Oikein tunnelmallista ja rentouttavaa joulua kaikille mukaville blogikavereilleni sekä muillekin täällä vieraileville!

Päivän jättiläisilo: Eilen toinen tyttäristämme synnytti pikkuisen prinsessan Kättärillä. Menemme tänään katsomaan.

Aamuinen näkymä olohuoneessamme 19.12.2009.

Leppoisaa johtamista

Ekonomi-lehdessä on juttu, jonka otsikkona on "Miten kehityn leppoisaksi pomoksi?".

Artikkelissa referoidaan ktt Paula Kirjavaista, joka perää yksinkertaistamista myös johtamiseen. Pitää keskittyä olennaiseen. Noh, tämä ei nyt ole kovin tuoretta.

Johtamiseenkin pätee asianmukaisen tempon omaksuminen. Laskut hyväksytään nopeasti, mutta isojen asioiden kehkeytymiseen annetaan aikaa. Hm, aika itsestäänselvää.

Mutta tämä on kiinnostavaa! Se on tuttua, että ihmistä ajaa raha, vallanhimo ja/tai mielihyvä, mutta on myös kutsumusjohtajia, joita motivoi merkityksen kokemus. He osaavat tunnistaa merkityksiä, mikä edellyttää muutakin kuin loogis-rationaalista kykyä.

Kuulostaa uskottavalta. Omassa työssäni opettajana arvostan tietysti säännöllistä palkkaa, vallasta nyt ei niin ole väliä ja toki rahalla voi hankkia mielihyvää vaikka matkailemalla. Mutta on minulle tärkeää myös se, että koen tekeväni työtä, jolla on edellä mainittuja ylevämpikin merkistys. Saan tyydytystä siitä, kun voin auttaa ihmisiä eteenpäin elämässä ja olla nuorille opiskelijoille luotettava (toivottavasti) aikuinen.

Päivän äijä:

- Kulta, onks sulla mitään suurta unelmaa?

- Joo, on. Autio saari, paljon laadukkaita työkaluja ja vaimo, joka tekee ruokaa.

Päivän pieni ilo: Olemme äityneet kehumaan toisiamme yhdessä Facebook -ketjussa.

Näkymä 5.12.2009

Perfektionisti vastaan hutilus?

Olen mietiskellyt, miksi kutsutaan perfektionistin vastakohtaa. Onko siihen hyvää ilmausta? Hutilus?

Kyseessä on kai henkilö, joka ei tuota sopivalla panostuksella "riittävän hyvää" vaan asiaan paneutumattomuuden vuoksi luokatonta laatua. Vai?

Laiskuri? Ei varmaankaan, koska voihan tyyppi tehdä suunnattomasti hommia - kaikki hotasemalla.

Päivän pieni ilo: Henkilökunnan valokuvauksen rento ilmapiiri.

Tiukka järjestys luontaisesti tai sitten ei

Pohojan akka muisteli kommenttilaatikossani entistä työkaveriaan, joka jatkuvasti järjesti taukopisteen lehdet suoraan pinoon. Minusta kyse ei välttämättä neuroosista, koska joillakin ihmisillä se käy niin luontaisesti eikä varmaankaan kuluta erityisesti energiavaroja. Ohimennen vain tekaisevat. Silloinhan se tietysti on haitallista, jos järjestäjä kuormittuu muiden jälkien ylitunnollisesta korjaamisesta.

Päivän mietelmä: Tasapäinen ihmiskunta, kaikkien lahjat saatuja.

Päivän pieni ilo: Tuomas Enbusken nasevat kommentit aamuisessa radio-ohjelmassa.

Näkymä tänään.

Perfektionismi ja leppoistaminen

Pohojan akka kommentoi edellistä postaustani. Lainaan hieman:

Perfektionismi on taipumusta hioa asioiden yksityiskohtia jatkuvasti ilman, että osaa luovuttaa työtä käsistään ja hyväksyä sitä valmiiksi.

Wikipediassa perfektionismista rajataan kaksi tyyppiä. Perfektionisti joko kokee täydellisyyden tavoittelun tärkeäksi tai ei voi hyväksyä täydellistä vähempää. Jälkimmäinen katsotaan sairaalloiseksi.

Edellistä rankempaa tasoa ovat pakko-oireisuus ja pakko-oireinen häiriö. Pakkoneuroosi ajaa ihmisen torjumaan ahdistusta tai jotakin pelottavaa tapahtumaa irrationaalisella käytöksellä kuten loputtomalla toistolla ja tarkistelulla.

Kaiken kaikkiaan nämä kaikki ovat kovia haasteita sille, joka haluaa leppoistaa elämäänsä. Varsinkin silloin kun sairaalloinen, mahdollisesti synnynnäinen yliperusteellisuus pakottaa työskentelmään siten, että työn tuottavuus on matala. Silloin joutuu pidentämään päivää, jotta selviää velvoitteistaan, mikä taas johtaa tilannetta vielä pahentavaan väsymiseen. Ongelma on siinä, että tällaisessa tilanteessa on vaikea järkiperäisesti pakottautua työskentelemään fiksummin ja tuottavammin.

Innostusta ja perfektionismia

Arjaanneli ja Pellonpientare rohkaisevat minua olemaan kahlitsematta innostustani edellisen postaukseni kommenttilaatikossa. Kiitoksia!

Kyllä se voi mennä överiksi. Miniatyyriesimerkiksi voin helposti juuttua myöhään illalla tänne nettiin, kun on niin mukava pörrätä täällä, ja kuitenkin liian lyhyet unet painavat harteilla seuraavana päivänä.

Jos minulla on kovasti kiireitä töissä ja muita velvollisuuksia, en tahdo malttaa säännöstellä muita mukavia puuhia, ja sitten kuormitus on liian suuri. Ajan tuhatta ja sataa, enkä huomaa käyttäväni jo tuleviakin energiavaroja, ja sitten tulee äkkipysäys. Psykofyysinen systeemi onneksi toimii sulakkeena.

Perfektionismi voi pahentaa tilannetta, jos ei pysty hoitamaan ainakin osaa hommista vain 90 %:sti mikä on yleensä aivan kelvollisen järkevä taso.

Aino-Maijakin (Yksinkertaistaen) kirjoittaa perfektionismista. Hän erittelee ominaisuuden kahteen tyyppiin, joita voitaneen kutsua myönteiseksi ja kielteiseksi perfektionismiksi. Ensin mainitun tyypin edustaja pääsee määrätietoisesti ponnistellen tavoitteeseensa ja toinen taas lamaantuu, kun asettaa itselleen niin korkeat odotukset.

Myönteinen perfektionisti varmaan pärjää, jos hän on myös realisti. Tässä perfektionismi ei ehkä tarkoitakaan pikkutarkkuutta vaan sisukkuutta tai peräänantamattomuutta.

Minusta tuntuisi, että jälkimmäistä auttaisi kohtuullisuuden idea. Realismikaan ei olisi pahitteeksi.

Päivän äijä:

- Kulta! rakas! Mikä sul on? En ikinä oo nähny sun itkevän.

- Nyy-yh. Uhu-u. Ki-k kimi voitti!

Päivän pieni ilo: Pomon mukavan kannustava lausahdus sähköpostiviestissä.

Innostuksen annostelua ja perusteellisuuden patoamista

Jatkan pohdintaa kohtuullisuudesta. On ainakin kaksi piirrettä, jotka vaikeuttavat pitäytymistä aikomusten kohtuullisuudessa.

Olen jo aikaisemminkin kirjoittanut innostumisesta, jota voi olla vaikea pitää aisoissa. Kun tekee jotakin mukavaa ja kiinnostavaa, ei tahdo malttaa annostella paneutumistaan, ja myös kivat puuhat tuntuvat vievän energiaa. Ehkäpä pitääkin ajankäytön hallinnan sijaan puhua innostuksen hallinnasta (tai innostuksen annostelusta).

Toinen kohtuullisuutta haittaava piirre on taipumus liikaan perusteellisuuteen tekemisissään. Jos tuntuu, että varmuuden vuoksi on varmistettava viimeinenkin lillukanvarsi, saa aikaa ja energiaa tuhrautumaan puuhiinsa aivan ylettömästi. Mitenkähän tätä kutsuttaisiin? Perusteellisuuden patoaminen?

Päivän äijä:
- Eii-ii! Tuohinen kesälakki. Tota et paa päähäs.
- Mähän paan. Isänmaan asialla. Kotimaista tuotantoa.

Päivän pieni ilo: Poikkesin Sanomatalossa WSOY:n myymälässä. Juttelin tovin myyjän kanssa. Hän harrastaa astioiden tekemistä betonista. Sellainen oli uutta minulle. Oli mukava kuunnella, kun hän kertoi harrastuksestaan.

Kohtuullisuuden viisaus

Päädyin eilisessä luovuuspostauksessani kohtuullisuuden hyveeseen. Kohtuullisuus kuulostaa tylsältä, tasapäiseltä (inhoan tuota sanaa), harmaalta, epäpersoonalliselta ja mitä kaikkea.

Aristoteles määrittää kohtuullisuuden keskiväliksi nautinnon ja kärsimyksen suhteen. Hän puhuu myös kultaisesta keskitiestä, mikä lienee lähellä ajatusta kohtuullisuudesta. Ihmisen ruumiinlämpö ei saa olla liian matala eikä korkea. Ämpärillinen vettä on liikaa pienelle kasville mutta liian vähän puulle, joten kultainen keskitie ei ole kaikille sama.

Tutkailin taas Sampsan pohdintoja ajankäytöstä ja tavoitteista. Hän suosittelee muistamaan, että omat tavoitteet ovat omia. Niinpä, se on hyvä neuvo. Niitä ei tarvitse ottaa liian vakavasti. Sampsa kehoittaa myös keskittymään oleelliseen eli rajaamaan ajankäyttönsä rakkaimpiin puuhiin.

Sampsan ohjeet voitaisiin ehkä kiteyttää kohtuullisuudeksi.

Olen työssäni - opettajana - urani huipulla, ja niin on hyvä. Tämän hetken merkittävin käytännön elämään liittyvä tavoite minulla on saada meneillään olevat taideopiskeluni päätökseen. Soisin sen tapahtuvan ensi keväänä, mikä on mahdollista. Työkiireiden vaihteluista johtuen yritän suhtautua asiaan siten, että onnistuu jos onnistuu. En taida oikeasti pystyä siihen. Tämä on minulle järkeilyä. Luontoni puhuu toisin.

Päivän äijä:
- Pääkö? Annan sulle akoniittumia.

- Tä?

- Niin, homeopatiaa.

- Ei ole kuule hometta eikä apatiaa. On päänsärky ja siihen otetaan burana.

Päivän pieni ilo: Kävelin iltapäivällä Herttoniemenrannassa. Tällä kertaa oli mukava kulkea alueen sisäreittejä ja tutkailla näkymiä.

Eilisisiä näkymiä, yksi edellisessä postauksessani oleva toisin rajattuna ja kaksi ylivalottuneen marraskuisa synkistelyä.

Hierarkiat hajalle ja luovuutta leppoisuudella?

Kirjoitin toissapäivänä väljyyden merkityksestä luovuudelle.

Jatkan vielä samaa teemaa ja siteeraan Puohiniemeä ja Nymania (Mies. Arvot, roolit ja tunteet.), jotka toteavat, että:

Kilpailutilanteissa miesten motivaatio on parempi kuin naisten, koska suoriutuminen on miehille tärkeämpää kuin naisille. Luovalle työskentelylle hierarkiat ovat myrkkyä. Ihmisen voi pakottaa liikkumaan ripeämmin, mutta ei kehittämään uusia ideoita. Sen minkä miehet mahdollisesti voittavat paremmuutta tavoitellessaan, he todennäköisesti häviävät ideoiden innovatiivisuudessa.


Voi meitä miehiä! Naiset, lohduttakaa vähän :)






Näinköhän se menee, että kun toistaiseksi miehet ovat enemmistönä johtotehtävissä, eri organisaatioihin rakentuu kilpailullisia hierarkioita virkateineen, tiukkaa projektityötä, nälkäistä tulosvastuuta ja seurantajärjestelmiä?

Toki organisaatioissa pitää olla järjestys ja yhteistyömeininki, mutta rajansa kaikella. En oikein usko, että organisaation kaikkia tehtäviä - jos mitään - tarvitsee suojella luovuudelta, mutta pitää sekin muistaa, että moni asia ei ikinä valmistuisi ilman määräaikoja.






Kuka tohtisi ruveta toistelemaan työpaikallaan, että otetaanpa leppoisammin?

Suo siellä, vetelä täällä. Ehkä on aika palauttaa mieleen klassinen kohtuullisuuden hyve.



Päivän pieni ilo: Farmaseutti oli ystävällinen, vaikka kävin tänään apteekissa viime minuuteilla.



Tämän päivän näkymiä

Väljyyttä luovuudelle?

Palaan vielä tiukasti tai väljästi aikataulutetun elämän problematiikkaan.

Hesarin viimeisimmässä Kuukausiliitteessä on laaja juttu USA:ssa professorina työskentelevästä Bengt Holmströmistä. Huomiotani kiinnitti se, kun hän kuvasi vakinaisen professorin virkaa huippuyliopistoissa.

Sellaiseen tehtävään on hyvin vaikea päästä, mutta kun näin on tapahtunut, saa tehdä melkein mitä haluaa. Hän tarkoittaa, että voi itse valita mielenkiintoisimman yhdistelmän opetusta, tutkimusta ja/tai kiertämistä konferensseissa luennoimassa. Aihepiirit tuntuu saavan itse valita.

Ymmärrän taustalla olevan ajatuksen olevan sen, että luovuus tarvitsee väljät oltavat. Keksintöjä ei voida tehdä tarkan aikataulun mukaan. Mihinkähän muihin ammatteihin vastaava asetelma voisi sopia?

Päivän pieni ilo: Reipas kävely syksyisen kosteassa säässä.

Tämänpäiväisiä näkymiä

Unfriending ulosnaamaustako?

Simplicitas ja Sanna (Mutkatonta mustikkaa) ovat tarttuneet uudissanaan unfriend (Oxford Word of the Year 2009), jolla tarkoitetaan kavereiden heittämistä ulos omasta Facebook -piiristä. Itsekin osallistuin Facebookissa keskusteluun tästä aiheesta, mutta ei meillä ollut tiedossa tätä nimeä asialle.

Saapa nähdä saammeko taas yhden anglismin suomen kieleen. Tuleekohan siitä anfrendausta ("Anfrendasin coolisti muutaman frendin Facebookissa") vai olisiko se suomeksi epäystävystyminen tai muuta sellaista? No, miltä kuulostaisi epänaamaus, ulosnaamaus tai poisnaamaus?

Simplicitas kertoo Facebookissa olevasta mahdollisuudesta piilottaa epäkiinnostavat lähteet. Olen ehkä kovin kiltti, mutta minusta tämä on parempi tapa kuin heittää ulos. Minulla roikkuu pyyntö erään tuttavani naamakaveriksi. Sen verran hyvin tunnemme ja pitkältä ajalta, että aina välillä mietin syytä hyväksymättömyyteen. Laitoinko mukaan kommentin, joka ei tuntunut hyvältä? Eikö hän päivitä tiliään juuri koskaan? Olisiko kyseessä ennakoiva ulosnaamaus?

Niinkin voi käydä, että anfrendaus arkipäiväistyy eikä enää hetkauta. Ehkä tähän tarpeeseen sopisi jokin netikettipykälä. Jos esimerkiksi kaveri on ollut passiivinen kolme kuukautta, sitten hänet voi ulosnaamata ja hän voi taas lähettää uuden kutsun sitten, kun ehtii taas naamailla.

Oman elämän kohtuullistamisen näkökulmasta katsoen naamakirjavirran siivoaminen on paikallaan, kun jää vähemmän koukutuksia houkutuksiksi.

Kirjoitin tässä Sampsan innoittamana nukkumaan menemisestä ihmisten aikoihin ja asetin tavoitteeksi valon sammuttamisen kello 23:n aikaan. Olen onnistunut kahtena iltana, jona kumpanakin valo napsahti pois kutakuinkin määräaikaan. Ensimmäisen iltana nukahdinkin aika pian, mutta toisena en, mikä saattoi johtua opetuksestani tuona iltana. Nukuin kuitenkin kumpanakin yönä enemmän kuin normaalisti. Kiitos Sampsa!

Mainitsin hiljattain Puohiniemen ja Nymanin kirjasta. Luin siitä tänään, että upseerit ovat huolissaan amerikkalaissotilaiden Internetistä johtuvasta univajeesta Irakissa, koska siitä johtuen nämä eivät ole yhtä skarppeja taistelutilanteissa kuin muutoin olisivat.

Päivän pieni ilo: Minulla ei ole ollut tunteja tänään, joten ei ole tarvinnut lähteä mihinkään. Aamullakin sai heräillä rauhassa. Raskas työpäivä tämä kuitenkin on ollut, kun arviointeja olen tehnyt.

Leppoistaja menee ajoissa nukkumaan

Sampsa kirjoittaa vastaansanomattoman viisaasti riittävästä nukkumisesta Vehmas Assemblyssä.

Sellaista on minunkin elämäni. En millään malttaisi illalla mennä riittävän ajoissa nukkumaan, jotta ehtisin saada kunnon unet ennen aamuherätystä. Kun tulen töistä, saatan treenata kuntopyörällä ja sitten onkin päivällisen aika. Tuo Ylen Areena on viheliäinen aikavaras, kun sitä voi katsoa milloin vain ja siellä on tarjolla esimerkiksi dokumentteja, joita tällaisen historiafriikin on vaikea laistaa. No siihen saattaa mennä aikaa, samoin bloggaukseen ja naamakirjailuun. Hesarikin on luettava loppuun. Entä mistä aikaa kirjoille?

Mikäs tässä on puuhastellessa kaikenlaista kiinnostavaa, kun lapset ovat lentäneet pesästä ja vaimon kanssa kaksin asutaan, mutta rajansa kaikella. Jotenkin tämä virikejanoisuus pitäisi saada aisoihin.

Lupaan noudattaa Sampon neuvoja ainakin tänä iltana. Valot sammukoon klo 23.00. Silloin minun tarpeisiini jää hyvin aikaa nukkua. Jätän syötiksi hesarin siltä osin kuin se on lukematta. Sen luen sängyssä.

Päivän pieni ilo: Katsoin kuntopyöräillessäni Areenasta Darwinia käsittelevän ohjelmasarjan ykkösosan. Esitettiin mielenkiintoinen vaikutusketju. Mitä enemmän talossa, jossa pidetään mehiläisfarmia, on kissoja, sitä enemmän lähistöllä kasvaa puna-apilaa. Kissojen vuoksi mehiläispesiin ei pääse peltohiiriä, jotka ovat tuhoisia pesille. Mehiläiset ovat ainoa laji, mikä pölyttää puna-apilaa.

Leppoistamisen etiikka

Kansallisen ennakointiverkoston teematyöryhmä on pohtinut downsiftaamista eli kohtuullistamista kuten ryhmä esittää sitä kutsuttavan. Jäsenet arvioivat raportissaan "Kohtuullistamisen jäljillä", minkälaista hidastaminen voisi olla eri skenaarioiden toteutuessa.

Raportissa nousee yhtenä teemana esiin kohtuullistamisen etiikka. Kun yksilöt tasapainottavat elämää sopeuttamalla vauhtia, heidän katsotaan tekevän sen omien motiiviensa vuoksi. Tällaisen eettisyyttä on hyvä pohtia siitä näkökulmasta, että laajamittainen kohtuullistaminen hidastaa talouskasvua.

Kyseessä on hyvin vakava asia. On tietenkin niin, että nykyisen tavaratuotannon on ynpäristön vuoksi syytä muovautua kestävälle perustalle. Ongelma on siinä, että pitkäaikainen taantuva kysyntä aiheuttaa suuria ongelmia yhteiskunnan toiminnoille. Työttömyyden lisääntyessä levottomuus lisääntyy ja seurauksena voi olla anarkia.

Taloustieteilijä Joseph Schumpeter on esittänyt, että kapitalismi muuttuu "luovan tuhon"kautta. Mitenkähän lienee markkinatalouden laita. Olisi kuitenkin kovin toivottavaa, että järjestelmää voitaisiin uudistaa sopivin askelin ilman suuria inhimillisiä kärsimyksiä.

Päivän äijä:
- Kulta, Stockalla on ale, mentäiskö?
- Ei kuule shoppailut nappaa. Mä oon menossa Biltemaan.

Päivän pieni ilo: Kun alle kaksivuotias prinsessa rutistaa pappaa kaulasta ja painaa päänsä poskea vasten. Mitäpä muuta elämältä voisi toivoa?

Timo, kiva kun liityit seuraan. Lämpimästi tervetuloa!

Leppoistamispätkiä Youtubessa ja miesasiaa

Tässä pullantuoksuista downsiftausta, katsopas.

Esittelyvideo Lahdessa lokakuussa 2009 olleesta tapahtumasta: Designing Slow Life Conference

Tämä on hauska. Työnarkomaani treffeillä.

Ihmettelin hiljattain MOT:n ohjelmaa "Ilmastomuutos peruutettu". Kysäisin asiaa Facebookin kautta kaveriltani, joka on töissä WWF:llä. Sain vahvistusta sille, että ohjelmaa ei kannata ottaa vakavasti.

Paivän kirja: Olen aloitellut Martti Puohiniemen (arvotutkija) ja Göte Nymanin (psykologian professori) kirjaa Mies. Arvot roolit ja tunteet. Vaikuttaa hyvin kiinnostavalta ja sujuvalukuiselta. Kirjoittajat toteavat muun muassa, että miehen tekemiset takautuvat vieläkin vahvasti miehen perirooleihin, joiksi mainitsevat sotapäällikön (markkinointijohtaja), metsästäjän (mies Biltemassa) ja käsityöläisen (uuden tekniikan osaajat). Saapa nähdä, löytyykö kirjasta viisautta leppoistamisen ja kummankin sukupuolen suhteesta.

Päivän äijä (sopii edellisen jatkoksi):

- Se sun fillaris on nyt kunnossa.

- Ihanaa kulta (pusi). Mä rakastan sua. Rakastaks sä mua?

- Äh, mjoo, mis on hesari?

Raha haisee?

Nan pohdiskelee rahan olemusta ja ihmettelee miksi sitä pidetään niin tärkeänä.

Tuo muinaisten lyydialaisten keksintö on aivan verrattoman käytännöllinen elämän apulainen. Sen ansiosta minun ei tarvitset viljellä maata eikä pitää kanoja eikä tehdä itse kenkiäni eikä .... vaan olen voinut erikoistua omaan ammattiini. Raha mahdollistaa työnjaon sujuvuuden.

Miksi emme sitten osaa suhtautua rahaan kuin johonkin arkiseen hyödykkeeseen kuten veteen tai sähköön? Emmekö voisi ajatella siitä kuten vaikkapa saunahaloista? "Aha, puut on vähissä, pitää pilkkoa lisää."

Nan mainitseekin ihmisluonnostamme johtuvia selityksiä asiaan. Yhteiskunnan kilpailukeskeisyys lienee myös yksi vaikuttava tekijä. Omaisuuden määrällä voi osoittaa menestystään. Puhutaan symboliarvosta. Rikas ei tarvitse ruokaa muita enempää, mutta hyvä sijoitus verokalenterissa tuntuu komealta. Saman sukuinen ilmiö voi olla se, että jotkut voivat opiskella vaativan tutkinnon saadakseen tittelin, jota eivät käytännössä erityisemmin tarvitse.

Päivän pieni ilo: Eräs kollega piti viimeisen oppituntinsa tänään. Ryntäsimme laulaen hänelle sanoitettua viisua kesken tunnin isohkolla joukolla luokkaan. Hän sai kukkaseppeleen päähänsa ja hänet kannettiin kultatuolissa henkilöstöhuoneeseen. Hm, opettajanryöstö.

Dignify - kaikkien elämä arvokkaammaksi

Aioin polkea kuntopyörää ja etsin Ylen Areenasta jotakin katseltavaa reissulleni. Huomasin, että Areenan kautta oli menossa suorana filosofi Pekka Himasen tilaisuus. Tuumin, että se on jotakin Suomi ylös lamasta -sparrausta, ja ajattelin katsella jonkin matkaa.

Tilaisuus näytti olevan menossa Helsingin yliopistolla kuten Esa Saarisen suuret mielenkohotussessiot 90-luvulla. Mietin sitten, että näinköhän Saarinen kannusti meitä edellisestä lamasta ja Himanen nykyisestä. Huomasin sitten, että Saarisen sessiot olivatkin vasta laman jälkeen. Himasen tapahtumassa näyttikin olevan kysymys jostakin vielä suuremmasta. Tästä pääset Ylen sivulle, jonka videoklipeissä Himanen kertoo, mistä Dignifissä on kysymys. Dignifillä on myös oma blogi, jossa on teksti- ja videomateriaalia aiheesta.

Kyse ei ole enemmästä eikä vähemmästä kuin, että miten elämästä saataisiin arvokkaampaa meille kaikille.

Himanen puheet yliopistolla olivat kaukana jostakin laskutikkuluovuudesta. Hän puhui hyvin syvällisistä asioista kuten miten me kaikki saamme lapsuudessa sydänhaavoja ja mitä ne meihin vaikuttavat.

Päivän pieni ilo: Aamulla Arndt Pekurisen puiston omenapuut näyttivät kirpeän kauniilta, kun oksilla vielä punotti runsaasti omenia - joukossa valkohattuisia, mutta suurin osa lehdistä oli pudonnut.

Ilmastonmuutos - ketä uskoa?

Ilmastomuutos on kovasti esillä, kun Kööpenhaminan kokous lähestyy.

MOT on tehnyt härnäävän ohjelman otsikolla Ilmastonmuutos peruttu. Ohjelma on nähtävissä Areenassa 15.11. saakka. Siinä esitetään asiantuntijoiden perustelemana, että IPCC:n käyttämät laskelmat, joihin Kööpenhaminan neuvottelut pohjautuvat, ovat tieteelliseltä perustaltaa heiveröisiä. Ohjelmassa jopa spekuloidaan, että ilmastoneuvotteluja jatketaan sen takia, että ilmastonmuutoksen varaan on jo rakennettu niin paljon liiketoimintaa.

Ylen Areenassa on tallenne - ilmeisesti lyhennelmä - äskeisestä Presidenttifoorumista, jossa kolmisenkymmentä eri tahon edustajaa keskusteli ilmastonmuutoksesta. Se on nähtävissä Areenassa 10.12. saakka. Tuossa kokouksessa näyttää vallinneen yksimielisyys siitä, että muutos on totta ja että toimiin on ryhdyttävä.

Median on totta kai tuotava esiin vastakkaisten mielipiteiden edustajien argumentteja, mutta on tämä niin hämmentävää maallikolle. Kehen voimme uskoa?

Areenasta löytyy muitakin aiheeseen liittyviä ohjelmia.

Eilinen kohtuullistamisen käyttöä slow lifen tai downsiftingin suomennoksena käsittelevä juttu tässä blogissa on kirvoittanut mielipiteitä kommenttilaatikkoon. Tunnumme jakavan kirjoittajien kanssa käsityksen siitä, että kohtuullistaminen kuulostaa liian steriililtä.

Päivän pieni ilo: Kävin ryhmänohjaajana koululla HOPS-keskustelun (HOPS on henkilökohtainen oppimissuunnitelma) muutaman opiskelijan kanssa. On mukava jutella rauhassa ja samalla tutustua paremmin opiskelijoihin. Tuntuu hyvältä, jos tuntee pystyvänsä auttamaan heitä ainakin olemalla heille henkilökohtaisena asiamiehenä ja tuttuna keskustelukumppanina.

Kiitos Jenni voi hyvin, kun hyppäsit kyytiin. Lämpimästi tervetuloa!

Kohtuullistaminen, leppoistaminen vai lipuileminen?

Kte kommentoi eilisen juttuni "kohtuullisia" pohdintojani ja sai minutkin epäröimään virallistettua termiä.

Totta, kohtuullistaminen kuullostaa steriililtä ja teknokraattiselta. Siitäköhän se johtuu, että sanassa ei ole tunnetta kuten leppoistamisessa? Tulee mieleen jokin paperinkuiva kohtuullistamispäätös lakituvassa. Syntyy mielikuva siitä, että jokin ulkopuolinen taho laittaa epämieluisan olosuhteemme kohtuulliseen tilaan.

Ja joo, "ota hitaammin" voisi olla hyvä slogan, mutta tuleekohan siitä mieleen raittiusvalistus?

Jenni voi hyvin puolestaan arvelee, että kohtuullistaminen saa kantoaaltoa Ennakointiverkoston päätöksestä. Juu, anglismeja on tosiaan syytä välttää.

Heitänpä vaakaan vielä yhden ehdotuksen. Mielikuvittele, että laiva lipuu hötkyilemättä mutta määrätietoisesti vaativaa reittiä eteenpäin. Säätäkäämme itsemme samanlaiseen lipumismoodiin. Siis lipuiluttaminen tai lipuilu tai lipuileminen?

Mukava kun lähdit mukaan Sanna. Lämpimästi tervetuloa!

Leppoistaminen = slow life = downshifting = kohtuullistaminen?

Kansallinen ennakointiverkosto on tehnyt raportin downshiftaamisesta ja nimennyt sen kohtuullistamiseksi.

Kohtuullistaminen on erittäin hyvä nimitys asialle. Leppoistaminen kuulostaa lupsakalta, mutta on epätarkka. Kohtuullistaminen kertoo paremmin sen, mistä minun mielestäni on kysymys eli vauhdin (ja elämäntavan) säätämisestä oman elämänlaadun parantamiseksi ja luonnon säästämiseksi eikä jostakin loputtomasta riippumatossa notkumisesta.

Tämäkään termi ei täysin naseudu. Jos kohtuullistaminen on yksin otsikkona, ei tiedä onko kyse juridiikasta vai mistä.

Elämän kohtuullistaminen on täsmällinen, mutta hiukan liian pitkä. Elollistuminen? Ei käy, koska sille näyttää muotutuneen jo jonkinlainen sisältö. Kohellustaminen? Nyt lähtee jo mopo käsistä ...
En nyt sitten pystynyt panemaan paremmaksi.

Päivän pieni ilo: Sain arvioiduksi jo tänään aamulla pitämäni kokeen vastausnivaskan. Minulla on hituroimistaipumus tuossa puuhassa, mutta tänään oli hyvä luisto.

Lämpimästi tervetuloa mukaan Belgemine ja Jonna!

Äijärunoutta isänpäivän kunniaksi

Minä, äijä,
laitan salihousut jalkaan ja lähden.
Pääministeri jää kotiin.



Hallitus lähti iltakouluun.
Minä palaan rasvamonttuun.
Hyvä että meni.



Lissu!
Ootko kotona vielä?
Hyvä
Minulta jäi leatherman takan reunalle.



- Tää oli kiva ranta, mut mä oon ihan hiekassa.
- Mä pesen sut kotona painepesurilla.



- Täällä tuoksuu hyvälle.
- Kulta, sun kätes on ihan mustat. Pesisitkö ne ensin.
- Äh, miksi? HK:n blöössä on hyvä kuori.

Päivän pieni ilo: Yhdessäolo läheisten kanssa (suuri ilohan tämä oikeasti on)

Otetaan välillä hiukan kevyemmin.

Voiko leppoistella ponnistellen?

Tavoitteena seesteisyys -blogin kirjoittaja kuvaa oman luonteenlaatunsa suhdetta leppoistamiseen tavalla, joka tuntuu kovin tutulta. Taitaa olla sukulaissielu. Hän sanoo olevansa "aika laiska hitaaseen elämään". Voi että on nasevan hauska ilmaus ja käytännön esimerkkikin on mainio: "Pihasaunan lämmittäminen on aika ponnistus verrattuna sähkösaunan napsauttamiseen."

Osaan hyvin samastua kirjoittajan fiiliksiin. Jos minulla olisi savusauna, voin kuvitella, että kun lämmitys kestää monta tuntia, en malttaisi pitkään istua pankolla nauttimassa tunnelmasta ja odottamassa seuraavaa pökköpesähetkeä vaan luultavasti kävisin välillä vaikkapa pörräämässä netissä tai ainakin hakemassa kirjan seurakseni.

Kirjoittaja heittää, että hitaan elämän pointti onkin tekemisen riemussa. Tuo kuvaa hyvin maalaushommiani. On mukava uppoutua niihin ja unohtaa ajan kulu. Flow löytyy helposti. Saattaa käydä niin, että rupeama venähtää pitkäksikin ilman, että tulen pitäneeksi taukoja. Välillä tosin vien työn toiseen huoneeseen ja katselen sitä kauempaa, mutta sekin on ajatustyötä.
On mukavampi tehdä, jos ei tarvitse asettaa urakkatavoitteita. Tekemisen kestoa on hankala arvioida edeltä käsin. Teos voi syntyä nopeastikin, mutta mieleen voi myös tulla ideoita, jotka ovat monimutkaisia toteuttaa ja aikaa menee.

Päivän pieni ilo: Kun tulin ulos koulurakennuksesta lähteäkseni kotiin, raitsikka oli juuri tulossa pysäkille ja kun Sörkassa siirryin maan uumeniin, metrokin tuli juuri asemalle.

Onko lastenhoito tavoitteellista toimintaa?

Aloittelin tiistaina taas tavoitteen olemuksen pohtimista. Sampsa kyseli, miten opin keskittymään minulle tärkeisiin asioihin ilman tavoitteita.

Otan esiin minulle tärkeistä asioista kaksi, lastenlasten kanssa olemisen (sisältäen hoitamisen) ja kuvataiteen tekemisen, ja lähestyn asiaa niiden kautta.

Ne ovat molemmat erityisiä, mutta saavuttamisen, mitattavuuden, määräajan ja tuloksen tarpeellisuuden voi minusta kyseenalaistaa. Voitaneen sanoa, että prosessi näissä on tärkeä, mutta sen tulosta ei tiukkana tavoitteena tarvitse määrittää.

On vain kiva olla lastenlasten kanssa. Oleminen sinänsä on tärkeää. Taiteessa helposti voisin luiskahtaa tavoiteajatteluun ja niin on käynytkin. Onneksi olen "tullut järkiini". Voin keskittyä maalaamiseen ja nauttia itse tapahtumasta. Tätä voidaan kutsua harrasteluksi, mutta olen kuitenkin mielissäni, kun työni saavat kodin. Maalaaminen on minulle liian vakava asia ollakseen yksin harrastus. Joudun tietenkin tinkimään tavoitteettomuudesta, kun olen järjestämässä näyttelyä.

Haluan ajatella maalaamisesta niin, että kun tienaan leipäni muualta, minulla on vapaus keskittyä tosissani maalaamiseen ja vähemmin rajoittein (paitsi ajan suhteen) kuin jos minun pitäisi saada siitä elatukseni. Paneudun taiteeseen, haluan löytää ja oppia uutta. Prosessista kehittyy sitten mitä kehittyy. Arvelen, että lopputuloksenkin kannalta näin voi olla parempi.

Päivän pieni ilo: Kirjoitin syyskuussa käynnistäni SavExpo -messuilla. Kävi niin mukavasti, että voitin arpajaisista energiankulutusmittarin. Hain sen tänään postista ja viritin käyttövalmiiksi.

Mitä tavoite tarkoittaa?

Sampsa sparraa minua tavoitepohdintojeni pohjalta seuraavasti:

Olen ymmärtänyt, että nykyään ei enään jaeta ihmisiä jyrkästi vasen- ja oikea-aivoisiksi vaan juuri tiettyjä luonteenpiirteitä korostaviin ihmisiin.
Mikä olisi sinulle sopivin tapa oppia keskittymään niihin sinulle tärkeimpiin asioihin elämässä, jos tavoitteet tuntuvat vierailta?

Löysin englanninkielisestä Wikipediasta määrittelyä tavoitteen käsitteelle. Sitä kuvaavat sellaiset termit kuin aikominen, saavuttaminen, päätepiste ja siihen voidaan liittää myös määräaika.

Wikipedian mukaan tavoitteiden asettamiseen liittyvät myös erityisyys, mitattavuus, saavutettavuus ja realistisuus.

Tässä on alustusta jatkopohdinnoille myöhemmin. Aloitetaan sen verran, että siviilipuolen elämään liittyvissä tavoitteissa voisi ainakin miettiä määräajan tarpeellisuutta.

Päivän pieni ilo: Minulla on kollegani kanssa sellainen "YYA-sopimus", että kun hänellä on hankaluuksia irrottautua työstä ja päivät tuppaavat siksi venymään, minä houkuttelen lähtiessäni häntäkin kotimatkalle. Vastalahjaksi saan häneltä kyydin kodintienoille tai jopa pihaan, samlla suunnalla kun asumme. Järjestely toimii. Tänään minulla päivä venähti ja ajattelin, että nyt kyyti sopisi. Niinpä vain taas hyödytimme toisiamme.

Ahaa - olen holistinen tyyppi ja siksi improvisoin

Käsittelin aiemmin tavoitteita ja niiden merkitystä yhdessä postauksessani. Sampsa on pohdiskellut asiaa tekstini pohjalta eteenpäin. Kiitos Sampsa!

Heitän nyt lisää höökää pannuun. Hiljattain oli Hesarissa artikkeli Timo Lampikoskesta, joka on kirjoittanut teoksen Hidasta! Ajankäytön valinnat arjessa ja työssä.

Lampikoski referoi B. Prashnigia ja esittää kaksi erilaista ajankäytön tyyppiä:

Analyyttinen tyyppi

- järjestelmällinen
- hyvin täsmällinen

- suunnittelee ajankäyttöään

- pitää päiväkirjaa

- pitää muistilistoista

- tekee ennakkosuunnitelmia

- tarvitsee päivärutiineja

- hermostuu, kun aikataulut eivät pidä paikkaansa

- elää reaaliajassa

- aamuihminen

Holistinen tyyppi

- epäjärjestelmällinen

- vaikea noudattaa tarkkoja aikatauluja

- unohtaa usein ajankulun

- ei pidä päiväkirjaa

- inhoaa muistilistoja

- toimii spontaanisti

- kokee rutiinit rajoittavaksi

- venyvä aikakäsitys

- iltapäivä- ja iltaihminen

Lampikoski toteaa Prashnigin perustavan tämän siihen, kumpi aivolohko dominoi, ja antaa esimerkin ruuanlaitosta. Analyyttinen etsii sopivan reseptin, laatii ostoslistan ja laittaa välineet valmiiksi. Holistinen saattaa vilkaista jotakin reseptiä mutta improvisoi eikä tiedä kauppaan mennessään mitä sieltä tuo. Holistinen tyyppi onnistuu usein jopa analyyttistä paremmin, mutta ei oikein osaa tehdä samanlaista uudestaan.

Kummatkin tyypit kuulemma voivat oppia toisiltaan.

Useimmat meistä ovat kuulemma enemmän jompaa kumpaa, mutta on sellaisiakin, jotka sukkuloivat noiden välillä.

Tämä on minulle lohdullinen tieto, koska sen pohjalta ymmärrän, miksi nuo aikataulujen teot ovat minulle niin vaikeita kun näyttäisin tyypiltäni selvästi kallistuvan holismin puolelle.

Päivän pieni ilo: Yksi kälyistäni miehineen piipahti. No eihän tämä ole pieni, mukavia kun ovat.

Kuva ja kaksi otosta sekatekniikka työstä, joka on odottanut noutoa uuteen kotiinsa. Tänään se lähti. Aihe: Näkymä Sienassa

Kurkotammeko omiin tavoitteeisiimme?

Olen pohdiskellut täällä tavotteiden merkitystä.

Meri Lähteenoksa, jonka kanssa juttelimme leppoistamisesta Aamusydämellä-ohjelmassa, on ollut Tampereen yliopiston viestiuntäopiskelijoiden tv-sarjassa Makasiinissa juttelemassa leppoistamisesta. Mukana on myös nuori menevä poliitikkonuori Ilkka Sasi.

Kun keskustelivat tavoitteista, Meri totesi, että kannattaa niiden kohdalla miettiä, mitä lisäarvoa kukin niistä toteutuessaan tuottaisi. Yksinkertaista! Totta kuitenkin.

Arvelen, että omaksumme huomaamattamme tavoitteita, jotka eivät ole varsinaisesti meidän omiamme. Olemme imeneet ne siitä kulttuurista, jossa olemme kasvaneet. Tarkoitan kulttuuria laajasti ja suppeasti käsitettyinä. Lapsuuskodissakin vallitsee mikrokulttuuri.

Jos tavoitteet tarttuvat osittain alitajuisesti osaksi toimintaamme, emme ehkä tule ajatelleeksi niiden määrää ja mielekkyyttä omalta kannaltamme. Kannattaisi noudattaa Merin neuvoa ja tarkastella tietoisesti tavoitteitaan ja erityisesti niiden tuottamaa lisäarvoa. Tehkäämme siis tavoiteinventaari vaikkapa kerran vuodessa.

Päivän pieni ilo: Kiireetön aamu, keinutuoli, kuppi kahvia ja hesari.

Päivän vitsi: ... tai oikeastaan hyväntuulinen anekdootti. Helsingin Kivinokassa pitää kesäkioskia Musta Maija, joka on todellinen persoona. Hänellä on perinteisen kioskitoiminnan ohessa muitakin puuhia, kuten tästä Riitta Oittisen blogikirjoituksesta ilmenee.

Maija tuskin tykkää huonoa, vaikka kerronkin tämän tänään ohimennessäni kuulemani. Maija tuli kioskinsa kulmalle istumaan. Seurana oli nuorehko nainen ja lapsi. Kolme lammasta tuli tunkemaan hänen lähelleen, johon Maija : "En tykkää, kun olette niin läheisriippuvia. Menkää syömään ruokoo .."

Auringonlasku tänään

E-kirjat vaikuttavat leppoisilta demoissa

Kirjoitin eilen e-kirjoista. Tässä on linkit, joiden kautta näet demon sekä Kindlestä että Sony Readerista. Tästä löydät jutun Seiko Epsonin sähköisestä paperista.

Näyttävät käteviltä ja rauhallisilta laitteilta. Tarkoitan viimeksi mainitulla sitä, että perinteinen paperikirja on lempeä ja leppoisa esine. Se ei vilku eikä välky. Ei huuda mainoksia. Tavanomaisessa kaunokirjassa näen vain tekstin ja koko kertomus syntyy aivoissani limittyen muistiini jääneisiin mielikuvaiin ja muuhun aineistoon. Jokainen lukija kokee kirjan omalla tavallaan.

Sähkökirjaan voitaisiin käsittääkseni helposti liittää levottomia ominaisuuksia, jotka voivat tuhota paperikirjan suoman seesteisen kokemuksen. Toivottavasti kirja säilyy tässä mielessä kirjana.

Tulin miettineeksi e-kirjojen ekologisuutta myös siltä kantilta, että jos näiden menekki nousee huomattavasti paperikirjojen kysyntää korkeammaksi, tämä voi syödä mahdollisesti saavutetun luontoedun. Sähköä tarvitaan kirjojen toimittamiseen asiakkaille ja ehkä muuhunkin.

Lämpimästi tervetuloa mukaan Nan. Huomasin, että olet perustanut aiemman blogisi lisäksi toisenkin blogin - vihreän ja hyvinvoivan. Lykkyä!

Päivän pieni ilo: Löysin tässä jonakin päivänä hauskan videon Youtubesta: Catcerto. siinä kissa soittaa pianoa "jousiorkesterin solistina". Näytin sen tänään kahdelle opiskelijaryhmälleni. Kannatta katsoa. Hyväntuulisen leppoisa kokemus. Pätkä on alle viiden minuutin mittainen.

E-kirja uhkaa leppoisaa elämää

Pohdiskelin äskettäisessä postauksessanin kirjojen merkitystä. Tuolloin aiheena oli vanhanaikaiset (?) paperille painetut eepokset.

Maailma muuttuu vauhdikkaasti ja niin myös kirjan olemus - tai ainakin tulee lisää vaihtoehtoja. Amazonin Kindle kuuluu menevän hyvin kaupaksi ison rapakon takana ja se on nyt rantautumassa Suomeenkin. Kuulostaa olevan todella järkevä aparaatti. Kirjat ovat bittihyrskäyksiä, joita voi ladata laitteelle. Voisin kuvitella, että ympäristön kannalta tällainen kirjan muoto on varmasti perinteistä kirjaa parempi.

Sony Reader taistelee samoista markkinoista Kindlen kanssa ja näyttää haastavan vastustajansa hintakilpailuun (kts. Talousuutisten artikkeli ).

Loikolukuestekin on poistunut, koska laitteet ovat pieniä ja kevyitä. Niitä voi lukea sängyssä. Sekin vielä, että niihin mahtuu kerrallaan paljon luettavaa ja Kindleen saa myös lehtiä. Näyttöruudun resoluutio on parempi kuin perinteisten tietokonenäyttöjen ja siksi silmä ei väsy luettaessa kuten noissa vanhoissa ruuduissa.

Paperi korvasi aikoinaan teksin alustana pergamentin, jonka tuottamiseen tarvittiin runsaasti naudannahkaa. Rohkenen uskoa, että perinteiset kirjat eivät voi olla katoamatta, koska e-kirjojen yksikköhinnat tulevat varmaan olemaan vielä nykyistäkin selvemmin paperikirjoja edullisemmat ja niiden jakelutie on hyvin tehokas ja kätevä. Koska tuotantokustannukset ovat matalat yhtä kirjaa kohden, kilpailu painaa hintoja alas ja samalla kysyntä nousee. Verrataanpa vaikka halpalentoyhtiöiden merkitykseen ilmailualalla.

Minä tunteellisesti paperikasakirjoihin suhtauvana lukufriikkinä tulen varmaan jatkossakin lukemaan mielelläni perinteisiä teoksia, mutta e-kirjojen hinnat putoavat huomattavasti, varmaankin tulen niitäkin lukemaan.

Siinäkin saamme kokea muutoksen, että laite on vain lukualusta ja e-kirjat ovat tiedostoja.

Mitenkähän kirjastot tulevat toimimaan? Ehkä niistä saa e-kirjan lukualustaansa määräajaksi. Kun laina-aika menee umpeen, kirja häviää laitteesta.

Mitenkähän käy kotikirjastojen? Niillähän on muitakin merkityksiä kuin vain teknisenä tietopankkina oleminen.

Aikaa varmaan kuluu, koska mullistava muutos luultavasti toteutuu uusien sukupolvien myötä.

E-kirja taitaa olla hankala asia, jos sattuu olemaan perso tiedolle ja kaunokirjallisuudelle. Jos ja kun kirjat kovasti halpenevat ja niiden saatavuus helpottuu, infoähkyhän siinä uhkaa. Tulee uusi houkutus tämän nettikoukutuksen rinnalle.

Päivän pieni ilo: Keskustelin koululla käytävässä ennen lähtöä kotiin pitkään erään erittäin miellyttävän ja rehdin kollegan kanssa, jonka kanssa harvoin ollaan näin jutuissa.

Miksi kirjamessuilla on mukavaa

Sata postausta tässä blogissa

Kultaisen blogin tunnustuspalkinto

Sattuipa mukavasti, että blogikaverini Rita (Arkiterapeutti Kops) antoi minulle muiden hänen arvostamiensa bloggaajien ohella tämän tunnutuspalkinnon juuri tänään, kun kirjoitan sadannen postauksen jälkeen 101. artikkelini tähän leppoistusblogiini. Tämän on ensimmäinen saamani tunnustus blogiurallani.

Lämpimät kiitokset sinulle Rita! Hyvä ajoitus.

Kirjamessut on minusta oikein onnistunut konsepti. Siellä on mukava olla - minunkin, joka ei vähällä lähde Hulluille päiville tai muihin vastaaviin hullunmyllyihin eikä shoppailu muutenkaan lukeudu huveihini. Kirjamessuilla voin kuluttaa aikaa kuuntelemalla kiinnostavia luentoja, tutkailemalla monipuolista kirjatarjontaa ja käymällä välillä ravitsemassa itseään. Tuttujakin tapaa.

Miksi sitten juuri kirjamessuilla on kivaa? Voisinhan koska vain pörrätä Itäkeskuksessa, käydä kirjakaupoissa ja istuskella kahvilla. Ensinnäkin melkein messujen koko tarjonta on kirjoja, joista niin kovasti pidän - hyvässä ja pahassa. En erityisemmin ole uutuuksien ja lähes normaaliin hintaan myytävien eeposten perään, mutta minusta on kiva ostaa edullisia ja samalla aiheeltaan ei aivan tavallisia kirjoja. Minua ei kiinnosta lähteä messuille systemaattisesti etsimään jotakin tiettyjä teoksia. On hauskaa löytää jotakin, jonka olemassa olosta minulla ei ole ollut tietoa, mutta joka syystä tai toisesta kiinnostaa.

Toisekseen luentotarjonta on monipuolista ja esitykset ovat aika lyhyitä. Voin poimia kiinnostavia juttuja ja kuulla monta samalla reissulla.

Asuukohan puserossani sittenkin pieni shoppailija?



Kuuntelin Elämä pelissä-ohjelman Langinvainion ja kahden taustavoiman keskustelun Bjurströmin johtamana. Jäi mieleen sellainen ajatus, että onni tarkoittaa kahta asiaa. Se on hetkittäistä onnen tunnetta ja sitä, että elämä on järjestyksessä. Kannattaa kuulemma panostaa jälkimmäiseen niin siitä seuraa ensinmainittuja.

Päivän pieni ilo: Eriväriset kulkuväylälle pudonneet tammenlehdet näyttivät kauniilta.

Kirjalankeemukseni ja aamusumua siirtolapuutarhan yllä tänäaamuna.

Mitä hyllyyn ja mitä pois?

Mari Koo on tehnyt Kulutusjuhlassa hyvän yhteenvedon kirjamessujen virittämistä ajatuksista muutaman bloggaajan mielissä. Niitä luettuani on mieleeni tullut vielä muutama näkökohta suhtautumisesta kirjojen omistamiseen.

Jos lähdetään siitä, että kirjat on tarkoitettu ensisijaisesti luettaviksi, lienee johdonmukaista pitää hyvänä asiana sitä, että yksittäistä kappaletta luetaan mahdollisimman paljon.

Tästä seuraa, että hyllyssä vuosikausia koskemattomana seisova kirja ei täytä alkuperäistä tehtäväänsä. Tieto-, sana- yms. kirjoilla on toisenlainen olemassaolon oikeutus kuin esimerkiksi , tuoreella kaunokirjallisuudella, koska ne ovat käsikirjoja. Eläin- ja taidekirjat sekä muut vastaavat voidaan varmaan lukea tähän joukkoon, ehkä myös runot.

Uusi kaunokirjoja voi varata kirjastosta ja lukea sitä mukaa, kun niitä saa. Jos haluaa päästä heti teoksen ilmestyttyä keskustelmaan siitä, lienee syytä ostaa oma kappale. Kun asia ei ole enää ajankohtainen, oman kirjansa voi myydä, laittaa kierrätykseen tai antaa lahjaksi tai miksipä ei myös lainaksi.

Vanhaa kaunokirjallisuutta kirjastoista saa helposti.

Useilla on varmaan tiettyjä lempikirjoja, joita tuntuu mukavalta pitää hyllyssään. Voihan olla, että niitä tulee selanneeksi tai lueskelleeksi aika usein. Muutamat romaanit voivat olla tärkeitä avainteoksia, joita mielellään tutkailee uudestaan ja uudestaan.

Näillä eväillä ainakin minä ja vaimoni voisimme supistaa kotikirjastoamme.

Yllä esitetty on kuitenkin yksisilmäistä, koska nuo periaatteet ovat hyvin rationaalista ja meillähän onneksi järjen lisäksi myös tunteet. Voi tuollaista puhdistusta ainakin yrittää.

Netti ja sähköiset kirjat tulevat varmaankin muuttamaan koko kirja käsitteen, mutta niistä toisella kertaa.

Päivän pieni ilo: Mukava kun puoliso oli jättänyt vesijuoksuun lähtiessään kirjolohen uunivalmiiksi odottamaan ja laittanut tekstarilla tiedon. Ja sekavihannekset odottivat lämmittämistä, vaikka ne tosin annoin olla. Vaimo ehtikin takaisin siten, että saatoimme syödä yhdessä. Vihanneksetkin lämmitettiin.

P.S. Liike-elämän näkökulmasta katsoen kirjan tarkoitus on ensisijaisesti tuottaa voittoa kustannusyhtiön omistajille.

Lankeemuksia kirjamessuilla ja niiden selityksiä

Olin kirjamessuilla tänään.

Joo, kyllä, kaikista hyveellisistä puheistani huolimatta lankesin ostamaan seitsemän kirjaa. Tässä syntilistani ja puolustelut:

Casati Giampaolo: Valloittaja Aleksanteri Suuri. Soturikuninkaan elämä.
No kun on niin mukava tutkailla runsaasti kuvitettua teosta historiallisesta henkilöstä. Sopii ehkä jossakin vaiheessa lahjaksi jollekin lastenlapsista.

Historian alku. Historianfilosofia. Aatehistoria. Maailmanhistoria. toim: Hietaniemi Tapani, Mikkeli Heikki, Seppä Tuomas ja Sihvola Juha.
No kun historia on niin mielenkiintoista ja se selittää nykypäivää.

Kenen sukupolveen kuulut? Toim. Hoikkala Tommi, Purhonen Semi ja Roos J.P.
No kun käsittelee sodanjälkeisiä sukupolvia, joihin lukeudun ja joiden kokemuksista haen selityksiä käyttäytymiselleni.

Ksenofon: Talouden taito.
No kun talous ja sen historia kiinnostaa ammatillisesti ja muutoinkin.

Puustinen Liina: Kuluttajamuotti. Kuluttajuuden tuottamisesta mainonnan instituutioissa.
No kun on niin kiinnostava aihe. Otteita takakannesta: Kuinka ihmisistä tuotetaan kuluttajia? Kuluttajamuotti tarkastelee kriittisesti kaupallista mediakulttuuria ja mainonnan instituutioita.

Max Weber: Pörssi
No kun ... kts. Ksenofoniin liittyvä selitys.

Zöllner Frank: Leonardo.
No kun opiskelen kuvataidetta.

No ja kun vielä useimmat maksoivat vain viisi euroa. Ja kun ovat oikeastaan lähdeteoksia .. ja kun osaan niistä voisin tehdä alleviivauksia.

Seli seli.

Päivän pieni ilo: Oli mukava olla kirjamessuilla.

Kuvataide - tavaratuotantoako?

Anne kommentoi keskiviikkoista postaustani:

"Olen sitä mieltä, että vaaditaan suunnittelua; päätöksentekoa, mitä aikoo tehdä. Ja oma vauhtinsa ja voimansa on tunnettava. Jos aikoo maalata leppoisasti parasta mahdollista, niin sitten varaa aikaa ja toteuttaa sen. Vaikka se ei jossakin mielessä olisi "tarpeeksi". Jos aikoo saada valmiiksi kuusi työtä tiettyyn päivämäärään mennessä on toimittava sen mukaan ja hyväksyttävä kiire yhtenä työskentelyn elementtinä.Minähän valitsen lähes aina tuon jälkimmäisen reitin, mutta ehkei se tuota parasta mahdollista lopputulosta. En olekaan leppoisa.Asiaa monimutkaistaa, että tietynasteinen stressi on tarpeen jotta alkaisi tuloksia syntyä, kuten tiedetään. Ja asiaa monimutkaistaa myös se, että teemme muutakin kuin taidetta. Jokaisella toivotulla elämänalueella on suunniteltava, mitä siellä aikoo saavuttaa. Sen suunnittelun kun oppisi niin olisi hyvä."

Kiitos Anne kovasti sparrauksesta. Pohdiskellaanpa vielä.

Monimutkaista on. Kahden viimeisimmän työni tekeminen on ollut hidasta ja väkinäistä, mutta sain niistä tänään oikein positiivisen kritiikin ohjaajaltani. Kun tutkailimme loppukesällä lomakauden satoa porukalla, tuolloin arvioiva opettaja piti minun tauluistani parhaana työtä, jonka olin huitaissut hyvin nopeasti myöhään illalla joukon jatkoksi.

Noinhan se maalaaminen menee - kuten Anne kirjoittaa - silloin, kun se kytketään markkinatalouden viitekehykseen ja niin on pakko tehdäkin, jos aikoo leipänsä niillä töillä hankkia. Ei siitä muutoin mitään tule ellei joku mesenaatti sitten ota siipiensä suojaa.

Tuossa projektityöskentelymallissa on sellainen ongelma, että kärjistäen sanoen siinä pitäisi pystyä arvioimaan kuinka kauan maalaa taulua per neliömetri. Moni varmaan pystyy tuohon, mutta minulle se on ylivoimasta. Minä en pysty alottaessani sanomaan, minkälainen työstä tulee ja kauanko sen tekemiseen menee. Tietenkin mielessäni on jokinlainen ajatus siitä, mitä alan tehdä, mutta lopputulosta en tarkoin tiedä etukäteen. Prosessin aikana saan virikkeitä, enkä pysty pidättelemään ajatuksiani jollakin suunnitellulla polulla. Siksi myös ajan arvioiminen on hankalaa.

Tähän voidaan sanoa, että pitää vain opetella. No, olen aikoinaan omaksunut sen tyyppisen ajattelun siinä määrin kuin se on minulle ollut mahdollista, mutta ymmärrän nyt sen olevan minun luonnolleni vaikeaa ja siksi kovin energiaa kuluttavaa. Tavoitteellisuus on hankalaa, koska innostun ja arvioin asioita liian optimistisesti. sitten joudun pulaan.

Nykymaailma arvostaa projektimaista "löysät pois" -tyyppistä työskentelyä. Sitäpaitsi vaihtotalous ei pelaa ilman suunnitelmallisen järjestelmällistä toimintaa. Tämän tyyppiseen varmaan korkeimmilla taideopetuksen asteilla opiskelijoita valmennetaan.

Olen usein pohtinut taiteen ja markkinatalouden suhdetta. Monilla taidealoilla siinä ei käsittääkseni olekaan erityisiä ongelmia. Ajatellaan vaikkapa design -alaa, esittävää musiikkia jne.

Välillä minusta tuntuu, että kuvataide ei oikein voi olla varsinainen ammatti. Jo liike-elämän ydinasetelma, tuotteiden suunnitteleminen asiakkaiden tarpeisiin, on hankala, koska mieluummin tuotetaan teoksia omien ajatuksien pohjalta ja ne sitten menevät kaupaksi tai eivät mene.

Olen kysellyt itseltäni, miksi kuvataide ei voisi olla normaalia vaihdantataloutta. Jani Leinonen sellaisilla asioilla sanojensa mukaan leikitteleekin. En kuitenkaan onnistu vääntämään mielessäni kuvataidetta tavaratuotantomalliin ilman, että se alkaisi tuntua pinnalliselta. Talouselämä -lehdessä oli kirjattu kunnon yrittäjän vaatimuksia, joista yhdeksi mainittiin se, että pitää ajatella vain tuottoja. Sen pohjalta minun kannattaisi panna vapaa-aikani johonkin muuhun. Minua voidaan sanoa romanttiseksi ja vanhanaikaiseksi, mutta haluan tässä kuunnella sydänääniäni.

Vaihdantataloudessa merkityksellistä on tuotannon lopputulokset, eikä asiakasta tuotantoprosessi kiinnosta. No, tuskin usein kuvataiteen ostajaakaan. Minulle kuitenkin taiteentekijänä prosessin merkitys on suuri, on toki lopputuloksenkin.

Päivän taideviite: Palautetta ohjaajalta.

Päivän pieni (oikeasti iso) ilo: Sain babysitata alle kahden vuoden ikäistä prinsessaa -lapsenlastani. Leikittiin, luettiin ja katsottiin kissavideoita Youtubesta. Tässä muuten lystikäs pätkä; Jousiorkesteri ja pianosolistina kissa.

Tartun hetkeen kuin saippuaan

Olen saanut kokea hetkiä, jotka ovat olleet minulle harvinaisia. Olen tavoittanut joinakin päivinä tunteen siitä, että minun ei tarvitse ehtiä mihinkään. Minun ei tarvitse odottaa, että tulee jokin loma, jotta voin rauhoittua ja tehdä sitä tai tätä. Ei "sitku" vaan tässä ja nyt. Tavallinen arki on ok. Työ pitää hoitaa, mutta on monia muita asioita, joihin kiire syntyy omassa päässä. Voin työpäivän jälkeen rentoutua ja puuhastella mitä huvittaa.

Menen huomenna taidekoululle palaveriin ja tapaan myös ohjaajani. Vien mukanani kaksi työtä, jotka molemmat ovat keskeneräisiä. Voisin yrittää punnertaa vielä tänä iltana, mutta enpä taida. Ei tämä homma siihen kaadu.

Tunnen että olen saanut välillä otteen jostakin erityisestä. Haluan saada otteen tukevammaksi. Saippua luiskahtaa niin helposti kädestä. Puristaminen kuitenkin pahentaa asiaa. Tässä paremman otteen saa höllentämällä.

Hapuilen vielä. Toivottavasti en hukkaa tätä löytynyttä langanpäätä.

Päivän pieni ilo: Minut oli koulussa kutsuttu erääseen tilaisuuteen, joka meni osittain päällekkäin aamupäivän toppituntiparini kanssa. Olin lähettänyt asianomaiselle ryhmälle sähköpostitse tehtävän. Olisi voinut käydä niin, että harva opiskelija olisi vaivautunut paikalle. Pistäydyin tilaisuudesta tunnin alkamisen aikoihin katsomassa tilannetta ja totesin, että ihan hyvin oli porukkaa paikalla. Ohjeistin heidätlähdin ja tulin takaisin tilaisuuden loputtua. Opiskelijat olivat tehneet hvyin hommia tällä välin.

Järki vai vietit?

Pellon pientareella laittoi eiliseen postaukseeni kommentin, joka antoi minulle kovasti ajattelemisen aihetta. Tässä kyseinen viesti:

"Rentous kuulostaa hyvältä. Mutta onko slow'ta ottaa kiire mukaan maalaukseen...? Eikö maalaus ole se lähtökohta, johon valitaan sopiva tekniikka ja väri, eikä lähtökohtana kiire (ja kuivumisaika)? Vähän sama kuin että kirjoittaisi lyhyempiä lauseita, niin juttu valmistuu nopeammin... ;). No, karrikointia, mutta mietin vain ääneen..."

Kylläpä osui nappiin! Vähän taisin itsekin epäröidä kirjoittaessani. Mainio tuo vertaus kirjoittamiseen. Tietenkin voin vedota yhteen taiteelle tarjottuun filosofiseen lausahdukseen: Anything goes. Mutta silti.

Hessen kirjan Narkissos ja Kultasuu sankarit kuvannevat tieteellistä ja taiteellista toimintaa (ja varmaan muutakin). Ensin mainittu toimii äärimmäisen järkiperäisen suunnitelmallisesti ja jälkimmäinen poukkoilee sattumanvaraisesti viettiensä mukaan.

Mitenkähän tuo lienee? Yksi perinteinen hyve on kohtuullisuus, joka tarkoittanee äärinmäisyyksien välttämistä. Sopisiko se tähän? Tätä täytyy vielä miettiä.

Suuret kiitokset Pellon pientareellaelle (näinköhän tuo taipuu?) sparraamisesta.

Kiitos myös Arjaannelille, joka kommentoi päivän pieniä iloja. Noiden ilojen miettimisessä on sekin mukava puoli, että jos tuntuu vaikealta keksiä mitään, voi yrittää järjestää jotakin ja näinhän tulee pikkuisen parantaneeksi elämänsä laatua.

Päivän pieni ilo: Vein taas joutokirjoja pääkirjaston kierrätykseen. 'tulin sitten ajatelleeksi, että kaikki aikaisemmin viemäni ovat kadonneet, vaikka eivät enimmäkseen ole olleet kovin kummoisia. Systeemi toimii!

Päivän vitsi (kuulin tänään töissä): Norsu meni leipäkauppaan ja siltä kysyttiin, haluaako se tummaa vai vaaleata. Mistä ihmeestä minä voin tietää, minähän tulin tänne mopolla, vastasi norsu. (Älä välitä, en minäkään ymmärrä ja sellaiseksi vitsi lienee tarkoitettukin)

Tämä teksti on kirjoitettu tähän leppoistusblogiini, mutta linkitän sen myös taideblogiini, jota kautta yhteys päätyy vielä Facebookiin.

Priorisointia

Elämä tuntuu rennommalta nyt, kun onnistuin priorisoimaan tekemisiäni. Tiedostan, että kahden rankan jakson jälkeen seuraava on tulee olemaan huomattavasti helpompi, kunhan selviän arviointiruuhkasta. Eipä siis huolta, silloin ehdin maalata ja blogatakin.

Maalaushommaa voisin nopeuttaa siten, että käytän vain tussia, vesivärejä ja öljypastilleja. Akryyleissa on se hankaluus, että niitä pitää aina pursottaa alussa ja ne kuivuvat nopeasti, joten jämät on pestävä pois aina kun lopettaa. Ilman näitä voin maalata vaikka pienenkin hetken, kun ei ole noita toimenpiteitä hidastein. Katsotaan nyt.

Päivän taideviite: Totuus kirjaimissa?

Päivän pieni ilo: Onnistuin lähtemään töistä siten, että olin kotona 17.00:n jälkeen. Kiva kun väljempää ajan suhteen kotona.

Heikki, tee niin kuin kirjoitat!

On se kova tuo otsaluu. Tai varmaan jossakin syvällä aivoissa on jokin pysäytyskeskus, johon tietyt oman elämänlaadun kannalta tärkeät viestit jumittuvat, eivätkä pääse järjen punnittavaksi saati sitten että vaikuttaisivat toimintaan.

Nyt on kuitenkin jotakin tihkunut läpi. Alan uskoa, että nyt menee liian kovaa. Leipätyötä on runsaasti, taidekoulun lopputyönäyttelyn teoksia pitäisi tehdä, lepääminen ja liikkuminen ovat tärkeitä, mutta täällä sitä vaan bloggaillaan.

Nyt täytyy priorisoida eikä vain teoretisoida. Jääköön leppoistusbloggerointi nyt joksikin aikaa kevyemmälle, vaikka jotakin varmaan tänne kirjoittelenkin.

Päivän pieni ilo: Kiva että lounaalla oli tänään lihakeittoa tarjolla yhtenä vaihtoehtona. Voisi olla useamminkin.

Hei Lastu. Lämpimästi tervetuloa mukaan!

Lento Bangkokiin vai 162 kiloa naudanlihaa?

Kuuntelin taannoin Savexpo -tapahtumassa Heidi Kalmarin ja Kati Ketolan esityksen vastuullisesta matkailusta. Minulla on nyt lainassa heidän teoksensa "Vastuullisen matkailijan käsikirja". Vaikuttaa monipuoliselta.

Olen aikaisemminkin pohtinut viime kesän lentomatkaa Pariisiin ja takaisin. Strasbourgiin ja takaisin pääsimme kätevästi TGV -junalla. Yllä mainitussa oppaassa viitataan Natural Interestin tietoihin ja verrataan lentomatkan Helsinki-Bangkok päästöjä muihin hiilidioksidin lähteisiin. Saman verran eli 2600 kiloa syntyy, kun tuotetaan 162 kiloa naudanlihaa, 1500 kiloa jäätelöä, 450 litraa viiniä tai kun ajaa 15.000 km:a autolla. No, jotakin osviittaa tuostakin saa.

Päivän taideviite: Narkissos ja Kultasuu

Päivän pieni (oikeasti suuri) ilo: Kävin kolmen lapsenlapsen kanssa katsomassa kahta ikivanhaa hautaröykkiötä ja laivoja.

Hölläisinkö krakaa ja hellittäisinkö kirjoista?

Minun lienee syytä oppia uusi suhtautuminen lukemiseen. Minulla on jonkinlainen sisäänrakennettu velvollisuus lukea aloittamani kirjat loppuun asti. Niin en aina tee, mutta joku tuolla syömmen syövereissä pitää kirjaa asiasta.

Maillä oli lukupiirin viime maanantaiseen kokoontumiseen luettavana Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissa. Kysyin itseltäni sitä lukiessani, että miksi luen tätä. Tunsin, että siinä ei ole minulle juuri mitään. Olin lukenut noin 190 sivua (kaikkiaan yli 300), kun tapasimme.

Nyt luen sitä loppuun. Miksi en jo heitä sitä? Suoritanko lukemista? Luultavasti. Kenelle olen tilivelvollinen? En kenellekään.

Ehkä jatkan voidakseni sanoa lukeneeni kyseisen eepoksen. Voisin kertoa, että olen minä Austeriltkin yhden kirjan lukenut, mutta en erityisemmin pitänyt. Voisinhan myös sanoa, että luin osan ja jätin, kun ei napannut.

Onkohan minulle jäänyt tenttivaihde opiskeluajoilta päälle? En ehkä koe tietäväni kyseessä olevia asioita, jos en ole lukenut loppuun. No enhän minä muutoinkaan muistaisi, kuin pienen osan, jos sitäkään.

Minussa ilmeisesti asuu pieni Väinämöinen, joka haluaa tietää, tietää ja tietää. Suomalaisten sanotaan olevan lukukansaa. Johtuisikohan se samaistunmisesta Väinämöiseen, tuohon tietäjään iänikuiseen? Taitaa olla kyse identiteetin piirteestä, jonka kalevalaismyytti on meihin rakentanut.

Voihan tämä olla varmisteluakin. Kun tuntee tietävänsä, kokee olonsa turvallisemmaksi. Uteliaisuus tai kauniimmin tiedonjano voi myös viedä kirjojen pariin. "Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa ...". Tieto tuo säpinää elämään.

Lisättäköön vielä, että Auster kirjoittaa luonikkaan sujuvasti. Hupikirjana menee.

Sanonpa tässä itselleni poikaani lainaten: Höllää krakaa!

Päivän taideviite: Väriä pintaan.

Päivän pieni ilo: Pelkäsin, että Ylen Areenalta on painotaidon kehittymistä käsittelevä tiededokumentti jo poistunut, mutta onneksi se siellä vielä minua odottaa. Gutenberg on toiminut Strasbourgissa aika pitkään, mutta siellä ei ole mitään museota tai vastaavaa, jossa olisimme kesällä voineet vierailla.

Näkymä Strasbourgissa. Sekatekniikka. Laitoin seisomaan, kypsyköön.

Leppoista nyt, jos kerran olet leppoistaja!

Tämä leppoistelija ei toimi nyt kuten saarnaa. Keskeneräisiä kirjoja on taas kertynyt. Syysloma on ja aherran varmaan liikaa maalausten parissa. Alkusyksy on ollut rankkaa aikaa työssä. Kovasti hommaa. Kai nyt pitäisi enimmäkseen huilia.

Maalaaminen on ollut väkinäistä. Voisihan sitä tehdä rennommallakin otteella, joka tosin tuntuu olevan löytymässä. Kevääksi pitäisi saada aikaan 20-30 duunia, joista valitaan lopputyönäyttelyn maalaukset.

Tämä bloggaaminen on kivaa, mutta energiaa tämäkin vie.

Tämä on minulle tyypillistä. Ajaudun helposti tällaiseen tilanteeseen, jossa täytän aikaani liialla tekemisellä.

Ystävät kalliit! Komentaisitteko minut rauhoittumaan?

Päivän taideviite: Uusi työ vireille.

Päivän pieni (oikeasti iso) ilo: Alle kaksivuotias pikku nuppu on tänään hoidossa. Kaatoi pahvilaatikosta duploja ja muita leluja lattialle. Sitten kuului pienestä suusta: "Pappa leikkii". No arvaatte tietysti, mitä tämä pappa teki.

Eko- vai egosyyllistämistä? Vai ...?

Pohojan Akka otti esiin tärkeän aisan kommentoidessaan eilistä postaustani. Hän kirjoittaa olevansa väsynyt hiilijalanjälkensä mittailuun ja sanoo pitävänsä Stefan Fölsterin kirjasta "Maailmanloppu on peruttu. Ilmastonmuutokseen voi sopeutua". Akka sanoo, että se ei syyllistä vaan pohtii mahdollisuuksia. Vaikuttaa kiinnostavalta. Laitoinkin kirjan varauksiin Helmetiin.

Syyllistäminen - mitä se on? Miten se eroaa syyttämisestä? Olisiko syyttäminen sitä, että odotetaan asiaintilan korjausta tai tuomiota ja syyllistäminen taas muiden syyllisenä pitämistä ilman muutosodotuksia oman egon pönkittämiseksi?

Olen ehkä hurahtanut aiheeseen tämän blogin kirjoittamisen myötä, vaikka olen aiemminkin näitä mietiskellyt jonkin verran. Tuskin voin väittää, että olisin täysin tai edes kohtalaisen vapaa egon tehostamisen tarpeista. Koen tämän kuitenkin olevan myös muodotsumassa osaksi identiteettiäni ja ehkä tätä voi pitää jonkinlaisena harrastuksenankin.

Olen lueskellut Pasi Toiviaisen kirjaa "Ilmastonmuutos. Nyt". Siitä saa sellaisen - varmaankin hyvin todenmukaisen - kuvan, että kyseessä on todella monimutkainen vyyhti. Onko mikään oikeastaan varmaa? Pienikin asia voi saada valtavan reaktion aikaan. Maailmassa on ollut ennenkin isoja muutoksia. Toisaalta selvä enemmistö tiedemiehistä kuuluu olevan sillä kannalla, että tulossa se on.

Ei se silti varmaa ole. Kaikenlaista on ennustettu ja pieleen on usen mennyt.

Frösling tuntuu ajattelevan Akateemisen kirjaselosteen (kuulostaa otteelta kirjasta) mukaan, että turha taistella vastaan, kun emme me kuitenkaan muuta käyttäytymistämme. Parempi sopeutua. Olen siinä Frölingin kanssa samaa mieltä, että en oikein usko ihmiskunnan pystyvän muuttamaan tottumuksiaan ilmastomuutoksen torjumiseksi. Mutta siinäkin voin olla väärässä.

Tämä blogikeskustelu aiheesta herättää minusta toivoa. On mukava jakaa ja vaihtaa ajatuksia. Vaikka keskustelen tuntemattomien kanssa, nautin silti yhteisöllisyyden tunteesta, joka kannustaa jatkamaan pohdiskelua. Kun arkielämässä saatan joskus tuntea orpoutta, hiljaista ulkokultaisena tai arroganttina pitämistä näine pohdintoineni, täällä saan vertaistukea. Kiitos kaikille teille!

Vaikka meitä ei ole paljon, tämä nettikeskustelu kuitenkin osoittaa, että jotakin tapahtuu. toivottavasti tämä on heikko signaali, joka ennakoi suurempaa kulttuurista muutosta. Toivottavasti olen turhaan skeptinen.

Voi tapahtua niinkin, että jokin fantastinen keksintö tai usea sellainen muuttaa tilanteen. Silti mielestäni meidän olisi syytä yrittää tehdä jotakin kulutuksellemme. Jos tiede uskoo ilmastonmuutokseen, olisi kai järkevää tehdä jotakin. Jälkipolvia ajatellessani haluan toimia varman päälle - eri asia on, kykenenkö siihen.

Päivän taideviite: Taulu vikuroi. Vai minä?

Päivän pieni ilo: Oli hauska kuunnella maalatessa Kirsti Virtasen railakkaan provokatiivista pakinointia Areenalta.

Yksi kuva eilisillalta ja kaksi tämänpäiväistä.

Mainio ekoniksikirja

Käsiini sattui kirjastossa parisen viikkoa sitten Alex Shimo-Barryn teos Plussaa ja miinusta 100 konstia pieneen hiilijälkeen, joka on kätevän tuntuinen pikku opas ekologisenpaan elämään.

Alussa neuvotaan kaava, jolla voi laskea nykyisen kuormansa. Erinomaisen saa alle 2.500 kg:n vuosivauhdilla ja huonon yli 10.000 kilolla. Sitten eepos tarjoilee 100 asiaa, joilla voi joko vähentää tai lisätä kuormaansa.

Kuninkaallista sarjaa ovat pyöräily (-5.250kg), autosta luopuminen (-4.730 kg)kaupunkiasuminen (-4.500 kg), ekohäät (sic!, -4.010 kg) ja etätyö (-2.725 kg). Näistä useimmat ovat mitä ilmeisemmin päällekkäisiä vaikutukseltaan.

Häistä saa kirjan mukaan ekosellaiset, jos pudottaa kolmanneksen 178 hengen vierasmäärästä. Mahtaakohan Suomessa muita ollakaan?

Häntäpään säästövinkkejä ovat taas maissimuovi (-1 kg), sadeveden keräys (-5 kg), LED-jouluvalot (-5 kg), luomupuuvilla (-10 kg) ja täytettävä juomapullo (-10 kg).

Usein puheena olevalla muovikassien vaihtamisella kangaslaukkuun saa pudotettu kuormitusta 45 kiloa. Paperin kierrättämisellä irtoaa 50 kiloa.

Kirjan veikein kikka - ainakin nimeltään - lienee kravatin löysentäminen, millä tarkoitetaan toimiston lämpötilan nostamista 22,2 asteesta 28:an. Kuulostaa ristiriitaiselta, mutta selittyy ilmastointikustannusten vähenemisellä. Ei toimi tietenkään Suomessa, mutta Japanissa tällaista on toteutettu menestyksellä. Hauska idea - joskin Suomeen soveltumaton - on myös viherkatto eli katto jolla kasvaa jotakin. Kuulostaa romanttiselta, mutta sillä putoaa 1.020 kiloa kuormasta.

Kirjoittaja on kanadalainen, joten laskenta perustunee sikälaiseen kulutukseen. Minusta tämä opas soveltuu tänne Härmälandiaankin, koska sen avulla voi suhteuttaa eri keinojen vaikutusta toisiinsa.

Päivän taideviite: Näkymä hahmottuu.

Päivän pieni ilo: Tätä kirjoittaessani tieto siitä, että illalla meille tulee mukavaa väkeä. Epävirallinen kirjallinen yhteisömme "Kirjaviisaat" kokoontuu keskustelemaan Paul Austerin teoksesta Sattumuksia Brooklynissa.

Yritysmaailman oppeja sinne, tänne ja tuonne

Talouselämän railakkaan rohkea päätoimittaja Pekka Seppänen on näköjään saanut päähäni telepaattisen yhteyden, kun ihmettelee viime jutussaan samaa mitä minäkin olen ihmetellyt.

Miksi ihmeessä liike-elämän toimintatapoja tungetaan "joka paikkaan" kuten lastentarhoihin ja urheiluseuroihin? Korkeakoululaitos on saanut tartunnan ja kirkkokin on kirjoittanut strategian.

Liittäisin listaan vielä ainakin koulut. Niissäkin - ainakin osassa - väännetään missioita sun muita, mitä Seppänen aiemmin muistaakseni kutsui yrityksienkin suhteen puuhakirjojen täytöksi.

Kirjat: Sain kirjastosta Kari Ojalan teoksen "irti tavarasta". Luin pari lukua bussissa enkä oikein lämmennyt, mutta ei hellitetä vielä.

Päivän taideviite: Loppunäyttelyteema kehittyy maiseman kokemisen suuntaan (täällä lisää).

Päivän pieni ilo: Kävimme taidenäyttelyn avajaisissa S-Galleriassa. Oli mukava tavata kaksi tuttua saman taidekoulun kasvattamaa taiteilijaa.

Mikähän liekään ollut Itäväylän jarru tänä aamuna?

3. Mitä tarvitsemme - oikeasti?

Jatkan edellisen postaukseni tarveihmettelyä. Vertaukset tekstissäni olivat aika krouveja. Tuli mieleeni sitten, että tähän voisi sopia paremmin alustavaksi ajatuskehikoksi armeija, jossa perustarpeet on tyydytetty, kaikki tekevät työtä ja sen määrä vertautuu tavanomaiseen leivän tienuuseen.



Hiukan mutkia oikoen voidaan sanoa, että kaikilla asevelvollisuuttaan suorittavilla on samanlainen ruokavalio, vaatetus ja asumisolot. Toiminta on tiukan järjestäytynyttä ja sillä on selkeä päämäärä. Tilannekohtainen luovuus ei useinmiten ole toivottua.



Viedäänpä tätä lähtötilannetta eteenpäin ja lisätään kasarmeihin kaikille sinkuille, pariskunnille ja perheille omat standardoidut kodit. Muutoinhan yhteisössä olisi ajan mittaan kovin hiljaista.

Työnjaon on tehokkuuden takaamiseksi syytä perustua ihmisten kykyihin.



Työnjaon virittämiseksi tarvitaan koulutusta. Kun työn vaativuus väistämättä vaihtelee, koulutuksen pituukin on erilainen eri aloilla.



Malli alkaa nyt muistuttaa kommunistista utopiaa. Kun sellainen maailma arveluttaa, ihmisillä on tässä kehitettävässä järjestelmässä oltava mahdollisimman paljon vapauksia. Annetaan mallille työnimeksi 'kestävä yhteiskunta'.



Joudumme myös miettimään, miten ihmiset motivoituvat opiskelemaan, toimimaan vaativissa ammateissa ja miten yhteiskunnassa saadaan kysyntä ja tarjonta tasapainoon. Armeijassa tarjonta yleensä vastaa kysyntää, mutta instituutio on tavallaan erillinen saareke ja vaatii toimiakseen ympärilleen materiaalista arvoa tuottavan muun yhteiskunnan.



Haasteena on myös se, miten "uudessa yhteiskunnassa" voidaan säilyttää leppoisa meininki. Tarkoitan, että miten työmäärä saadaan pysymään kullekin kohtuullisena - silkkaa luppoistelua elämän ei minusta tarvitse olla.



Tällaiseksi tämä tuli tällä kertaa. Mihinkähän tämä vie? Mukavaa jos heitätte kritiikkiä ja kommentteja.



Päivän pieni ilo: Meillä oli töissä ns. tyhy-päivä ja osana sitä olimme valita erilaisten aktiviteettien välillä. Osallistuin kierrokselle Puukäpylässä, jonka historiasta ja periaattesita meille oli kertomassa eräs tämän kaupunginosan asukas. Olen muistaakseni kulkenut vain alueen liepeillä ja näkymät alueen sisällä olivat minulle uusia. Kyllä on tunnelmallisen kaunis asuinpaikka.



Muuta: Arjaanneli oikaisi minua, kun arvelin aiemmassa jutussani hänellä olevan kaksi kirjaa hyllyssä ja sitten joitakin reliikkejä jossain. Hänellä siis on hyllyssään kirjoja, mutta kaksi niistä on lukematta. Kiitos Arjaanneli oikaisusta.

2. Mitä tarvitsemme - oikeasti?

Luin jostakin, että kulttuuri, jossa elämme, opettaa meille tavat tyydyttää tarpeitamme. Tavat eroavat siis - ainakin osittain - eri kulttuureissa.

Käsittelin viime kuussa yhtä tapaa luokitella tarpeita eli Maslowin kuuluisaa tarvehierarkiaa. Näistä tarpeista osan katsotaan olevan välttämättömiä. Minimi voisi olla jotakin sellaista kuin eläminen yhteisössä, jossa kaikilla on samanlaiset vaatteet ja kaikki saavat nauttia tietyn normin täyttävästä ruokavaliosta. Jollakin tavoin on estetty mahdollisten vihollisten hyökkäyksien onnistuminen. Kuulostaa Maon Kiinalta tai keskitysleiriltä, jossa kuitenkin ruokavalio takaa pysymisen hengissä ja terveenä eikä ihmisiä surmata. Kaikkien on työskenneltävä vaikkapa tutut 7,5 tuntia arkipäivinä.

Pikaisena ajatusharjoituksena voimme kuvitella, että kaikille maailman ihmisille taataan yllä kuvattu elintaso (tietääkseni maailman ruoka riittäisi nytkin kaikille, jos se jaettaisiin toisin). Jos oletetaan, että työ on osattu organisoida siten, että kestävä kehitys on turvattu ja että ylijäämää syntyy.

Miten ylijäämä pitäisi käyttää, että se nostaisi kaikkien elintasoa tarvehierarkian mukaan uhkaamatta luonnon tasapainoa? Toisin sanoen millainen kulttuurin pitäisi olla?

Siinäpä pulma. Mietittäisiinkö sitä?

Päivän pieni ilo: Sateinen päivä kuulaantui (onkohan tämä suomea) ja saatoin kävellä reippaahkosti hämärtyvässä, raikkaassa illassa Söörnäisten metroasemalle. S-ryhmän päämajan tienoilla saatoin aistia vienon kahvin tuoksun kuten joskus ennenkin.

Hamstrausvimma voi olla hirvittävä

Ehkä meitä tavallisia roinanhamstraajia lohduttaa se, että keräily voi mennä äärimmillään aivan överiksi. Jos sairastuu bibliomaniaan, kerää kirjoja, joille ei ole mitään käyttöä eikä arvoa. No, kyllä tämä pikkuisen osuu minuunkin. Helposti heittäydyn liian romanttiseksi miettiessäni jonkin teoksen tunnearvoa.

Pakonomainen hamstraus voi olla niin yletöntä, että sen seurauksena hyödyttömät tavarat vaikeuttavat todella arkisia askareita kuten siivousta, kokkaamista ja muuta senkaltaista. Linkin sivulla on aikamoisia kuvia tavaraähkystä.

Päivän taideviite: Lopputyöteema kehittyy vähitellen. Täällä aiheesta lisää.

Päivän pieni ilo: Olin astumaisillani suojatielle, kun aika hyvässä vauhdissa ollut autoilija jarrutti ja vinkkasi minulle tietä. Heilautin takaisin ja marssin eteenpäin. Olen pannut merkille, että tällaista tapahtuu usein Helsingissä. Kiitos kohteliaille autoilijoille!

Roinasta, roinasta ja roinasta

Hauskaa kun moni bloggaaja - kuten minä myös - on alkanut kirjoittaa roinaongelmasta. Ehkä Hesarin äskettäinen juttu aiheesta sai vauhtia aiheeseen.



Kirsi H. tuntuu pistäneen jo tosissaan töpinäksi.



Sanna antaa meille monia hyviä syitä tavaroista luopumiseen viimeisimmässä jutussaan ja edellisessä hän pohtii ansiokkaasti tunteenomaista suhtautumistamme tavaraan.



Tosin tätä en allekirjoita: "Olisi myös hyvä päästä eroon siitä ajattelusta, että tavarat kotona ja vaatteet ihmisen yllä määrittelevät sen, millainen ihminen on. Materiaalilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, millainen ihminen sisimmissään on."


Arvelen meidän ihmisten haluavan viestiä pukeutumisellaan - silloinkin kun jollakulla on tapana pukeutua vaatimattomasti. Luulen että hyvin harva meistä pystyy olemaan kiinnittämättä minkäänlaista huomiota pukeutumiseensa ja äärimmilleen vietynä se olisi aika epäystävällistä muita kohtaan. Jos ihminen kokee olonsa turvalliseksi ja itsevarmemmaksi tyylikkäissä vaatteissa, eikö se ole hyvin inhimillistä ja voihan ulkoasun merkitystä tällöin tulkitakin.


Uskon myös, että materiaali kertoo kovastikin omistajastaan. Materaalivalinta on viestintää. Jos ajan uudenkarhealla bemarilla, haluan viestiä, että olen menestynyt jne. Miksi muutoin laittaisin niin paljon rahaa siihen? Jos taas ajan jatkuvasti polkupyörällä, sekin kertoo ajattelustani. Voin olla ympäristötietoinen, mutta voin samalla haluta viestiä muille omaa fiksuuttani.


Sannan pohdinnat tavaroihin liittyvistä tunteista on kuin hän lukisi suoraan psyykettäni. Tuntuu hankalalta luopua tärkeältä ihmiseltä saadusta lahjasta tai muusta esineestä. En pysyisi millään luopumaan isäni syntymävuotenani tekemästä kirjahyllysenkistä. Kun viime muuton yhteydessä luovuimme biedermayer -sohvasta ja vanhasta piirongista, se tuntui lapsista kurjalta. Nämä esineet liittyivät heidän lapsuusmuistoihinsa. Niin ja se turvallisuudentunne. Ei mahda mitään. On vaikea luopua esineistä, joita voi kuvitella tarvitsevansa. Aivan joutavista kirjoista pääsen eroon, mutta heti kun mietin jonkin taidekirjan tai muutoin merkityksellisen kirjan hylkäämistä, tulee turvaton ja ehkä haikeakin olo.


Henkilökohtainen erityisongelmani on se, että kaikenlainen lajittelu ja arkistointi on minulle uskomattoman pitkästyttävää ja energiaa vievää. Siksi on niin helppo siirtää tällaisia puuhia tulevaisuuteen.


Serenitas myös pohtii puheena olevaa aihetta ja antaa pari linkkiä avuksi ongelman hoitamiseen.

Päivän pieni ilo: Kävi hauskasti, kun olin tulossa töistä kotiin. Olin saanut vaimolta ruokaostotilauksen tekstarina. Unohdin sen ja olin jo tulossa lähellä kotia, kun vaimoni soitti ja samassa muistin asian. Vaimoni oli nähnyt ikkunasta minun olevan tulossa ilman ruokakassia ja arvasi miten oli käynyt. No, kävinpä kaupassa.

Iltamaisema 26.9.2009