Kun tarkemmin mietin elämääni, huomaan, että melkein kaikki (ellei peräti ihan kaikki), mitä teen, liittyy tarpeisiini ja niiden tyydyttämiseen.
Tarve tuntuu äkkiseltään ihan selvältä käsitteeltä, mutta ei sellainen kuitenkaan ole (kts. Suominen)
Tarve voidaan määritellä biologiseksi (Onko ihminen sitten eläin? Kts. Haasio ja Savolainen) perusmotiiviksi ja halu yhdeksi yhteiskunnan opettamaksi tavaksi tyydyttää tarve. Kuvaan kuuluu myös voimakkuus, sillä asiantuntijapiireissä ajatellaan laajasti ihmisellä olevan rajallinen määrä energiaa, joka on suunnattava tiettyihin päämääriin. (Solomon: Consumer Bahavior)
Tarvetta voidaan kuvata myös sisäisenä viestinä epätasapainosta, jonka ihminen sitten oikaisee (Internetix/Havelack).
Varmaan tunnetuin tapa jäsentää erilaisia tarpeita on Maslowin tarvehierarkia. Siinä tarpeet on asetettu järjestykseen elintärkeyden mukaan. Fysiologisista tietysti aloitetaan, koska syödähän meidän pitää ja niin edelleen. Ajatus kulkee siten, että primäärisempien tarpeiden pitää olla kohtuudella tyydytetty ennen kuin seuraava taso tulee ajankohtaiseksi. Vain alkupään tarpeiden tyydytys on aivan välttämätöntä ja loput rikastuttavat elämää. Tässä Maslowin portaat:
Fysiologiset tarpeet
Turvallisuuden tarpeet
Yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeet
Arvonannon tarpeet
Itsensä toteuttamisen tarpeet
Tarvehierarkia lienee yksinkertaistus, mutta hyvin käyttökelpoiselta se tuntuu.
Mieten ihminen sitten ajautuu ylenmääräiseen kiireeseen ja stressiin? Yksi mahdollinen selitys voisi olla, että portaikon alkupään tarpeista huolehtiminen - esimerkiksi tulonsaannin jatkumisen varmistaminen - vie hurjasti voimiamme, mutta silti haluamme hamuta ylemmäksi tikkailla. Sosiaalinen paine voi olla voimakas siihen yllyttävä tekijä.
Omaksumme ehkä jo lapsena helposti elämäämme sellaisen käsikirjoituksen, jossa esimerkiksi asumisura etenee pienestä vuokra-asunnosta isompaa ja sitten ensimmäiseen omistusasuntoon kerrostalossa. Tämän jälkeen onkin jo vuorossa isompi kerrostalo-osake tai rivitaloasunto, josta ura urkenee ehkä paritalolasunnon kautta ensin pienehköön omakotitaloon ja sitten isompaan.
Tämäntapainen on ollut meidänkin asuntouramme, joskin nyt asumme kerrostalossa.
Jos perustaa perheen, on luonnollista, että asunnon tilatarve kasvaa. Onko kuvatun kaltainen urajuoksu aivan välttämätön? Tuleeko rahapainetta liikaa?
Päivän pieni ilo: Hoksasin töissä, että voisin saada liikuntaa ja kävellä töistä palatessa Söörnäisiin saakka ja jatkaa sitten metrolla. Niin teinkin. Vaikka seutu on varsin tuttua, on kiva kuljeskella ja nuuskia näkymiä jalkamiehenä.
Lämpimästi tervetuloa uudet lukijat Anneriitta ja Marke! Kovasti kiitoksia Anna-Maijalle ja Maurelitalle mukanaolosta (tämä toivotus tulee myöhässä, kun keskeneräinen postaus seisoi julkaisemaatomana). Mukava, jos viihdytte edelleen seurassa.
Näkymä Strassbourgista (tussi)
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti