Hauskaa kun moni bloggaaja - kuten minä myös - on alkanut kirjoittaa roinaongelmasta. Ehkä Hesarin äskettäinen juttu aiheesta sai vauhtia aiheeseen.
Kirsi H. tuntuu pistäneen jo tosissaan töpinäksi.
Sanna antaa meille monia hyviä syitä tavaroista luopumiseen viimeisimmässä jutussaan ja edellisessä hän pohtii ansiokkaasti tunteenomaista suhtautumistamme tavaraan.
Tosin tätä en allekirjoita: "Olisi myös hyvä päästä eroon siitä ajattelusta, että tavarat kotona ja vaatteet ihmisen yllä määrittelevät sen, millainen ihminen on. Materiaalilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, millainen ihminen sisimmissään on."
Arvelen meidän ihmisten haluavan viestiä pukeutumisellaan - silloinkin kun jollakulla on tapana pukeutua vaatimattomasti. Luulen että hyvin harva meistä pystyy olemaan kiinnittämättä minkäänlaista huomiota pukeutumiseensa ja äärimmilleen vietynä se olisi aika epäystävällistä muita kohtaan. Jos ihminen kokee olonsa turvalliseksi ja itsevarmemmaksi tyylikkäissä vaatteissa, eikö se ole hyvin inhimillistä ja voihan ulkoasun merkitystä tällöin tulkitakin.
Uskon myös, että materiaali kertoo kovastikin omistajastaan. Materaalivalinta on viestintää. Jos ajan uudenkarhealla bemarilla, haluan viestiä, että olen menestynyt jne. Miksi muutoin laittaisin niin paljon rahaa siihen? Jos taas ajan jatkuvasti polkupyörällä, sekin kertoo ajattelustani. Voin olla ympäristötietoinen, mutta voin samalla haluta viestiä muille omaa fiksuuttani.
Sannan pohdinnat tavaroihin liittyvistä tunteista on kuin hän lukisi suoraan psyykettäni. Tuntuu hankalalta luopua tärkeältä ihmiseltä saadusta lahjasta tai muusta esineestä. En pysyisi millään luopumaan isäni syntymävuotenani tekemästä kirjahyllysenkistä. Kun viime muuton yhteydessä luovuimme biedermayer -sohvasta ja vanhasta piirongista, se tuntui lapsista kurjalta. Nämä esineet liittyivät heidän lapsuusmuistoihinsa. Niin ja se turvallisuudentunne. Ei mahda mitään. On vaikea luopua esineistä, joita voi kuvitella tarvitsevansa. Aivan joutavista kirjoista pääsen eroon, mutta heti kun mietin jonkin taidekirjan tai muutoin merkityksellisen kirjan hylkäämistä, tulee turvaton ja ehkä haikeakin olo.
Henkilökohtainen erityisongelmani on se, että kaikenlainen lajittelu ja arkistointi on minulle uskomattoman pitkästyttävää ja energiaa vievää. Siksi on niin helppo siirtää tällaisia puuhia tulevaisuuteen.
Serenitas myös pohtii puheena olevaa aihetta ja antaa pari linkkiä avuksi ongelman hoitamiseen.
Päivän pieni ilo: Kävi hauskasti, kun olin tulossa töistä kotiin. Olin saanut vaimolta ruokaostotilauksen tekstarina. Unohdin sen ja olin jo tulossa lähellä kotia, kun vaimoni soitti ja samassa muistin asian. Vaimoni oli nähnyt ikkunasta minun olevan tulossa ilman ruokakassia ja arvasi miten oli käynyt. No, kävinpä kaupassa.
Iltamaisema 26.9.2009
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti