Mika Pantzar pohtii Ekonomi-lehdessä (8/2011) kiireen ongelmaa. Vapaa-aika on lisääntynyt, mutta silti kiireen kokeminen on lisääntynyt. Vain joka kymmenes työntekijä kokee itsensä kiireettömäksi.
Osan ristiriidasta selittää se, että työntekijät eivät koe voivansa vaikuttaa ajankäyttöönsä tarpeeksi. Aikataulut saadaan osittain annettuina ja siihen pitää sopeutua.Omassa työssäni opettajana annetun ja itse määritettävän aikataulutuksen suhde on mielestäni varsin sopiva. Tunnit on luonnollisesti pidettävä aikataulun mukaisesti, mutta muun työn organisoinnissa on väljyyttä. Jos on valmis arvioimaan opiskelijoiden tuotoksia lauantaina, saa muualle pelivaraa. Toki kursseilla on taipumus kasaantua joillekin jaksoille, mikä tietää stressaavaa tahtia ja tiheän aikataulun tuomaa kiirettä. Se auttaa jaksamaan, että tietää muilla jaksoilla olevan vastaavasti enemmän väljyyttä.
USA:n taannoinen presidentti Nixon totesi aikoinaan, että kansalaisten pitää tottua ajatukseen tuottavuuden nousun huomattavasti lyhentäneestä työpäivästä. No, kuten voimme todeta, hän oli väärässä.
Kiva, että liityitte leppoistamisporukkaan Katja ja Maalainen. Lämpimästi tervetuloa!
Kaksi näkymää Sompasaaresta.
Tekstit
Olen miettinyt juuri tuota kiireen tunnun syntymistä siitä kun ohjeistetaan ja aikataulutetaan, luovuudelle jää vähän tilaa. Entä sitoutumisen tunne? Syntyykö kiireen tunne enää sitten, jos olet itse suunnitellut päiväsi ajankäytön? En ole tästä ihan varma, miten lopulta menee. Olisiko tärkeintä, että saisi jotain valmiiksi asti, asia alusta loppuun keskittyen siihen. Kiire ja aika - niin kiinnostavia, kunpa keksisi jonkun lääkkeen...
VastaaPoistaÄlä muuta virka Sari. Minun ongelmani on, että olen aivan surkea arvioimaan kauanko johonkin hommaan menee aikaa. Saatan innostua ja jumiudun. Minulla on toisaalta taipumus yrittää saada asia valmiiksi ja käsistä pois. Sitten saatan punnertaa niin, että väsyn. Olen yrittänyt opetella sietämään sitä, että asiat jäävät kesken. Aikaongelma - aika ongelma.
VastaaPoista