Olin tänään taidekoululla. Meitä ohjasi ja kritiikkiä antoi kuvataiteilija Reijo Saarelainen, jonka tapasin ensimmäistä kertaa. Suorastaan tajuntaa tärisyttävä päivä. Reijo osasi niin valaisevasti avata näkymää taiteilijuuden olemukseen.
Kun teosta tekee, sitä ei pidä ajatella suunnitelman kautta. Sellainen kahlitsee prosessia. Ymmärrän tällaisen työskentelyn löytöretkenä. Kun kuvaa kokemusta, eikä näkymää, ja antaa mielen viedä, saattaa löytää tallaamattomille reiteille. Voi tehdä piilevää näkyväksi, sellaista mille ei ole sanoja.
Tällainen vaatii minusta tempo giustoa eli sopivaa rytmiä. Serenitas kuvaa käsitettä tammikuisessa artikkelissaan.
Rytmi vaihtelee maalausta tehtäessä. Se voi olla kiihkeää tai muutoin nopeaa, mutta sitten se voi rauhoittua suvantovaiheeseen, joilloin on tarpeen miettiä. Välillä työ voi olla verkkaista "rapsuttelua". Prosessi etenee luontaisesti, jos tekijällä on luomisvire. Teokselle voi olla myös eduksi, kun laittaa sen lepäämään. Alitajunta saattaa työstää sitä eteenpäin, mutta antaen varmaankin vain idean seuraavaan askeleeseen. Myös tekijän senhetkinen tunnesuhde keskeneräistä työtä kohtaan voi vaikuttaa rytmiin.
Tällaista flow'ta on vaikea aikatauluttaa, jos haluaa antaa työn kehittyä vaalien sen luontaista kasvua. Työ valmistuu, kun valmistuu. Tällainen on kuitenkin ideaalitilanne, jota näyttelyaikataulut yms. rajoittavat.
Edellinen postaus saattaa hämmentää. Se liittyy seminaariin, jossa leppoistaminen oli eilen lyhyesti esillä.
Tekstit
Tekoäly tiedostamattoman simulaationa
4 päivää sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti