin merkityksellistä.

Tämä tarina venyi, vaikka käsittelin vasta palkkatyön merkitystä, mutta jatketaan juttua myöhemmin.

Tänään (16.10.2011) tulee kello 21.00 Inhimillinen tekijä, jossa keskustelemme Marikkan ja toisen kohtuullistamiskollegan Sanna Wikströmin (Hidasta elämää) kanssa toimittaja Sari Valton johdolla otsikolla "Pienen elämän etsijät".

Kiva kun liityit seuraan Runotalon Sari. Leppoisasti tervetuloa!

Kuvat viime kesältä. Taivaan moninaisuutta.




torstai 13. lokakuuta 2011

Ajankohtaisen ykkösen keskustelu suhtautumisesta työhön 13.10.2011


Olin viime viikon tiistaina lähdössä töistä kirjaston kautta kotiin, kun sain yllättävän puhelun. Ida-Maria Hytönen oli löytänyt tämän leppoistamisblogini ja soitti. Hän etsi toista haastateltavaa tämänpäiväiseen Ajankohtaisen ykkösen osioon, jonka teemana on suhde työhön.

Tovin kuluttua olin siirtynyt Itä-Pasilasta Länsi-sellaiseen ja istumassa Ylessä Ida-Marian haastateltavana.

Hän oli jo jututtanut Helsingin Taksipalvelu Oy:n toimitusjohtajaa Anssi Halmista ja nyt oli minun vuoroni. Olemme molemmat tahoillamme kokeneet kovia 90-luvun laman aikoihin. Halmiselta kaatui firma ja minulta meni työpaikka.

Voit kuunnella ohjelman täältä. Tämä osio on ohjelman lopussa.

En tunne Halmista, mutta haastattelun perusteella kunnioitan hänen sitkeyttään ja määrätietoisuuttaan, kun hän oli kovasti ponnistellen saanut yrityksensä uudestaan jaloilleen ja menestymään hyvin.

Minun reittini oli erilainen. Olin talouspäällikön tehtävissä, kun lama puraisi, mutta pääsin auskultoimaan ja runsaan vuoden päästä olin taas työelämässä, nyt opettajana.

Ohjelma kärjistää hyvin suhtautumista työhön. Ollako työhullu vai leppoistelija?

Mustan ja valkoisen välillä on kuitenkin paljon harmaan eri sävyjä.

Halminen kertoo velkaantumisestaan, kun lama iski. Arvelen, ettei hänellä ollut juuri muuta mahdollisuutta kuin taistella itsensä yrittämällä irti velkaloukusta. Minullakin on ollut samantapaisia vaiheita. On ollut pakko työskennellä ankarasti, että saa talouden pysymään tolallaan ja perheen pysymään leivässä.
Halmisella näyttää olevan perheyritys ja kymmeniä työntekijöitä. Ymmärrän hyvin, että hän tuntee vastuuta ja haluaa varmistaa, että kaikki toimii. Päivä siinä helposti pitkittyy. Hän tuntee varmasti tyydytystä siitä, että asiat rullaavat ja yritys menestyy. Yrittäjä haluaa pitää myös kannattavuudesta huolta, että saa kerrytettyä puskuria pahan päivän varalle. Pörssi ei kuitenkaan väijy taustalla kasvukiilto silmissään.

Jos työpäivät ovatkin pitkiä, tilanne on mielestäni kunnossa, jos terveys kestää ja elo tuntuu enimmäkseen mukavalta koko perheestä. Olemme niin erilaisia.

Minulla on mielenkiintoinen ja vakaa työ eikä minulla ole huolta siitä, että pystyn maksamaan palkat työntekijöille. Lapsemme ovat lentäneet pesästä. Minulla on mahdollisuus valita toisin. Minulla on tavanomainen opettajan työ, jossa päivän pituus tosin vaihtelee kovasti, mutta kokonaisuutena työmäärä on minulle aika sopiva. Pystyn sisällyttämään elämääni sitä rikastavia asioita.

Halminen arvioi veikeästi kohtuullistajan elämää luostarimaiseksi. Jos seuraa näitä blogejani, voi ehkä tulla muihinkin ajatuksiin.

Kuvat ovat otoksia keskeneräisestä työstäni.  



keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Ratkaisuidea eiliseen nappikorvaisuusongelmaan


Kävelin tänään kotoa Herttoniemestä Kivinokan kärkeen ja takaisin. Lähtiessäni iPhonen napit oli korvissa ja menossa kiinnostavan Arabikevään historiaa - sarjan toinen osa.

Radio-ohjelman kuuntelu luonnon rauhassa alkoi tuntua ristiriitaiselta. Keskeytin ohjelman. Tuntui paremmalta antaa ajatusten vain ajelehtia. Virikeimurin lenkki sujui mukavasti.

Poikkesin kaupassa ennen kuin palasin kotiin. Kassalla panin ohjelman jatkumaan.

Eiliseen dilemmaan syntyi tällä kävelyllä sellainen ratkaisuajatus, että voinhan kuunnella Areenaa, kun kävelen tai pyöräilen liikenteen metelissä ja luonnon helmassa liikkuessani olla kuuntelematta.

Jos lähteminen tuntuu hankalalta, voin narrata itseni liikkeelle etsimällä kiinnostavan ohjelman. Kun lähtemislaiskotus on nujerrettu, voin kuunnella tai olla kuuntelematta tilanteen mukaan.

Iltataivas tänään.    



tiistai 11. lokakuuta 2011

Lenkille napit korvissa vai ilman?

Hankin äskettäin Apple iPhone 4 - kännykän. Olen vaikuttunut. On sen käyttö niin vaan mukavaa. Selvästi on ajateltu käyttäjän porkkanasormia.

Voin ostaa tai lainata siihen kirjoja, käyttää nettiä, ottaa valokuvia, videoida, pitää kalenteria, kuunnella radio-ohjelmia tai katsoa videoita Ylen Areenasta ja mitä kaikkea ...? Niin, voihan sillä soittaakin.

Mihinkähän olen joutunut? Kaltaiselleni virikkeitä imuroivalle tapaukselle värkki on liian koukuttava. Ei tarvitse pitkästyä, kun omppusella voi aina tehdä jotakin. Koskahan alan törmäillä pylväisiin, jos en malta olla katsomatta videoita kävellessäni, tai tapahtuu jotakin vielä kamalampaa?

On suurempi houkutus lähteä kävelylle tai pyöräilemään, kun voi kuunnella jotakin kiinnostavaa samalla. Aika juoksee nopeammin. Hyvä juttu, mutta ... toisaalta sanotaan ulkona liikkumisen selvittävän ajatuksia ja luulen tällaisen nupin kirkastumisen olevan sujuvampaa, jos lintujen laulun kanssa ei kilpaile radion puheripuli. Luulen raukean olotilan olevan tajunnalle hyväksi ja kun kävelee ulkona, ajatukset voivat harhailla sinne tänne ja kukaties järjestellä itseään kuin unessa ikään.

Virikepaastot olisivat paikallaan, mutta en tiedä, pystynkö jättämään omppusta kotiin lenkille lähtiessäni, kun välillä tekee mieli ottaa se saunaankin mukaan.

Asiasta toiseen. Ensi sunnuntaina 16.10.2011 klo 21.00 Inhimillisessä tekijässä (klikkaa "Seuraava lähetys")on aiheena "Pienen elämän etsijät", johon toimittaja Sari Valto kutsui keskustelemaan kolme kohtuullistajaa, Marikka Bergmanin (Pientä elämää etsimässä), Sanna Wikströmin (Hidasta elämää) ja minut.

Lämpimästi tervetuloa mukaan Pauliina. Kiva kun hyppäsit kyytiin.
Sivun kuvat ovat tämäniltaiselta kävelyltäni Herttoniemenrannassa. Joo, napit olivat korvissa.





sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Upshiftaustakin tarvitaan - ja noshiftausta


Tuija Matikka tuo esiin hyviä näkökulmia downsiftaukseen Tiede-lehdessä (9/2011). Meidän kannattaa huomata vauhtimme säätelyssä elämämme kriisit, elinkaaremme vaiheet ja osaamisemme osa-alueet.

Hän vertaa elämää pyörällä ajamiseen. Jos ei polje, pyörä kaatuu. Jos vauhtia on liikaa, voi päätyä allikkoon. Nopeus kannattaa valita tilanteen mukaan. Viisaasti sanottu. Iälläkin on merkitystä. Taaperon vauhti on hidas, kukoistusvaiheessa kaasutetaan ja ehtoopuolella taas jarrutellaan.


Mieleeni tulee suunnittelemisen hankaluus. Meidän kannattaa asettaa tavoitteita opiskelussa, asunnon hankinnassa jne. Mutta miten yllättävät kriisit otetaan huomioon? Tietenkin on oltava realisti ja vakuutuksetkin tuovat turvaa. Riskiaukkoja jää silti aina. Joudumme väistämättä ainakin pieniin hankaluuksiin.


"Hiljaa mäessa" on tavattu sanoa,  Elämää on elettävä ja pyörän pitää edetä, mutta vauhtia voimme säätää. Jos ei jaksa polkea, voi ottaa varman päälle ja taluttaa pyörää. Välillä on pysähdyttävä, mutta kohta taas on jatkettava. Ehkä on tullut haalituksi liikaa tavaraa mukaan ja siitä on päästävä eroon tavalla tai toisella. Sellainenkin on mahdollista, että tie nousee pystyyn. Toivottavasti silloin löytyy tukevia käsiä, jotka auttavat seuraavalle tasanteelle - jos ei suoraan niin mutkan kautta.


Toimiminen on ihmiselle luontaista. Kirjoittaja toteaa, että "... suvantovaiheissa tarvitsemme uusia haasteita, jotta  pääsemme miellyttävään sopivan kuormituksen mielentilaan, ...".



Downshiftaus onkin mielestäni kovin rajaava termi. Tarvitsemme myös upshiftausta ja noshiftausta. Vaihteet on tehty käyttöä varten.







Matikka ottaa esiin myös osaamistemme erojen merkityksen vauhdin säätelyssä. Fyysisesti kyvykkäällä juoksu sujuu useimpia muita paremmin. Toinen taas on muita hoksaavaisempi ja kolmas on suhdetoimintavelho. Joku on huippu näissä kaikissa, meidän muiden osaksi jää kaikenlaiset kykytasoyhdistelmät. Iän karttuminenkin trimmaa näitä ylös ja/tai alas.

Tämä kaikki korostaa yhteisöllisyyden tärkeyttä. Olemme kyvyiltämme erilaisia. Olemme eri elämänvaiheissa. Erilaiset sattumukset kohtaavat meitä, ketä mitenkin. Tukekaamme siis toisiamme ja tarvittaessa nojatkaamme toisiimme. Niinkin sanotaan, että "auta miestä mäessä".

Eläköön yhteisöllisyys!




Kuvat Strassbourgista kesältä 2009.

maanantai 26. syyskuuta 2011

Kunnon kaupunkipyörät Helsinkiin - Bravo!

Olen kirjoitellut viime aikoina Pariisin hienosta kaupunkipyöräjärjestelmästä ( 21. elokuuta ja 11. syyskuuta) . Tämänpäiväisessä Hesarissa on loistava uutinen. Olemme saamassa samanlaisen Hesaan jo ensi kesänä.

Tukholmassa on vastaava (Stockholm City Bike), mutta palvelun toimittaja on eri yhtiö kuin Pariisissa (Velib', jonka taustalla on JCDecaux). Stockholm City Biken omistavat Tukholman kaupunki ja Clear Channel Communications, joka toimii mm. ulkomainosalalla kuten JCDecaux. Helsinki aikoo kilpailuttaa nämä kaksi yritystä.

Harmi, että pyörät sijoitetaan ainakin alkuun vain kantakaupunkiin. Toivottavasti täältä Herttoniemestäkin niitä joskus saa. Jos tuollainen palvelu olisi ulottuvilla, ei omaa pyörää juuri tarvitsisi. Inhoan pyörän korjaamista. Siksi arvostan paljon sitä, että näissä järjestelmissä yhtiöt pitävät pyörät ajokuntoisina.

En tiedä, suunnitteleeko Helsingin kaupunki palvelun tarjoamista ympäri vuoden. Toivottavasti. Olisi hyödyllistä, että pyörät vähentäisivät ruuhkia myös talvella, vaikka käyttö varmaan olisi vähäisempää. Näin pohjoisessa pyöriin voitasiin vaihtaa talvirenkaat loppusyksystä. Lisäksi olisi syytä kiinnittää erityistä huomiota pyöräväylien auraukseen. 

lauantai 24. syyskuuta 2011

Taas tarvitiin vanhalle asialle uusi nimi - kotoilu

Montjean, Ranska
9 Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina,
mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen:
ei ole mitään uutta auringon alla.
10 Vaikka jostakin sanottaisiin: katso, tämä on
uutta,
on sitäkin ollut jo muinoin,
kauan ennen meitä.



Näin merkitsi Saarnaaja kauan sitten kirjansa ensimmäiseen lukuun

Tämä tulee mieleen, kun media kirjoittaa perustavallisesta kotielämästä ja kutsuu sitä kotoiluksi. Termi on niin uusi, että suomenkielinen Wikipedia ei sitä vielä määrittele.

Englanninkielinen vastine "homing" näyttää myös vielä hakevan sijaansa tässä merkityksessä, koska googlaamalla löytyy viitteitä lohien ja lintujen vaeltelusta elektroniikkaan. Sitten on "cocooning", jossa kotona oleilu sävyttyy nykytekniikan mahdollistamalla etätyöllä, netistä shoppailulla yms. Tämä bloggailukin lienee sitä. 

Kaksplus pitää kotoilua leipomisena, kokkaamisena, säilömisenä, sisustuksena, kierrätyksenä, löysäilynä, siivoiluna, marjastuksena, sienestyksenä, kalastuksena ja yleensäkin yhdessä puuhailuna.   

Markkinointi ja mainonta kertoo, että USA:ssa opiskelijat valitsevat aiempaa useammin oppilaitoksen, joka ei ole kaukana kotiseudusta. Kutsuvat sitä paikalliseksi kotoiluksi, joka ilmaus on minusta hieman tautologinen.  

Ehkä tässäkin kyseessä on kyllästyminen hyperkiireiseen ja kilpailulliseen elämään. Hyvää elämää siis tavoitellaan ja hyä niin. Toivotetaan ilmiölle navakkaa leviämistä.  

Eipä silti. Kohtuullisuudenkin idea juontuu kaukaa antiikista ja Raamatussakin siitä puhutaan. Slow life on siis sekin vanhaa hyvää tavaraa uudessa paketissa. 

Kotoilublogeja: Kotoliving, Kotoilua, Pientä kotoiluaKotoilua ja kokkausta, HomingHeaven.











torstai 22. syyskuuta 2011

Valoa putken päässä?

Elämä on tasapainossa, mutta intuitiivisesti koen jonkin olevan vialla. Viime postauksessani järkeilin, kuinka maalaaminen on orgaaninen prosessi, joka etenee omaehtoisesti.

Iltataivas  20.9.2011
Olen yrittänyt alottaa, mutta siitä ei ole tullut mitään. Tekeminen on tuntunut teennäiseltä ja väkinäiseltä. Olo on ollut kuin loppuunpalamisessa. Tahto käskee, mutta käsi ei toimi. Siinäkin tein virheen, että yritin taas ulkoa saamaani aihetta.

Tänään meillä on ollut vaimon kutsuma käsityökerho. Minäkin olen osallistunut maalaamalla työhuoneessani.

Otin aiheeksi kesäisen näkymän, jota olen työstänyt aikaisemminkin. Lähdin aiemman piirustukseni pohjalta ja jätin päikallisvärit huomiotta. Olen muovaillut itsenäistä värisommitelmaa työhöni. Hain vauhtia Bonnardilta.

Uusi lähestymistapa on auttanut. Työ on sujunut ja tuntunut mukavalta. Toivottavasti tämä tietää hyvää. Jospa korkki on nyt irronnut.

Lämpimästi tervetuloa mukaan Inkivääri. Kiva kun liityit joukkoon.

   

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Kaikki hyvin?

Taivas eilen
Tämän blogin kirjoittaminen on auttanut minua saamaan aiempaa selkeämmän kuvan tekemisistäni ja priorisoimaan toimiani.

Minulle on kehittynyt seesteinen kuva omasta jaksamisestani ja siitä, mitä elämääni mahtuu. Se on edellyttänyt tosiasioiden tunnistamista ja tunnustamista. Ymmärrän, että oleminen on syytä rakentaa kulmakivien varaan. Tällaisia ovat parisuhde ja sen vaaliminen, leipätyö, läheiset ja ystävät jne.

Kuvataiteen tekeminen on minulle myös tärkeää. Valitettavasti sille ei jää kovin runsaasti voimia elintärkeämpien toimien jälkeen. Asiaa hankaloittaa myös se, että ajan ja voimien lisäksi tarvitsen hyvän kelin. Joudun elämään sen tosiasian kanssa, että taiteellinen minäni on kuin konstikas ja itsepäinen varsa. Jos se haluaa nukkua, en saa sitä millään hereille. Se voi päättää nukkua, vaikka minulla olisi loma. Jos se on virkeä, minun on pakottauduttava pitämään se aitauksessaan silloin, kun minulla on työtä.

Tuntuu tyhmältä. Kirjailijatkin sanovat, että pitää vain aamulla aloittaa - tuntuu miltä tuntuu. En kuitenkaan pysty aloittamaan, jollei se tunnu merkitykselliseltä. Ilman merkityksen kokemusta maalaaminen on väkinäistä. Voin toki saada jotakin alulle, mutta se voi jäädä kesken ja tuntua tekemiseltä tekemisen vuoksi.

Olen kokenut viime aikoina elämäni seesteiseksi, kun olen keskittynyt elintärkeisiin ja jättänyt itselleni luppoaikaa. Olen toisaalta kokenut olevani umpikujassa, kun taiteilijapolun jatko on ollut hukassa. Ehkä tämä on ollut alitajuisen välttämätöntä kypsyttelyä, koska olen alkanut tuntea hermostuneisuutta yms.

Alkukesästä oli hyvä keli, kun tein triptyykin tiettyyn kuvioon, mutta siitä enemmän tuonnempana.

Onneksi olen alkanut kadottaa idean maalaamisesta taiteilijaurana sinänsä. CV:n määrätietoinen rakentaminen ja sen vaatima näyttelyrumba ei vedä, koska se vie voimavaroja maalaamiselta. Sitäpaitsi näyttelytoiminta ei tunnu mielekkäältä, koska teokset eivät tunnu juurikaan löytävän koteja sitä kautta. Toki niiden tuominen näkyville ja vuorovaikutukseen on merkityksellistä.

Tunnen nyt, että maalaaminen on minulle jotakin orgaanista, jonka kasvua minulla on velvollisuus vaalia vaikka sen olemassaolon tarkoitus onkin minulle salaisuus.
  



 
 

lauantai 17. syyskuuta 2011

Anna rakkaalle huonekalullesi menneisyys

Kävimme tänään Habitaressa. Kierroksen sävähdyttävin löytö oli mustan designin kaikessa yksinkertaisuudessan mitä mainioin oivallus.

Se on tarralappu, johon voi kirjoittaa kaikenlaista mielenkiintoista kalusteen menneisyydestä ja jonka voi liimata sopivaan paikkaan huonekalussa välittämään tietoja tuleville haltijoille.











Tämäkin keinutuoli on tehnyt kaksi evakkomatkaa Jääskestä Suomen länsilaidalle sekä välissä yhden takaisin Jääskeen ja päätynyt lopulta Helsinkiin.

Näin voi kunnioittaa hyvin tehtyä ja siten ekologista huonekalua sekä lisätä sen merkitystä tekemällä sen historian näkyväksi. Sen elinkaari saattaa jopa pidentyä. Jos ostaa kotiin vanhoja huonekaluja, niihin voi kiintyä enemmän, kun ne tuovat tarinansa tullessaan.

Ei tuohon tietenkään erityistä tarratuotetta tarvita, mutta voisihan idean keksijää kunnioittaa käyttämällä valmiita lappuja.

Kun isäni lapsilleni tekemät lelut periytyvät sukupolvesta toiseen, historiamerkintä estää niiden alkuperän unohtumasta.

Joskus muinoin pitkää päivää tehdessäni kirjoitin työpöytäni laatikon pohjaan käyttäneeni kyseistä kalustetta. Sitten kävi niin, että pöytiä poistettiin ja sain tuoda pöytäni kotiin. Nyt se lienee poikani huushollissa. Tarinaa pitäisi jatkaa.

Villisilli ja Markus, kiva kun kiipesitte leppoistuskärryille. Lämpimästi tervetuloa mukaan!