Leppoistaminen ja itsetunto

Lux Helsinki 2013

Uskaltaako haurasta itsetuntoa kantava ihminen hidastaa vauhtia, jos sen nykytaso laskee elämisen tasoa? Hän ei ole varma omista kyvyistään eikä selviämisestään mahdollisesti eteen tulevista ongelmista. Hän saattaa hakea hyväksyntää asettamalla itselleen kohtuuttomia vaatimuksia ja yrittämällä toteuttaa niitä. Hän haluaa varmistaa, ettei joudu selittelemään tekemisiään. Jos tekee kaiken sataprosenttisesti, ei joudu tällaisiin ahdistaviin tilanteisiin.

Jos vahvaitsetuntoinen pannaan tilille jostakin tekemisestään, hän sanoo, että en nähnyt järkeväksi tehdä kyseistä hommaa perusteellisemmin, koska oli merkityksellisempiä tehtäviä, joihin kannatti panostaa enemmän. Jos on tullut jokin virhe, hän sanoo tyynesti, että sattuuhan sitä ja ensi kerralla kiinnitän asiaan enemmän huomiota.

Onko itsetunnon puutostautia sairastava tuomittu puurtamaan, hermoilemaan ja tekemään pitkää päivää? Siinäpä kysymys! Kuka osaisi vastata?

  

Näitä kadumme ennen kuolemaa

Sompasaari 2011

Austrarialainen saattohoitaja on esittänyt kokemuksiinsa perustuen viisi asiaa, joita ihmiset katuvat ennen kuolemaansa (Iltasanomat 2.2.2012).

Ensinnäkin kuolevat katuvat sitä, että eivät ole eläneet omaa elämäänsä vaan toteuttivat muiden odotuksia. Luulen, että kaiken lisäksi monillä nämä odotukset perustuvat vääriin olettamuksiin. Nuori saattaa ajatella, että vanhemmat toivovat hänestä lääkäriä, mutta hän itse unelmoikin insinöörin urasta. Jos hän tohtisi kysyä, vanhemmat saattaisivatkin vilpittömästi toivoa hänen löytävän alan, jolla hän viihtyy ja jolle hän sopii.

Ei ihminen voi myöskään elää hedonistisesti tuijottaen joka tilanteessa omaan napaansa. Yhteisöllisyys on edellytys hengissä säilymiselle.

Toinen saattohoitaja Bronnie Waren esittämä tyypillinen katumus on liiallinen työn tekeminen. Hän kertoo jokaisen miespotilaan todenneen tämän. Lapsien kasvaminen ja elämänkumppanin seura tuntuivat nyt tärkeiltä.

Näin on! En tiedä, koska kuolen, mutta tuota asiaa kadun jo nyt. Tosin aikoinaan liike-elämän myllerryksissä koin, että minulla ei ollut vaihtoehtoa. Oli pakko painaa perheen eteen ja toki jokin näyttämisen halukin piti liikkeellä. Nyt mietin, että olisin voinut tehdä jonkin radikaalin alanvaihdon ja suunnitella vaimon kanssa elämä uusiksi.

Kolmas Waren esittämä seikka on toivomus sittä, että olisi ilmaissut enemmän tunteita. Tässä ei varmaankaan tarkoiteta tunteilua vaan olemista ja elämistä omana aitona itsenään. Muistan imaisseeni lapsena  jostakin ajatuksen, että miehen pitää olla viileän rauhallinen kaikissa - myöskin vaikeissa - tilanteissa. Nyt ymmärrän tuon rajoittaneen oman ihmisyyteni toteutumista. Tämä ei sulje pois sitä, että joissakin tilanteissa on viisasta yrittää rauhoittaa itsensä ja samalla muitakin.

Neljänneksi saattohoitaja sanoo ihmisten toivovan olleensa enemmän yhteydessä ystäviin. Kaikki kuolevat kuulemma kaipaavat ystäviään js sen uskon. Tällä asialla on varmaan yhteys noihin aiempiin. Jos uhraa itsensä työlle, voi olla, että kuolemaa odottaessa ystäviä ei voi toivoa tapaavansa, koska niitä ei koskaan ole ollutkaan. Hyvätkin työkaverit ovat useinmiten vain työkavereita.

Viimeinen Waren mainitsema katumusasia on se, että ihminen ei ole antanut itselleen oikeutta onneen vaan on vain elänyt rutiiniensa mukaan. Luulen, että moni on torjunut jonkin salaisen unelmansa, koska ei ole uskonut sen toteuttamisen olevan mahdollista tai on elänyt olettamiensa muiden ihmisten odotusten mukaan. Voi olla käynyt niinkin, että on tullut antautuneeksi kilpavarusteluun ja samalla menettäneeksi jotakin tärkeää kisan vaatiman tulotason vaalimisessa.

Minä torjuin nuorena tärkeän äänen, joka tuli kai alitajunnasta. Tunsin taiteilijuuden olevan jotakin erityistä omalla kohdallani, mutta en antanut sen johdatella valintojani. En kuitenkaan voi vannoa, että tähänastinen elämäni olisi ollut parempi ilman tuota tukahdutusta. Olen saanut elämältä niin paljon hyvää ja tärkeää. Kaiken sen lisäksi olen myös saanut varttuneemmalla iällä kouluttautua kuvataiteilijaksi.  

  

Kaikki hyvin?

Taivas eilen

Tämän blogin kirjoittaminen on auttanut minua saamaan aiempaa selkeämmän kuvan tekemisistäni ja priorisoimaan toimiani.

Minulle on kehittynyt seesteinen kuva omasta jaksamisestani ja siitä, mitä elämääni mahtuu. Se on edellyttänyt tosiasioiden tunnistamista ja tunnustamista. Ymmärrän, että oleminen on syytä rakentaa kulmakivien varaan. Tällaisia ovat parisuhde ja sen vaaliminen, leipätyö, läheiset ja ystävät jne.

Kuvataiteen tekeminen on minulle myös tärkeää. Valitettavasti sille ei jää kovin runsaasti voimia elintärkeämpien toimien jälkeen. Asiaa hankaloittaa myös se, että ajan ja voimien lisäksi tarvitsen hyvän kelin. Joudun elämään sen tosiasian kanssa, että taiteellinen minäni on kuin konstikas ja itsepäinen varsa. Jos se haluaa nukkua, en saa sitä millään hereille. Se voi päättää nukkua, vaikka minulla olisi loma. Jos se on virkeä, minun on pakottauduttava pitämään se aitauksessaan silloin, kun minulla on työtä.

Tuntuu tyhmältä. Kirjailijatkin sanovat, että pitää vain aamulla aloittaa - tuntuu miltä tuntuu. En kuitenkaan pysty aloittamaan, jollei se tunnu merkitykselliseltä. Ilman merkityksen kokemusta maalaaminen on väkinäistä. Voin toki saada jotakin alulle, mutta se voi jäädä kesken ja tuntua tekemiseltä tekemisen vuoksi.

Olen kokenut viime aikoina elämäni seesteiseksi, kun olen keskittynyt elintärkeisiin ja jättänyt itselleni luppoaikaa. Olen toisaalta kokenut olevani umpikujassa, kun taiteilijapolun jatko on ollut hukassa. Ehkä tämä on ollut alitajuisen välttämätöntä kypsyttelyä, koska olen alkanut tuntea hermostuneisuutta yms.

Alkukesästä oli hyvä keli, kun tein triptyykin tiettyyn kuvioon, mutta siitä enemmän tuonnempana.

Onneksi olen alkanut kadottaa idean maalaamisesta taiteilijaurana sinänsä. CV:n määrätietoinen rakentaminen ja sen vaatima näyttelyrumba ei vedä, koska se vie voimavaroja maalaamiselta. Sitäpaitsi näyttelytoiminta ei tunnu mielekkäältä, koska teokset eivät tunnu juurikaan löytävän koteja sitä kautta. Toki niiden tuominen näkyville ja vuorovaikutukseen on merkityksellistä.

Tunnen nyt, että maalaaminen on minulle jotakin orgaanista, jonka kasvua minulla on velvollisuus vaalia vaikka sen olemassaolon tarkoitus onkin minulle salaisuus.
  



 
 

Miten haluan käyttää tämän päivän ja kuolemani välisen ajan?

Filosofi Marja-Riitta Ollila on vieraillut Maarit Tastulan haastateltavana ohjelmassa Seitsemäs taivas.

Ollilassa yhdistyy kaksi hienoa ominaisuutta, viisaus ja kyky esittää asian ydin kristallinkirkkaasti muutamalla sanalla. Tässä muutamia poimintoja keskustelusta.

Hän neuvoi keinon valita mihin aikansa käyttää. Hän viittasi Franciscus Assisilaiseen, joka on aikoinaan puhunut sisar kuolemasta. Kun kuolema on jokaisella edessä, voi miettiä, mitä haluaa ennen sitä. Ollila konkretisoi ajatusta niin, että jos oletamme ihmiselämän pituuden olevan noin 80 vuotta, se merkitsee noin 29200 päivää. Tuosta onkin helppo laskea ikänsä perusteella, paljonko on jäljellä, jos saa elää mainitun mittaisen elämän.

Hän kauhisteli sitä, että ihminen voi elämänsa lopulla huomata, että onkin käyttänyt aikansa väärin. Tässä tulee mieleen jostakin lukemani ajatus, että tuskin kukaan katuu lopussa, ettei tehnyt enemmän töitä elämässään.

Kun miettii tekemistensä tärkeysjärjestystä esitetyssä valossa, noussee mieleen pehmeitä arvoja, oman itsensä löytäminen yms. asioita.

Ollila puhui myös läpi harmaan kiven yrittämisen typeryydestä. Hän tarkoitti, että ei ole järkevää jumittua härkäpäisesti tavoitteeseen, jonka saavuttaminen vaatii liian paljon verrattuna muihin vaihtoehtoihin. Mieluummin kannattaa olla altis ympäristön virikkeille ja suunnistaa niiden mukaan. Näinpä hän kritisoi myös ns. tahtoihmisyyttä.

Tuossa on minulle oppimista ainakin siinä suhteessa, että minulla on taipumus liikaan optimismiin arvoidessani jonkin hankkeen toteuttamiseen tarvittavaa aikaa. Jos sitten lähden sisukkaana (= joustamattomana?) liikkeelle, saatan pian huomata puurtavani pitkää päivää itselleni kasaamassani oravanpyörässä.

Ollila vertasi alitajunnan ja järjen suhdetta norsuun ja ratsastajaan. Jos norsu tahtoo jotakin muuta kuin sen selässä oleva ratsastaja, arvaamme miten käy. Mielenkiintoinen ajatus. Tuohan merkitsisi, että jos pyrkii suunnittelemaan elämäänsä järkiperäisen analyyttisesti, sotii itse asiassa tuulimyllyjä vastaan. Okei, jos siis tukahdutan alitajuntani ja annan vain järjen viedä, voin elämäni ehtoossa huomata eläneeni väärin. Kuulostaa mahdolliselta. Kyllä, tuostakin minulla on oppimista.

Siis mitä tehdä aikana, joka minulla vielä on? Tässä nousee vielä sekin mieleen, että voihan olla niinkin, ettei ole paljoakaan jäljellä. Ainakin haluan antaa aikaa läheisilleni, tehdä jotakin minulle luontaista ja haluaisinhan minä maailmaakin parantaa. Helposti sanottu, mutta ...

Nyt järki hyllylle!  

Päivän pieni ilo: Löysin netistä ilmaisen konversio-ohjelman tiedostomuodon muuttamiseen.

    
 

Pappa vastaanottaa laatuaikaa

Taannoisessa Ylen Elämä pelissä -sarjassa puhuttiin muun muassa ajan uhraamisesta läheisilleen yhtenä onnellisuuden lähteenä.

Olen havahtunut huomaamaan, kuinka helposti yhteiskunnan kaikkialla läsnä oleva kilpailullisuus saa meidät tuntemaan itsemme niin kiireisiksi, ettei meille jää aikaa läheisillemme. Tai siis minut.

Tunnen imaisseeni itseeni sellaisen jatkuvan allokointivimman, että minun on jatkuvasti investoitava aikani "tuottavasti". Osa selittyy varmaankin luonteenpiirteilläni, kun olen niin syttyväinen ja optimistinen.
Toisaalta asioihin saattaa helposti tulla paneudutuksi liian perusteellisesti asioiden hoitumisen varmistamiseksi.
Tämä sitten heijastuu lähisuhteisiin.

Tänä viikonloppuna olen saanut vastaanottaa runsaasti laatuaikaa läheisiltäni. Yksi pojistani oli meillä vaimonsa ja poikansa kanssa perjantai-iltana, toinen vaimoineen eilisiltana yksi tyttären pojista, Simppa 8 v., oli meillä perjantaista tähän päivään.

Puuhailimme Simpan kanssa kaikenlaista mukavaa. Simppa maalasi akryylivareillä taulun. Värkkäsimme yhdessä viimejouluisesta aineistosta videon "Simpan joulu 2009" ja Simppa videoi enoansa ja tämän vaimoa. Simppa halusi myös videohaastatella minua ja sekin toteutettiin. Sitten vaihdettiin vuoroja. Saunassa käytiin miehissä Simpan kanssa ja ruokakaupassa myös.

Liekö elämän luonnollista kulkua, kun tunnen yhdeksi tämänhetkisen elämäni tärkeimmistä (ja mieluisimmista tehtävistä) isoisänä olemisen.

Päivän kiitollisuuden aihe: Rakkaan perhekunnan olemassaolo

Rehkimällä onneen?

Tämä tämänhetkinen onnellisuuteni ei ole oman intuitiivisen etukäteisneuvokkuuteni tms. tulosta, vaikka olen kyllä tietoisesti pyrkinyt parantamaan elämänlaatuani. Keskeiset ratkaisut ovat lähteneet sellaisista tilanteista, että olen jollakin tavoin ajautunut umpikujaan ja minun on ollut mietittävä syntyjä syviä.

Näin jälkeenpäin tiedostan, että nuo törmäykset ja kurssinmuutokset ovat vieneet minua sellaiseen suuntaan, että olen voinut olla aidommin oma itseni. Olen siis saanut koettelemusten vastineeksi muuttua enemmän omaksi itsekseni. Tämä ehkä kuulostaa ylihenkisyydeltä, mutta tällaiselta se minusta tuntuu.

Olen mielissäni siitä, että tämä häämöttäva taiteilijaksi valmistuminenkin on onnistumassa uudella otteella eli siten, että minun ei ole tarvinnut ruveta punnertamaan ja rehkimään vaan se on toteutumassa luonnollisesti toimimalla omana itsenäni. Tämä on minulle hyvin tärkeä opetus.


Tässä kolmas osa lopputyöluennostani: 


Päivän pieni ilo: Olin piirtämässä elävää mallia ja luisto oli hyvä.