Kaikki aika työnantajalle - vai läheisille?

Viimeisin Ekonomi-lehti pohtii kansikuvajutussaan "Vaihtoehto talouskasvulle" laajasti nykyisen talouselämän menon mielekkyyttä - puolesta ja vastaan.

Artikkeliin on haastateltu Aalto-yliopiston tutkija Timo Järvensivua, jopa pitää veljensä Paavon kanssa degrowth.fi -sivustoa, Evan:n johtaja Matti Apusta, Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtaja Seija Ilmakunnasta ja Tilastokeskuksen tutkimuspäällikkö Jukka Hoffrénia.

Timo Järvensivu haluaa vapauttaa keskustelua talouskasvusta siten, että kasvua ei otettaisi itsestäänselvyytenä vaan etsittäisiin kestävän kehityksen mukaista järjestelmää.

Matti Apunen puolestaan kannattaa lähtökohtaisesti talouskasvua ja uskoo teknisen kehityksen ratkovan ympäristöongelmat.

Myös Seija Ilmakunnas puolustaa talouskasvua, mutta haluaa sen ottavan huomioon ympäristön kestävyyden sekä työelämän laadukkuuden.

Hoffrén tuo esiin bruttokansantuotteen ongelmallisuuden hyvän kasvun mittarina. Hän mainitseen vaihtoehtona GPI:n eli aidon kehityksen mittarin, mutta toteaa siihenkin liittyvän ongelmia.

Matti Apunen tuomitsee tiukasti downshiftaamisen ja pitää sen harjoittajia yhteiskunnan vapaamatkustajina. Hän ottaa esimerkeiksi sellaiset tapaukset, joissa tehdään työtä silloin kuin huvittaa tai tehdään niin vähän työtä, että sillä tullaan toimeen. Hän perustelee asiaa sillä, että yhteiskunnalle näin kertyy vähemmän varoja palveluihin. Hän on oikeassa, ei voi väittää vastaan.

Toivoisin kuitenkin, että hän käsittelisi aihetta vivahteikkaammin, On tuollainenkin downsiftaamista, mutta mielestäni muualtakin löytyy tärkeitä näkökohtia. Apunen esittää niitä itsekin ansiokkaassa kolumnissaan "Sedällä on asiaa" tämänpäiväisessä kolumnissaan Hesarissa, jossa hän käsittelee presidentti Niinistön työryhmän kirjasta "Ihan tavallisia asioita".

Niinistön työryhmä on tunnetusti halunnut puuttua nuorison syrjäytymiseen. Apunen kertoo, kuinka hän on kerännyt kasveja tyttärensä kanssa koulutehtäväksi annettua herbaariota varten. Näin juuri, kannetaan yhteisvastuuta ja annetaan aikaa lapsillemme. Niin, ja muillekin. Apusta kompaten, - yhtään väheksymättä heidän tekemää tärkeätä työtä - mikään viranomaisarmeija ei pysty täyttämään välittämättömyyden tuomia aukkoja.

Haluan avata tärkeän näkökulman aiheeseen. Jouduin aikoinaan sellaiseen työtilanteeseen, että minun oli oltava töissä aamusta noin kymmeneen illalla ja joskus toisinaan pidempään - jopa läpi yön. Lauantaitkin taisivat mennä töissä. Sunnuntaisin minusta ei ollut paljon iloa lapsilleni, jotka kaikki viisi olivat tuolloin kotona vaimoni hoidossa. Koin, että vaihtoehtona oli vain maantie. Toki sosiaalijärjestelmä olisi auttanut, mutta perheenelättäjän on pakko yrittää pitää cv:stään huolta.

Muulloinkin on päivään tullut pituutta, milloin se on johtunut yrittäjämäisistä kuvioista, milloin seurauksena työn eetoksesta - tiedättehän: "vain virkamiehet lähtevät töistä neljältä" ja milloin tulospaineista.

Miten tuossa eletään Niinistön työryhmän oppaan mukaan? Tunnustan, olen downsiftannut, valitettavasti liian myöhään, kun lapset ovat maailmalla, mutta onneksi on lastenlapsia. Elämän arvoja on pitänyt panna parempaan järjestykseen.

Toivon siis lisää vivahteita downsiftaus -keskusteluun.

Kaikki aika työnantajalle - vai läheisille? Ei tietenkään kaikkea kummallekaan, mutta olisiko jokin suhde siitä väliltä kohtuullinen vaihtoehto? Downsiftausta kutsutaan myös kohtuullistamiseksi.




   

Varastaako puolipäivätyöläinen yhteiskunnalta?

Pompidou -keskus

Äskettäin Hesarissa kerrottiin silmälääkäristä, joka käy töissä ja pitää lomaa vuoroviikoin.

Vapaaviikkonsa hän käyttää perheensä kansse olemiseen ja matkailuun. Artikkelista ei ilmennyt, tekeekö hän työviikkoina runsaasti ylitöitä vai ei.

Ei kuulosta hassummalta, vähän kuin osa-aikatyö tai -eläke. Perhekin on varmaan tyytyväinen.

Pompidou -keskus 

Eräässä radio-ohjelmassa haastateltiin professoria, jonka mielestä maksuton yliopisto-opiskelu ei ole tasa-arvoista. Hänen mukaan esimerkiksi lääkärikoulutuksen, joka johtaa hyviin ansioihin, pitäisi olla maksullista - kuitenkin siten, opinnot maksettaisiin vasta valmistumisen jälkeen.

Kysymys on hankala. On toki niin, että kallis lääkärikoulutus on tulonsiirto niiltä, joiden koulutuspohja on "edullisempi", niille, jotka saavat mainitun koulutuksen ja sitä seuraavat hyvät ansiot. Toisaalta muut saavat mahdollisuuden saada lääkäreiltä terveydenhoitopalveluja tarvitessaan.

Jos oletetaan, että silmälääkärimme tekee puolet kokopäivätöisen kollegansa työkuormasta, voidaan pohtia hänen opiskelujensa ilmaisuuden oikeudenmukaisuutta. Onko oikein, että lääkäri saa suuren ilmaispanostuksen yhteiskunnalta, mutta ei tuota täyttä vero- ja eläkemaksutuottoa takasin yhteiseen kassaan?

Pompidou -keskus 

Ongelma on niin monimutkainen, että sitä voinee vain yrittää eritellä useasta näkökulmasta. On tietenkin kysymys yksilövapaudesta. Miksi ketään voisi velvoittaa tekemään haluaan enemmän työtä, jos hän pärjää vähemmällä ja ilman tukia? Yhteiskunnan kannalta investoinnin tuotto ei kuitenkaan ole toivottu.

Toisaalta ympäristö varmaan hyötyy useimmissa tapauksissa, koska pienemmät tulot merkitsevät pienempää kulutusta.

Eri pituisten ja hintaisten opiskelujen ilmaisuutta puoltaa se, että pidemmät opinnot tuottavat yleensä paremmat tulot ja siten progressionkin myötä enemmän verotuloja yhteiskunnalle. Paitsi, että silmälääkärimme tapauksessa ei niin ehkä käy ja että verotus suosii pääomatuloja, joita ansaitsevat hyvin koulutetut.

Emme tiedä, toimiiko silmälääkärimme vain tietyn ajan - esimerkiksi kun lapset ovat pieniä - kuvatulla tavalla vai  jatkuuko järjestely eläkkeeseen saakka. Jos kyseessä on lyhyehkö järjestely, sitä voi verrata vuorotteluvapaaseen, jollaisesta minäkin sain nauttia viime vuosikymmenellä.

Tämä taitaa olla kaikkien aikojen toisaalta-toisaalta -aihe. Juttu pitenee eikä näköala juuri kirkastu, joten ehkä jatkan toiste.

Kuvat ovat talvilomamatkaltamme Pariisiin.

 

Kaikki hyvin?

Taivas eilen

Tämän blogin kirjoittaminen on auttanut minua saamaan aiempaa selkeämmän kuvan tekemisistäni ja priorisoimaan toimiani.

Minulle on kehittynyt seesteinen kuva omasta jaksamisestani ja siitä, mitä elämääni mahtuu. Se on edellyttänyt tosiasioiden tunnistamista ja tunnustamista. Ymmärrän, että oleminen on syytä rakentaa kulmakivien varaan. Tällaisia ovat parisuhde ja sen vaaliminen, leipätyö, läheiset ja ystävät jne.

Kuvataiteen tekeminen on minulle myös tärkeää. Valitettavasti sille ei jää kovin runsaasti voimia elintärkeämpien toimien jälkeen. Asiaa hankaloittaa myös se, että ajan ja voimien lisäksi tarvitsen hyvän kelin. Joudun elämään sen tosiasian kanssa, että taiteellinen minäni on kuin konstikas ja itsepäinen varsa. Jos se haluaa nukkua, en saa sitä millään hereille. Se voi päättää nukkua, vaikka minulla olisi loma. Jos se on virkeä, minun on pakottauduttava pitämään se aitauksessaan silloin, kun minulla on työtä.

Tuntuu tyhmältä. Kirjailijatkin sanovat, että pitää vain aamulla aloittaa - tuntuu miltä tuntuu. En kuitenkaan pysty aloittamaan, jollei se tunnu merkitykselliseltä. Ilman merkityksen kokemusta maalaaminen on väkinäistä. Voin toki saada jotakin alulle, mutta se voi jäädä kesken ja tuntua tekemiseltä tekemisen vuoksi.

Olen kokenut viime aikoina elämäni seesteiseksi, kun olen keskittynyt elintärkeisiin ja jättänyt itselleni luppoaikaa. Olen toisaalta kokenut olevani umpikujassa, kun taiteilijapolun jatko on ollut hukassa. Ehkä tämä on ollut alitajuisen välttämätöntä kypsyttelyä, koska olen alkanut tuntea hermostuneisuutta yms.

Alkukesästä oli hyvä keli, kun tein triptyykin tiettyyn kuvioon, mutta siitä enemmän tuonnempana.

Onneksi olen alkanut kadottaa idean maalaamisesta taiteilijaurana sinänsä. CV:n määrätietoinen rakentaminen ja sen vaatima näyttelyrumba ei vedä, koska se vie voimavaroja maalaamiselta. Sitäpaitsi näyttelytoiminta ei tunnu mielekkäältä, koska teokset eivät tunnu juurikaan löytävän koteja sitä kautta. Toki niiden tuominen näkyville ja vuorovaikutukseen on merkityksellistä.

Tunnen nyt, että maalaaminen on minulle jotakin orgaanista, jonka kasvua minulla on velvollisuus vaalia vaikka sen olemassaolon tarkoitus onkin minulle salaisuus.
  



 
 

Vain rikkaat voivat leppoistaa?

Strasbourg

Silloin tällöin törmään kommenttiin, että pitää olla rikas, jotta voi leppoistaa. Se olisi siten elitististä puuhaa.

Minulla ei ole sellaista kokemusta rikkaudesta, jotta voisin sen pohjalta arvioida mainittua kysymystä. Arvelen, että rikkaalla on paljon huolta omaisuudestaan. On osattava sijoittaa omaisuuttaan ja miettiä ottaako riskiä vai pelatako varman päälle. Jos omistaa useita asuntoja, voi olla huolta vuokralaisista tai asuntojen kunnosta. Jos haluaa tehdä pikavoittoja pörssissä, on oltava jatkuvasti valppaana. Jos omistaa monta kesäpaikkaa, saattaa varkaat pelottaa. Jne.

Voihan omaisuuden hoitaminen olla tietysti oma ammattikin. Ehkä on onnistununut hankkimaan ison omaisuuden, jonka hoitamiseen voi keskittyä. Tuohonkin työhön voi varmaan tietoisesti suhtautua siten, ettei tavoittele ylettömiä vaan tyytyy kohtuulliseen tuottoon ja näin välttää epäterveellistä stressaantumista.

Taannoinen esimieheni sanoi tavoitteenaan olevan, että on ansainnut viisikymppisenä niin paljon rahaa, että voi jättää työtä eikä tarvitse murehtia omaisuudestaan. Tuosta on aikaa. Tietääkseni noin ei ole käynyt vaan hän on nytkin yrittäjämäisisssä kuvioissa.

Varakkaan yrittäjän lapset saattavat periä valtavan omaisuuden ja paineita voi tulla siitä, ettei hukkaa saamaansa.

Maailman mittapuun mukaan useimmat meistä suomalaisista olemme hyvin menestyviä kuten kaikenlaiset mittaukset osoittavat. Moni perhe elää sellaisessa tulokuviossa, josta esi-isät ja -äidit eivät voineet uneksiakaan, mutta jatkuva kiire ja huoli rassaa. Olisi helppoa neuvoa, että höllää vähän. Voisiko ainakin toinen vanhemmista etsiä helpomman työn tai jättäytyä vaikkapa puolipäiväiseksi. Tuskinpa kannattaa puuttua asiaan, koska jos vertaiset elävät samalla tavalla, korkea elintaso koetaan normaalina ja siitä hankala pudottautua, vaikka saisikin lisää aikaa palkakseen. Olisihan siinä riskejäkin. Tosin siinäkin on riskinsä, jos jatkaa samalla tavalla, koska terveys vaarantuu.

On ihmisiä, jotka uivat kiireessä ja paineessa kuin kala vedessä. Heitä vauhdin kohtuullistaminen saattaisi stressata kovastikin.

Minulle leppoistaminen eli kohtuullistaminen merkitsee sitä, että miettii, paljonko stressistä aiheutuu omista valinnoista ja ovatko valinnat varmasti omia. Jos muutostarvetta ilmenee, voi pohtia, pystyykö elämäntapaansa muuttamaan jollakin tähtäyksellä kestävämpään suuntaan. Tällaisia voivat pohtia keskituloisetkin ihmiset.  

Mitäpä tähän sanoisi loppukaneetiksi? Muistetaan vanha hyvä arvo - kohtuullisuus.

Hei M.E. Kiva kun liityit joukkoon. Lämpimästi tervetuloa!

Kaarina Davisin raju elämänmuutos

Sattui Haaga-Helian kirjastossa käteen kiinnostavan tuntuinen kirja. Kaarina Davis on kirjoittanut slow life -oppaan, jossa hän kertoo rajusta elämänmuutoksestaan. Kirjan nimi on nasevasti "Irti oravanpyörästä".

Davis on työskennellyt stressaavaksi kokemassaan ammatissa eli sairaanhoitajana. Hän sai kyllikseen, kouluttautui luontoyrittäjäksi ja muutti Hämeenkyrön Alhonkylässä olevaan torppaan. Hän kasvattaa itse suuren osan tarvitsemastaan ruuasta ja kerää polttopuut metsästä. Hän tulee vähällä toimeen ja sen vuoksi hänen ei tarvitse tehdä töitä niin paljoa kuin ennen. Aamuisin hän herää onnellisena uuteen päivään.

Rohkea teko! Enpä tiedä olisiko minusta tuohon, mutta kirjan aion lukea.

Viisautta lennokkaasti Vox Helsingissä yliopiston juhlasalissa

Olimme tänä iltana Vox Helsinki-tapahtumassa Helsingin yliopiston juhlasalissa. Vähän dejavutakin, kun 90-luvulla kuuntelimme Esa Saarisen ja Kirsi Longan esityksiä samassa salissa. Lonka oli nytkin paikalla. Tilaisuudessa oli kuusi esiintyjää, jotka kukin piti varttitunnin esityksen.

Tarjolla oli akateemista tietoa ja journalistilennokkuutta. Päivän teema oli hyvä elämä.

Minä ja Kosmos


Pekka Himanen: Anna arvoa jokaiselle niin autat häntä löytämään potentiaalinsa ja maailma parantuu. Ei minä vaan me! Mikä on merkityksesi?

Kari Enqvist: Galaktinen vuosi kestää noin 260 miljardia vuotta. Me täällä elämme galaktista varttiamme kahden jääkauden välissä. Linnunrata ja Andromeda sulautuvat yhteen, mutta siihen menee onneksi 4000 miljardia vuotta. (tässä saattoivat kyllä miljoonat ja miljardit minulla heittää häränpyllyä).

Työelämä vai työ ja elämä


Kari Uusikylä: Luovuus tarvitsee aikaa ja tilaa. Kontrolli pahasta. Kaikkien organisaatioiden ei pidä toimia bisneslogiikalla. Sellainen johtaa tuhoon.

Reetta Räty: Koillisssanomat Kuusamossa ei tarvinnut visiota ja strategiaa. Muutoinkin tiedettiin mitä pitää tehdä. Muistiot ja konsulttitermit pois. Tehdään työtä.

(Hyvä) elämä opettaa


Kirsi Lonka: Ilman myönteisiä tunteita ei opi, mutta ei liian rentokaan saa olla. Ahdistus haittaa.

Jaakko Lyytinen: Ihmiset ovat turhaan 20 vuotta laitoksissa (=oppilaitoksissa). Ei asioita niissä opita. Ne opitaan vertaisilta.

Oman elämän priorisointi alkaa

On mukavaa, että bloggaamalla voimme sparrata toisiamme ja oppia yhdessä. Ajattelun ammattilainen tarjoaa ansiokkaasti työvälineitä erilaisten asioiden pohtimiseen ja ratkaisemiseen. Sattumaa tai ei , mutta nyt hän on esittänyt neljän askeleen ohjelman tehokkaaseen priorisointiin ja, kuten viimeisimmät postaukseni kertovat, aihe on minulle hyvin ajankohtainen.

Askelmat ovat:

1. Tiedä, mitä olet tekemässä
2. Tutustu tehtäväkenttääsi
3. Tutki tehtäväkenttääsi
4. Rakenna tärkeysjärjestys

Näkymä Honfleurista Normandiasta

Ensin pitää kirjata kaikenlaiset tehtävät ja hankkeet sekä työ- että siviilipuolelta. Aloitan leipätyöstä:

• oppitunnit
• valmistelu
• ohjaus
• muuttuvat opetussuunnitelmat
• hallinto
• didaktinen kehittäminen

Honfleur

Sitten siviiliaskareita:

• nukkuminen, rentoutuminen
• yhteiset puuhat vaimon kanssa
• lapset ja lastenlapset
• vanhemmat
• liikkuminen
• kuvataiteilijan työ
• maalaaminen ja piirtäminen
• valokuvaus
• näyttelyt, kutsurekisteri
• osallistuminen kursseille
• kyläilyt
• bloggaus
• facebook
• lukeminen
• lehdet
• kirjat
• kolesteritason laskeminen (Kiloklubi)
• Ylen Areena
• lukupiiri Kirjaviisaat
• tietotekniikkavarustuksen ylläpito
• videofilmaus ja editointi
• tavaroiden ja paperien perkaus
• Kukkojen sukuseuran hallitus

Siinäpä noita. Jotakin saattoi unohtua, mutta lisätään, kun tulee mieleen. Paljolta näyttää.  

Honfleur

Ajattelun ammattilainen ohjaa tästä eteenpäin kehottamalla tutustumaan lueteltuihin tehtäviin kirjoittamalla jokaisesta kuvauksen ja käyttämään apuna kysymyksiä kuten "Mikä tämä tehtävä on?" ja "Mitä siitä seuraa?".   

Työläältä vaikuttaa, mutta varmaan kannattaa. Palataan asiaan.

Tämän sivun kuvat ovat kesälomatkaltamme Ranskassa. Piipahdimme pari kertaa Honfleurissa, joka on viehättävä merenrantakaupunki Normandiassa. Muun muassa William Turner on maalannut Honfleurissa kohteenaan esimerkiksi kolmannessa kuvassa näkyvä rakennus.  

Miten haluan käyttää tämän päivän ja kuolemani välisen ajan?

Filosofi Marja-Riitta Ollila on vieraillut Maarit Tastulan haastateltavana ohjelmassa Seitsemäs taivas.

Ollilassa yhdistyy kaksi hienoa ominaisuutta, viisaus ja kyky esittää asian ydin kristallinkirkkaasti muutamalla sanalla. Tässä muutamia poimintoja keskustelusta.

Hän neuvoi keinon valita mihin aikansa käyttää. Hän viittasi Franciscus Assisilaiseen, joka on aikoinaan puhunut sisar kuolemasta. Kun kuolema on jokaisella edessä, voi miettiä, mitä haluaa ennen sitä. Ollila konkretisoi ajatusta niin, että jos oletamme ihmiselämän pituuden olevan noin 80 vuotta, se merkitsee noin 29200 päivää. Tuosta onkin helppo laskea ikänsä perusteella, paljonko on jäljellä, jos saa elää mainitun mittaisen elämän.

Hän kauhisteli sitä, että ihminen voi elämänsa lopulla huomata, että onkin käyttänyt aikansa väärin. Tässä tulee mieleen jostakin lukemani ajatus, että tuskin kukaan katuu lopussa, ettei tehnyt enemmän töitä elämässään.

Kun miettii tekemistensä tärkeysjärjestystä esitetyssä valossa, noussee mieleen pehmeitä arvoja, oman itsensä löytäminen yms. asioita.

Ollila puhui myös läpi harmaan kiven yrittämisen typeryydestä. Hän tarkoitti, että ei ole järkevää jumittua härkäpäisesti tavoitteeseen, jonka saavuttaminen vaatii liian paljon verrattuna muihin vaihtoehtoihin. Mieluummin kannattaa olla altis ympäristön virikkeille ja suunnistaa niiden mukaan. Näinpä hän kritisoi myös ns. tahtoihmisyyttä.

Tuossa on minulle oppimista ainakin siinä suhteessa, että minulla on taipumus liikaan optimismiin arvoidessani jonkin hankkeen toteuttamiseen tarvittavaa aikaa. Jos sitten lähden sisukkaana (= joustamattomana?) liikkeelle, saatan pian huomata puurtavani pitkää päivää itselleni kasaamassani oravanpyörässä.

Ollila vertasi alitajunnan ja järjen suhdetta norsuun ja ratsastajaan. Jos norsu tahtoo jotakin muuta kuin sen selässä oleva ratsastaja, arvaamme miten käy. Mielenkiintoinen ajatus. Tuohan merkitsisi, että jos pyrkii suunnittelemaan elämäänsä järkiperäisen analyyttisesti, sotii itse asiassa tuulimyllyjä vastaan. Okei, jos siis tukahdutan alitajuntani ja annan vain järjen viedä, voin elämäni ehtoossa huomata eläneeni väärin. Kuulostaa mahdolliselta. Kyllä, tuostakin minulla on oppimista.

Siis mitä tehdä aikana, joka minulla vielä on? Tässä nousee vielä sekin mieleen, että voihan olla niinkin, ettei ole paljoakaan jäljellä. Ainakin haluan antaa aikaa läheisilleni, tehdä jotakin minulle luontaista ja haluaisinhan minä maailmaakin parantaa. Helposti sanottu, mutta ...

Nyt järki hyllylle!  

Päivän pieni ilo: Löysin netistä ilmaisen konversio-ohjelman tiedostomuodon muuttamiseen.

    
 

Onko sopiva sopiva leppoistussana?

Arle ja Pellonpientare kommentoivat edellistä postaustani. Arle on etsinyt tasapainoa elämäänsä ja nimeää hyviä vastakohtapareja, joiden avulla voi etsiä tasapainoa elämäänsä:

- kiire - rauhoittuminen
- melu - hiljaisuus
- työ - lepo
- turha - tarpeellinen

Minusta tuo Arlen luettelo on mainio. Noilla tekijöillä on riippuvuussuhde toisiinsa. Mitä vähemmän turhaa sitä helpompi rauhoittua jne. Noitahan voisi ajatella mittaristona, joissa vasen laita edustaa punaista. Mitä useampi arvo punaisella ja mitä pidenpään, sitä uhkaavampi tilanne. Niin, ajan voisi ottaa lisämuuttujaksi näihin.

Keksisinköhän noita lisää? Sotkuisuus - järjestys? No jaa, ehkä.

Olisi ne oikean laidan lukematkin pitkän päälle hankalia.

Pellonpientare analysoi slow'ta mainiosti. Kyse onkin oikeastaan enemmän näkökulmasta tai asenteesta kuin nopean vastakohdasta. Hän kommentoi myös käyttämääni proper -sanaa ja toteaa sen tuovan mieleen ulkoapäin annetun sopivuuden. No, tarkoitin nimenomaan sopivuutta omasta näkökulmasta, mutta onhan se totta, ettei sana välttämättä itsessään kerro aniankiaan suomalaiselle, mistä päin sopuvuutta arvioidaan. Tosin englannin kielen taitoni ei riitä siihen, että tietäisin, liittyykö proper -sanaan jokin tällainen konnotaatio.

Näin ne temperamenttierot näkyvät arjessa. Vaimoni nauroi sydämensä pohjasta nähtyään miten olin avannut mämmiropposen.

Kevään aurinkoinen tervetulotervehdys sinulle Veikko Ojanen. Kiva kun hyppäsit leppoistuskärryille.


Päivän pieni ilo: Rauhallinen kiirastorstai-ilta. Syvän ylevän kaunis Matteus-passio soi radiossa.

Oikein rauhaisan hiljaista ja tunnelmallista pääsiäistä kaikille!

Pappa vastaanottaa laatuaikaa

Taannoisessa Ylen Elämä pelissä -sarjassa puhuttiin muun muassa ajan uhraamisesta läheisilleen yhtenä onnellisuuden lähteenä.

Olen havahtunut huomaamaan, kuinka helposti yhteiskunnan kaikkialla läsnä oleva kilpailullisuus saa meidät tuntemaan itsemme niin kiireisiksi, ettei meille jää aikaa läheisillemme. Tai siis minut.

Tunnen imaisseeni itseeni sellaisen jatkuvan allokointivimman, että minun on jatkuvasti investoitava aikani "tuottavasti". Osa selittyy varmaankin luonteenpiirteilläni, kun olen niin syttyväinen ja optimistinen.
Toisaalta asioihin saattaa helposti tulla paneudutuksi liian perusteellisesti asioiden hoitumisen varmistamiseksi.
Tämä sitten heijastuu lähisuhteisiin.

Tänä viikonloppuna olen saanut vastaanottaa runsaasti laatuaikaa läheisiltäni. Yksi pojistani oli meillä vaimonsa ja poikansa kanssa perjantai-iltana, toinen vaimoineen eilisiltana yksi tyttären pojista, Simppa 8 v., oli meillä perjantaista tähän päivään.

Puuhailimme Simpan kanssa kaikenlaista mukavaa. Simppa maalasi akryylivareillä taulun. Värkkäsimme yhdessä viimejouluisesta aineistosta videon "Simpan joulu 2009" ja Simppa videoi enoansa ja tämän vaimoa. Simppa halusi myös videohaastatella minua ja sekin toteutettiin. Sitten vaihdettiin vuoroja. Saunassa käytiin miehissä Simpan kanssa ja ruokakaupassa myös.

Liekö elämän luonnollista kulkua, kun tunnen yhdeksi tämänhetkisen elämäni tärkeimmistä (ja mieluisimmista tehtävistä) isoisänä olemisen.

Päivän kiitollisuuden aihe: Rakkaan perhekunnan olemassaolo

Rehkimällä onneen?

Tämä tämänhetkinen onnellisuuteni ei ole oman intuitiivisen etukäteisneuvokkuuteni tms. tulosta, vaikka olen kyllä tietoisesti pyrkinyt parantamaan elämänlaatuani. Keskeiset ratkaisut ovat lähteneet sellaisista tilanteista, että olen jollakin tavoin ajautunut umpikujaan ja minun on ollut mietittävä syntyjä syviä.

Näin jälkeenpäin tiedostan, että nuo törmäykset ja kurssinmuutokset ovat vieneet minua sellaiseen suuntaan, että olen voinut olla aidommin oma itseni. Olen siis saanut koettelemusten vastineeksi muuttua enemmän omaksi itsekseni. Tämä ehkä kuulostaa ylihenkisyydeltä, mutta tällaiselta se minusta tuntuu.

Olen mielissäni siitä, että tämä häämöttäva taiteilijaksi valmistuminenkin on onnistumassa uudella otteella eli siten, että minun ei ole tarvinnut ruveta punnertamaan ja rehkimään vaan se on toteutumassa luonnollisesti toimimalla omana itsenäni. Tämä on minulle hyvin tärkeä opetus.


Tässä kolmas osa lopputyöluennostani: 


Päivän pieni ilo: Olin piirtämässä elävää mallia ja luisto oli hyvä.

Kuka ihmeen Antti Heikkilä?

Onnistuin taannoin pudottamaan painoani noin 20 kiloa Kiloklubin avulla. Tarkoituksena oli oikeastaan vain oppia uudet, paremmat ruokailutavat ja painon pudotus tulisi sen sen seurauksena. Fiksulta kuulostaa, eikö? Sitten sen olisi pitänyt jäädä päälle.
Valitettavasti painosta on tullut takaisin noin 15 kiloa. Vuosi sitten olin näköjään kymmenessä kilossa ja silloin pohdiskelin stressin ja painon nousun yhteyttä.

Pari kolleegaani näyttää saaneen pysyvän muutoksen karppaamalla eli vähähiilihydraattisella dieetillä. Vaimoni on innostunut aiheesta ja niinpä olemme nyt molemmat karppaajia. Tosin minulla alku on ollut hapuilevaa, koska - kaikista näistä leppoistuskirjoituksistani huolimatta - olen ollut kovin kiireinen viime aikoina. Rankin jakso töissä on nyt takana joten parempaa on edessä.

Vaimoni on puhunut jo aiemmin Antti Heikkilästä, joka näyttää olevan jonkinlainen vastarannankiiski vallitsevan terveysnäkäkannan suhteen. Hän tuntuu edustavan karppausta, mutta näyttää hänellä olevan muitakin mielenkiinnon aiheita. Tässä keskustelussa hän puhuu mm. todellisen minuuden löytämisestä: Hanki itsellesi elämä! Ihmisen tulisi varttuessaan "muuttua omaksi itsekseen" ja "luopua opetetusta tilanteesta". Hän toteaa, että kivut, masennus yms. voivat johtua oman itsen ja opetetun itsen välisestä ristiriidasta.

Tuo kuulostaa hyvin viisaalta ja vastaa omaakin subjektiivista kokemustani omassa elämässäni. Juuri tuollaista muutosta tunnen olevani kokemassa ja olenkin onnellisempi mies kuin aikaisemmin.

Mietityttää tosin se, että Heikkilän käyttämä kustantamon tuotanto näyttää äkkiseltään hiukan erikoiselta.

Karppaus tuntuu jakautuvan moniin alalajeihin ja joukkoon lukeutuvat vanhastaan tutut Atkinsin ja Montignacin dieetitkin. Aika kauan sitten - ennen kiloklubivaihetta - sovelsin montignacia yhdistettynä erään kirjan (en muista mikä) oppeihin kolesterolin alentamisesta ja sain hyviä tuloksia. Paino kuitenkin taas nousi.

Yritetäänpä nyt yhdistää karppaus ja leppoistaminen. Jokohan nyt löytyisi viisasten kivi?

Minulla on sellainen intuitio, että omaksi itsekseen tulemiseen ei minulla luontaisesti sisälly kovin tiukka aikataulusuunnittelu. Luulen että impulsiivisuus maustettuna ripauksella aikataulutietoisuutta on minun tieni.

Aion tutustua paremmin Heikkilän oppeihin. Hänen sivustollaan on linkki dojolaisten saitille - mitä tuo sana nyt sitten tarkoittaneekaan? Jaha, dojo tarkoittaa itämaisten taistelulajien harjoittelupaikkaa. Näin dojoheimolaiset sanovat sivustostaan:
"Dojolaiset.com on heimomme osoite ja pääasiallisin harjoittelupaikkamme on verkko. Dojolaisten päämääränä on hyvinvointi ja onnellisuus – hyvä elämä. Toimiva sosiaalinen verkosto ja hyvät ihmissuhteet kuuluvat oleellisesti hyvään elämään. Toimintamme ydin on, että autamme tiedoillamme, taidoillamme, kokemuksillamme ja kontakteillamme toinen toisiamme. Tätä kaikkea on hyvä elämä – living smart."

Living smart! Ei hassumpaa. Laitoin rekisteröitymisen saitille vetämään.

Päivän kiitollisuuden aihe: Kuopus palasi terveenä takaisin noin kuuden matkaltaan Sri Lankaan.
Näkymä Firenzestä  

Reaktorijuttu, lisää Rytsölästä ja arkipäivän komiikkaa.

Helena Roivainen otti yhteyttä ja kirjoitti Metropolia ammattikorkeakoulun medianomikoulutuksen opiskelijoiden verkkojulkaisuun Reaktoriin jutun leppoistamismietteistäni. Tässä linkki: Hitaammin, matalammalle, heikommin!

Referoin eilen Jaakko Rytsölän haastattelua, jossa hän totesi, että "Raha antaa mahdollisuuden olla etsimättä onnea itsestään". Hän tarkensi lausumaansa siten, että rikkaus antaa mahdollisuuden tehdä niin monenlaista, mistä helposti seuraa kiire ja onnellisuuteen kuitenkin tarvitaan kauhean vähän.

Hän jopa pitää itseään nyt onnellisempana kuin rikkaana ollessaan. Tosin hän ei pidä rikkautta myöskään onnellisuuden esteenä ja ottaisi omaisuutensa takaisin, jos se ei vaatisi niin paljon vaivaa.

Kuulostaa uskottavalta, vaikka oma pohdiskeluni tosin on vain hypoteettista spekulointia, koska kokemukseni materiaalisesta rikkaudesta ovat kovin olemattomat.

Päivän pieni ilo: Huomasin tänään seiskaraitsikassa kotimatkalla miehen, jolla oli musta huopalippalakki, mustat pörröiset korvaläpät ja ohutsankaiset silmälasit. Mitäpä tuossa muuta, mutta minulla oli sama varustus. Olin nousemassa pois Sörkassa ja laitoin lukulasini taskuun. Toinenkin mustahattuinen nousi pois. Totesin, että hänellä on mustanharmaa takki, tummat housut, mustat kesäkelin kengät ja musta olkalaukku. Tämäkin erittely täsmäsi myös minuun Hän oli vaaleatukkainen kuten minäkin eikä koossammekaan ole huomattavaa eroa. Tuntui hiukan hassulta kävellä hänen perässään kohti metroasemaa. Kuin Dupont ja Dupond Tintissä. Hän marssi itäsuunnan laiturille - kuten minä - ja istui odottamaan metroa. Ohittaessani hänet sanoin hattuani osoittaen "Kuin kaksi marjaa". Hän päästi jotakin tuhahduksen tai huvittuneen hymähdyksen tapaista suustaan ja jatkoikin pari sanaa, mutta ne menivät ohi.

Leppoisaa puuhaa 1

Tässä on videonpätkä (5-6 min.), jossa olen minulle hyvin mieleisessä flowslowpuuhassa. Maalaan taulua, jonka visuaalisena teemana on firenzeläinen maisema, mutta pohjimmiltaan tämä on mielenmaisema. Tavoittelen Dostojevskin romaanin Rikos ja rangaistus päähenkilön Raskolnikovin psyyken tilaa.



Olen onnellinen siitä, että olen pystynyt irroittamaan maalaamisen minulle niin ominaisesta suorittamistaipumuksesta tai ainakin hillitsemään sitä merkittävästi. Yritän varjella tätä maallista paratiisiani muuttumasta kilparadaksi.

Leppoistaja menee ajoissa nukkumaan

Sampsa kirjoittaa vastaansanomattoman viisaasti riittävästä nukkumisesta Vehmas Assemblyssä.

Sellaista on minunkin elämäni. En millään malttaisi illalla mennä riittävän ajoissa nukkumaan, jotta ehtisin saada kunnon unet ennen aamuherätystä. Kun tulen töistä, saatan treenata kuntopyörällä ja sitten onkin päivällisen aika. Tuo Ylen Areena on viheliäinen aikavaras, kun sitä voi katsoa milloin vain ja siellä on tarjolla esimerkiksi dokumentteja, joita tällaisen historiafriikin on vaikea laistaa. No siihen saattaa mennä aikaa, samoin bloggaukseen ja naamakirjailuun. Hesarikin on luettava loppuun. Entä mistä aikaa kirjoille?

Mikäs tässä on puuhastellessa kaikenlaista kiinnostavaa, kun lapset ovat lentäneet pesästä ja vaimon kanssa kaksin asutaan, mutta rajansa kaikella. Jotenkin tämä virikejanoisuus pitäisi saada aisoihin.

Lupaan noudattaa Sampon neuvoja ainakin tänä iltana. Valot sammukoon klo 23.00. Silloin minun tarpeisiini jää hyvin aikaa nukkua. Jätän syötiksi hesarin siltä osin kuin se on lukematta. Sen luen sängyssä.

Päivän pieni ilo: Katsoin kuntopyöräillessäni Areenasta Darwinia käsittelevän ohjelmasarjan ykkösosan. Esitettiin mielenkiintoinen vaikutusketju. Mitä enemmän talossa, jossa pidetään mehiläisfarmia, on kissoja, sitä enemmän lähistöllä kasvaa puna-apilaa. Kissojen vuoksi mehiläispesiin ei pääse peltohiiriä, jotka ovat tuhoisia pesille. Mehiläiset ovat ainoa laji, mikä pölyttää puna-apilaa.

Dignify - kaikkien elämä arvokkaammaksi

Aioin polkea kuntopyörää ja etsin Ylen Areenasta jotakin katseltavaa reissulleni. Huomasin, että Areenan kautta oli menossa suorana filosofi Pekka Himasen tilaisuus. Tuumin, että se on jotakin Suomi ylös lamasta -sparrausta, ja ajattelin katsella jonkin matkaa.

Tilaisuus näytti olevan menossa Helsingin yliopistolla kuten Esa Saarisen suuret mielenkohotussessiot 90-luvulla. Mietin sitten, että näinköhän Saarinen kannusti meitä edellisestä lamasta ja Himanen nykyisestä. Huomasin sitten, että Saarisen sessiot olivatkin vasta laman jälkeen. Himasen tapahtumassa näyttikin olevan kysymys jostakin vielä suuremmasta. Tästä pääset Ylen sivulle, jonka videoklipeissä Himanen kertoo, mistä Dignifissä on kysymys. Dignifillä on myös oma blogi, jossa on teksti- ja videomateriaalia aiheesta.

Kyse ei ole enemmästä eikä vähemmästä kuin, että miten elämästä saataisiin arvokkaampaa meille kaikille.

Himanen puheet yliopistolla olivat kaukana jostakin laskutikkuluovuudesta. Hän puhui hyvin syvällisistä asioista kuten miten me kaikki saamme lapsuudessa sydänhaavoja ja mitä ne meihin vaikuttavat.

Päivän pieni ilo: Aamulla Arndt Pekurisen puiston omenapuut näyttivät kirpeän kauniilta, kun oksilla vielä punotti runsaasti omenia - joukossa valkohattuisia, mutta suurin osa lehdistä oli pudonnut.

Onko lastenhoito tavoitteellista toimintaa?

Aloittelin tiistaina taas tavoitteen olemuksen pohtimista. Sampsa kyseli, miten opin keskittymään minulle tärkeisiin asioihin ilman tavoitteita.

Otan esiin minulle tärkeistä asioista kaksi, lastenlasten kanssa olemisen (sisältäen hoitamisen) ja kuvataiteen tekemisen, ja lähestyn asiaa niiden kautta.

Ne ovat molemmat erityisiä, mutta saavuttamisen, mitattavuuden, määräajan ja tuloksen tarpeellisuuden voi minusta kyseenalaistaa. Voitaneen sanoa, että prosessi näissä on tärkeä, mutta sen tulosta ei tiukkana tavoitteena tarvitse määrittää.

On vain kiva olla lastenlasten kanssa. Oleminen sinänsä on tärkeää. Taiteessa helposti voisin luiskahtaa tavoiteajatteluun ja niin on käynytkin. Onneksi olen "tullut järkiini". Voin keskittyä maalaamiseen ja nauttia itse tapahtumasta. Tätä voidaan kutsua harrasteluksi, mutta olen kuitenkin mielissäni, kun työni saavat kodin. Maalaaminen on minulle liian vakava asia ollakseen yksin harrastus. Joudun tietenkin tinkimään tavoitteettomuudesta, kun olen järjestämässä näyttelyä.

Haluan ajatella maalaamisesta niin, että kun tienaan leipäni muualta, minulla on vapaus keskittyä tosissani maalaamiseen ja vähemmin rajoittein (paitsi ajan suhteen) kuin jos minun pitäisi saada siitä elatukseni. Paneudun taiteeseen, haluan löytää ja oppia uutta. Prosessista kehittyy sitten mitä kehittyy. Arvelen, että lopputuloksenkin kannalta näin voi olla parempi.

Päivän pieni ilo: Kirjoitin syyskuussa käynnistäni SavExpo -messuilla. Kävi niin mukavasti, että voitin arpajaisista energiankulutusmittarin. Hain sen tänään postista ja viritin käyttövalmiiksi.

Kuvataide - tavaratuotantoako?

Anne kommentoi keskiviikkoista postaustani:

"Olen sitä mieltä, että vaaditaan suunnittelua; päätöksentekoa, mitä aikoo tehdä. Ja oma vauhtinsa ja voimansa on tunnettava. Jos aikoo maalata leppoisasti parasta mahdollista, niin sitten varaa aikaa ja toteuttaa sen. Vaikka se ei jossakin mielessä olisi "tarpeeksi". Jos aikoo saada valmiiksi kuusi työtä tiettyyn päivämäärään mennessä on toimittava sen mukaan ja hyväksyttävä kiire yhtenä työskentelyn elementtinä.Minähän valitsen lähes aina tuon jälkimmäisen reitin, mutta ehkei se tuota parasta mahdollista lopputulosta. En olekaan leppoisa.Asiaa monimutkaistaa, että tietynasteinen stressi on tarpeen jotta alkaisi tuloksia syntyä, kuten tiedetään. Ja asiaa monimutkaistaa myös se, että teemme muutakin kuin taidetta. Jokaisella toivotulla elämänalueella on suunniteltava, mitä siellä aikoo saavuttaa. Sen suunnittelun kun oppisi niin olisi hyvä."

Kiitos Anne kovasti sparrauksesta. Pohdiskellaanpa vielä.

Monimutkaista on. Kahden viimeisimmän työni tekeminen on ollut hidasta ja väkinäistä, mutta sain niistä tänään oikein positiivisen kritiikin ohjaajaltani. Kun tutkailimme loppukesällä lomakauden satoa porukalla, tuolloin arvioiva opettaja piti minun tauluistani parhaana työtä, jonka olin huitaissut hyvin nopeasti myöhään illalla joukon jatkoksi.

Noinhan se maalaaminen menee - kuten Anne kirjoittaa - silloin, kun se kytketään markkinatalouden viitekehykseen ja niin on pakko tehdäkin, jos aikoo leipänsä niillä töillä hankkia. Ei siitä muutoin mitään tule ellei joku mesenaatti sitten ota siipiensä suojaa.

Tuossa projektityöskentelymallissa on sellainen ongelma, että kärjistäen sanoen siinä pitäisi pystyä arvioimaan kuinka kauan maalaa taulua per neliömetri. Moni varmaan pystyy tuohon, mutta minulle se on ylivoimasta. Minä en pysty alottaessani sanomaan, minkälainen työstä tulee ja kauanko sen tekemiseen menee. Tietenkin mielessäni on jokinlainen ajatus siitä, mitä alan tehdä, mutta lopputulosta en tarkoin tiedä etukäteen. Prosessin aikana saan virikkeitä, enkä pysty pidättelemään ajatuksiani jollakin suunnitellulla polulla. Siksi myös ajan arvioiminen on hankalaa.

Tähän voidaan sanoa, että pitää vain opetella. No, olen aikoinaan omaksunut sen tyyppisen ajattelun siinä määrin kuin se on minulle ollut mahdollista, mutta ymmärrän nyt sen olevan minun luonnolleni vaikeaa ja siksi kovin energiaa kuluttavaa. Tavoitteellisuus on hankalaa, koska innostun ja arvioin asioita liian optimistisesti. sitten joudun pulaan.

Nykymaailma arvostaa projektimaista "löysät pois" -tyyppistä työskentelyä. Sitäpaitsi vaihtotalous ei pelaa ilman suunnitelmallisen järjestelmällistä toimintaa. Tämän tyyppiseen varmaan korkeimmilla taideopetuksen asteilla opiskelijoita valmennetaan.

Olen usein pohtinut taiteen ja markkinatalouden suhdetta. Monilla taidealoilla siinä ei käsittääkseni olekaan erityisiä ongelmia. Ajatellaan vaikkapa design -alaa, esittävää musiikkia jne.

Välillä minusta tuntuu, että kuvataide ei oikein voi olla varsinainen ammatti. Jo liike-elämän ydinasetelma, tuotteiden suunnitteleminen asiakkaiden tarpeisiin, on hankala, koska mieluummin tuotetaan teoksia omien ajatuksien pohjalta ja ne sitten menevät kaupaksi tai eivät mene.

Olen kysellyt itseltäni, miksi kuvataide ei voisi olla normaalia vaihdantataloutta. Jani Leinonen sellaisilla asioilla sanojensa mukaan leikitteleekin. En kuitenkaan onnistu vääntämään mielessäni kuvataidetta tavaratuotantomalliin ilman, että se alkaisi tuntua pinnalliselta. Talouselämä -lehdessä oli kirjattu kunnon yrittäjän vaatimuksia, joista yhdeksi mainittiin se, että pitää ajatella vain tuottoja. Sen pohjalta minun kannattaisi panna vapaa-aikani johonkin muuhun. Minua voidaan sanoa romanttiseksi ja vanhanaikaiseksi, mutta haluan tässä kuunnella sydänääniäni.

Vaihdantataloudessa merkityksellistä on tuotannon lopputulokset, eikä asiakasta tuotantoprosessi kiinnosta. No, tuskin usein kuvataiteen ostajaakaan. Minulle kuitenkin taiteentekijänä prosessin merkitys on suuri, on toki lopputuloksenkin.

Päivän taideviite: Palautetta ohjaajalta.

Päivän pieni (oikeasti iso) ilo: Sain babysitata alle kahden vuoden ikäistä prinsessaa -lapsenlastani. Leikittiin, luettiin ja katsottiin kissavideoita Youtubesta. Tässä muuten lystikäs pätkä; Jousiorkesteri ja pianosolistina kissa.

Tartun hetkeen kuin saippuaan

Olen saanut kokea hetkiä, jotka ovat olleet minulle harvinaisia. Olen tavoittanut joinakin päivinä tunteen siitä, että minun ei tarvitse ehtiä mihinkään. Minun ei tarvitse odottaa, että tulee jokin loma, jotta voin rauhoittua ja tehdä sitä tai tätä. Ei "sitku" vaan tässä ja nyt. Tavallinen arki on ok. Työ pitää hoitaa, mutta on monia muita asioita, joihin kiire syntyy omassa päässä. Voin työpäivän jälkeen rentoutua ja puuhastella mitä huvittaa.

Menen huomenna taidekoululle palaveriin ja tapaan myös ohjaajani. Vien mukanani kaksi työtä, jotka molemmat ovat keskeneräisiä. Voisin yrittää punnertaa vielä tänä iltana, mutta enpä taida. Ei tämä homma siihen kaadu.

Tunnen että olen saanut välillä otteen jostakin erityisestä. Haluan saada otteen tukevammaksi. Saippua luiskahtaa niin helposti kädestä. Puristaminen kuitenkin pahentaa asiaa. Tässä paremman otteen saa höllentämällä.

Hapuilen vielä. Toivottavasti en hukkaa tätä löytynyttä langanpäätä.

Päivän pieni ilo: Minut oli koulussa kutsuttu erääseen tilaisuuteen, joka meni osittain päällekkäin aamupäivän toppituntiparini kanssa. Olin lähettänyt asianomaiselle ryhmälle sähköpostitse tehtävän. Olisi voinut käydä niin, että harva opiskelija olisi vaivautunut paikalle. Pistäydyin tilaisuudesta tunnin alkamisen aikoihin katsomassa tilannetta ja totesin, että ihan hyvin oli porukkaa paikalla. Ohjeistin heidätlähdin ja tulin takaisin tilaisuuden loputtua. Opiskelijat olivat tehneet hvyin hommia tällä välin.

3. Mitä tarvitsemme - oikeasti?

Jatkan edellisen postaukseni tarveihmettelyä. Vertaukset tekstissäni olivat aika krouveja. Tuli mieleeni sitten, että tähän voisi sopia paremmin alustavaksi ajatuskehikoksi armeija, jossa perustarpeet on tyydytetty, kaikki tekevät työtä ja sen määrä vertautuu tavanomaiseen leivän tienuuseen.



Hiukan mutkia oikoen voidaan sanoa, että kaikilla asevelvollisuuttaan suorittavilla on samanlainen ruokavalio, vaatetus ja asumisolot. Toiminta on tiukan järjestäytynyttä ja sillä on selkeä päämäärä. Tilannekohtainen luovuus ei useinmiten ole toivottua.



Viedäänpä tätä lähtötilannetta eteenpäin ja lisätään kasarmeihin kaikille sinkuille, pariskunnille ja perheille omat standardoidut kodit. Muutoinhan yhteisössä olisi ajan mittaan kovin hiljaista.

Työnjaon on tehokkuuden takaamiseksi syytä perustua ihmisten kykyihin.



Työnjaon virittämiseksi tarvitaan koulutusta. Kun työn vaativuus väistämättä vaihtelee, koulutuksen pituukin on erilainen eri aloilla.



Malli alkaa nyt muistuttaa kommunistista utopiaa. Kun sellainen maailma arveluttaa, ihmisillä on tässä kehitettävässä järjestelmässä oltava mahdollisimman paljon vapauksia. Annetaan mallille työnimeksi 'kestävä yhteiskunta'.



Joudumme myös miettimään, miten ihmiset motivoituvat opiskelemaan, toimimaan vaativissa ammateissa ja miten yhteiskunnassa saadaan kysyntä ja tarjonta tasapainoon. Armeijassa tarjonta yleensä vastaa kysyntää, mutta instituutio on tavallaan erillinen saareke ja vaatii toimiakseen ympärilleen materiaalista arvoa tuottavan muun yhteiskunnan.



Haasteena on myös se, miten "uudessa yhteiskunnassa" voidaan säilyttää leppoisa meininki. Tarkoitan, että miten työmäärä saadaan pysymään kullekin kohtuullisena - silkkaa luppoistelua elämän ei minusta tarvitse olla.



Tällaiseksi tämä tuli tällä kertaa. Mihinkähän tämä vie? Mukavaa jos heitätte kritiikkiä ja kommentteja.



Päivän pieni ilo: Meillä oli töissä ns. tyhy-päivä ja osana sitä olimme valita erilaisten aktiviteettien välillä. Osallistuin kierrokselle Puukäpylässä, jonka historiasta ja periaattesita meille oli kertomassa eräs tämän kaupunginosan asukas. Olen muistaakseni kulkenut vain alueen liepeillä ja näkymät alueen sisällä olivat minulle uusia. Kyllä on tunnelmallisen kaunis asuinpaikka.



Muuta: Arjaanneli oikaisi minua, kun arvelin aiemmassa jutussani hänellä olevan kaksi kirjaa hyllyssä ja sitten joitakin reliikkejä jossain. Hänellä siis on hyllyssään kirjoja, mutta kaksi niistä on lukematta. Kiitos Arjaanneli oikaisusta.