Valittaminen tarpeellistako?

BLOGitse jakaa eilisen postaukseni kommentissa kokemukseni yrityksestä tuoda asioista hyviäkin puolia esiin. Sopinee, että liitän tekstin tähän:

"Olen 'menneessa elamassani' kokenut tuon kuinka tuntee itsensa ulkopuoliseksi jos ei lahde mukaan kahvipoytakeskustelulle tyypilliseen negatiiviseen keskusteluun. Esim. arvosteltiin poliitikkoa, urheilijaa tai saata tai pomoa. Jos aidosti yritin tuossa tilanteessa puolustella vaikkapa pomon motiiveita, niin kylla siina muut katsoivat, etta mita mina oikein hopisen.Keskustelun miellyttavyys sarkyy kun joku rikkoo myotamielisyyden."

Onkohan kyseessä samastumisen vai purkautumisen tarve? Tai jokin muu. Jos työilmapiirissä vallitsee perusolettama, että "kaikki menee pieleen", tuntee painetta vain valittaa, jotta ei tunne tulevansa torjutuksi. Samalla saattaa tulla ulkokultaisuuden fiilis. Kun yhtyy kuoroon, tuntee olevansa osa joukkoa.

Voi kai myös olla niin, että valittaminen ei ole kovin vakavaa - tokihan sitä itsekin teen ja tunnistan motiivejani. Se voi olla vain terapeuttinen purkaus. Voi olla myös niin, että koko kahvipöydän valituskuoro tiedostaa, että tämä ei nyt ole puhdas totuus, mutta on niin mukava purkautua.

Voihan olla niinkin, että on olemassa katkeran myrkyllistä valitusta ja sitten harmitonta poskensoittoa.

Kerroin eilen Naighin kirjasta. Tekijä kertoo, että joku brittibloggaaja on hoksannut ruveta kirjaamaan kiitollisuuden aiheita. Positiivista ajattelua siis. Ehkäpä tällainen pakottaa etsimään hyviäkin hetkiä elämästä. Siispä toimeen.

Päivän hyvä hetki: Mennessäni aamulla Vallilaan, nautin säästä, joka ei ole aivan tavallinen Suomessa. Aurinko paistoi ja samalla tuuli voimakkaasti. Oli raikas tunnelma. En oikein tunnista syytä sään tuottamaan hyvään mieleen. Voi olla, että se oli kuin tuulahdus mukavista hetkistä, kun olen saanut olla pojistani kahden sekä heidän kaverinsa mukana purjehtimassa.