Olen hautajaismatkalla Vaasassa. Tilaisuus oli lyhyempi kuin luulin ja minulle jäi runsaasti aikaa käytettäväksi ennen koneen lähtöä Vaasan lentokentältä. Ajattelin ajan kuluvan lentokenttää mukavammin Vaasan keskustassa ja sinne jäin.
Kävin syömässä ja sitten yritin kirjastoon, mutta se menikin juuri kiinni. Lienee haettua kutsua tapahtunutta kohtalon ironiaksi, mutta olin ollut juuri Vaasan entisen kirjastotoimenjohtajan siunaustilaisuudessa. Symbolista kuitenkin. Edesmenneen sukulaiseni mukana katosi yksi linkki menneeseen.
Tätini oli sota-ajan lapsi, jonka kokemusten on täytynyt tuntua maailman hajoamiselta. Kotikaupunkia pommitettiin. Talvisota vei isän. Sotalapsuus Gotlannissa perheessä, jossa sotalapsi joutui jostakin syystä syntipukin asemaan.
Aika oli kauhistuttava ja lapset joutuivat venymään aikuisten mukana. Mitä kaikkea noista kokemuksista heijastuu suomalaiseen työn eetokseen? Voiko alitajuinen epävarmuus johtaa ylisuorittamiseen?
Luulen että voi.
Tunnistan itsestäni tarpeen puhua jatkuvasti äitini sotaorpoudesta ja isäni evakkoudesta. Mennyt vaatii käsittelyä myös sukupolvessa, joka ei itse ole sotaa nähnyt.
Kuinka moneen polveen ulottuvat esimerkiksi Irakin tapahtumien vaikutukset?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti