Vapaakauppa ratkaisee kaiken?

Adam Smith
Wikimedia Commons

Kun ruoasta näyttää suuri osa päätyvän kaatopaikalle, elämä on monille kohtuuttoman kiireistä ja epävarmaa, resurssit ja välttämättömät tarpeet eivät kohtaa, joutuu miettimään markkinatalouden mielekkyyttä.

Adam Smith oli vapaakaupan ehkä tunnetuin puolestapuhuja. Tosin hän piti itseään ensisijaisesti moraalifilosofina, mutta kyllä hän taloustieteilijäkin tunnusti olevansa. Smith loi kuuluisan "näkymättömän käden" käsitteen, jolla hän tarkoittaa, että järkevä, omaa etua tavoitteleva henkilö toimii koko yhteisön eduksi, koska toimii kyseisen näkymättömän käden ohjauksessa.

Smith kuvaa vapaakaupan mahdollistaman työnjaon etuja vastaansanomattomasti esimerkillä nuppien teosta. Yksittäinen ihminen pystyy valmistamaan sellaisia ehkä muutaman päivässä, mutta kymmenen henkilöä pystyy tuottamaan organisoidussa yhteistyössä kukaties kymmenentuhatta kappaletta henkeä kohden. (Smith: Kansojen varallisuus 1933). Työnjako mahdollistaa sen, että voimme erikoistua eri ammatteihin, eikä kaikkien tarvitse perustaa elatustaan maanviljelyyn.

Smithin ja muiden vapaakauppaprofeettojen ajatukset ovat saaneet valtavasti hyvää aikaan. Tosin mitä ilmeisimmin pahaakin, jos muistellaan vaikkapa brittilapsien työskentelyä hiilikaivoksissa 1800-luvulla.

Tuntuu luonnolliselta, että asiat tulee paremmin hoidetuiksi paikallisen asiantuntemuksen ja yritteliäisyyden varassa kuin kaukaisen keskusjohdon komennuksessa. Työnjako ja vapaus mahdollistavat ihmisten erilaisten lahjojen hyödyntämisen. Kilpailu on saanut aikaan monia hienoja keksintöjä, joista saamme nauttia.

Mikä on se erehtymätön näkymätön käsi, johon uusliberalismi tuntuu perustavan ajattelunsa? Onko se hyvä isäntä, jos se ajaa yritykset kilpailutilanteessa teettämään töitä niin surkeilla korvauksilla, ettei kaikilla työntekijöillä pitkää päivääkään tekemällä ole toivoa edes lapsille koituvasta paremmasta huomisesta? Pitääkö palvoa sellaista kättä, joka johtaa suureen ruokavarojen tuhlaukseen tai ympäristöongelmiin?

Ei tuomita Smithiä. Uskon että jos hän eläisi nyt, hän kehittäisi ajatauksiaan vielä pitemmälle yllämainittujen ja muidenkin markkinatalouden vikojen korjaamiseksi.      

Väistämätön johtopäätös on se, että vapaakauppaa tarvitaan, mutta se tarvitsee kunnon suitset. Minkälaiset? Pohditaan sitä myöhemmin.

Luterilainen työetiikka ei tarkoita työhulluutta

Le Havre

Juha laittoi minulle pitkän kirjeen Facebookiin ja perusteli viestinsä reittiä sillä, että näin ei leppoistajalle tule stressiä. Tuli sieltä toinenkin viesti. Kiitos Juha viesteistä, niiden ideoista ja ajatuksista sekä huomaavaisuudesta toimittamismuodon valitsemisessa.

Juhan jäljittelemättömän värikästä tekstiä on hankala lyhentää ja referoida, joten lainaan sitä suoraan.

"Pieni näkökulma eettisestä suhtautumisesta leppoistamiseen, ja heitänkin Hessulle(ja kaikille muillekin) luun kaluttavaksi.


Meillähän surraa tuon pääkopan prosessorin taustalla jonkinlainen koodinpätkä. Jotta voisin tarkemmin ilmaista mitä tuolla tarkoitan, kuvaan sitä sanalla ideologia tai identiteetti. Ideologia on sanana aika vahva, joten sanaa pitäisi hiukan laimentaa lorauksella...vaikka huumoria. Eli se mitä tarkoitan on jotakin ideologian ja identiteetin rajamailla. Ja käytännössä kaikki miten toimimme, suodattuu tuon lantratun ideologian läpi. Ja jokainen, jolla on suu, on se erilainen.

Minulla, kuten monella muullakin suomalaisella, siellä prosessorissa pyörii, kellä vahvempana, kellä laimeampana, luterilaisuus. Ja Lutherhan opetti vielä viimeisenä päivänäkin istuttamaan omenapuun.


Elikkäs joku tiukkapipo voisi jopa vetää piikkilangan leppoistamisen ja luterilaisen ajatusmaailman välille.

Le Havre

Vaan kysehän ei ole laisinkaan siitä.
Leppoistamisessahan ei ole mielestäni, enkä toki usko harvan muunkaan mielestä, olevan kyse siitä että haudataan lapio ja hanskat kuopanpohjalle, istahdetaan riippukeinuun katselemaan, josko aurinko nousisi välillä lännestä.

Niin, aurinko ei nouse koskaan lännestä, vaikka kuinka siitä haaveilisi, eikä metro kuljettaisi leppoistajaa määränpäähän, ellei ohjastaja painaisi kaasua(en muuten tiedä, joko kaasumetroja on?;), ja mekaanikko välillä oikoisi rattaita.

Aurinko pyörii siis aina samaan suuntaan, ja niinpä rakentuu yhteiskuntakin."


Juha taitaa viitata ns. luterilaiseen työetiikkaan, jolla usein tarkoitetaan ylenpalttista työlle antautumista ja rehkimistä. Tätä käsitystä voidaan kuitenkin pitää virheellisenä. Sen ajatellaan olevan seurausta Max Weberin kannasta, jonka mukaan kapitalismin alkuperä olisi protestanttisessa ennaltamääräämisopissa. Jos ihminen on valittu, tämän pitäisi näkyä aineellisena menestyksenä. Tämä on ajatus on kuitenkin Calvinilta peräisin eikä Lutherilta. Edellinen arkkipiispa Jukka Paarma käsittelee aihetta täällä. Pastorit Heinimäki ja Jolkkonen myös käsittelevät aihetta teoksessaan Luterilaisuuden ABC. Luther arvostaa työtä mutta ei työhulluutta. Työhön liittyy kohtuullisuuden ajatus, mikä sopii leppoistamiseenkin, jonka "virallinen" nimitys on nykyään kohtuullistaminen. Ei Luther meitä ylettömään laiskottelemiseenkään päästä, sillä työ on hänen mukaansa lähimmäisten palvelemista.

Eipä Juhakaan leppoistamista laiskotteluksi väittänyt. Nosti vain näkökulman esiin.
Asia voidaan varmaan kiteyttää niinkin, että sekä työhulluudesta että laiskuudesta kärsivät läheiset ja lähimmäiset.

Olen miettinyt hieman leppoistamisen suhdetta talouteen ja moraaliin postauksessani Leppoistamisen etiikka.

Olen pohdikellut ja sivunnut muutamassa postauksessani identiteetin merkitystä leppoistamisessa:

Le Havre

Leppoistettu identiteetti
Sotako meitä panee yhä kiiruhtamaan?
Tyhmyyttämmekö ostamme brändejä?
Hölläisinkö krakaa ja hellittäisinkö kirjoista?

Useissa muissakin postauksissa aihe ainakin lurkkii rivien välissä. Esim. Kohtuullistaminen elitististä? Leppoistaminen tai tarkemmin kohtuullistaminen on minusta mitä suurimmassa määrin identiteettiin liittyvä asia, jos kohta muitakin painavia selittäjiä on kuten arvot, asenteet, vakaumus, persoonallisuus jne.

Juhan viestit generoivat niin ajatuksia, että jatkan aiheesta myöhemmin.

Kuka ihmeen Antti Heikkilä?

Onnistuin taannoin pudottamaan painoani noin 20 kiloa Kiloklubin avulla. Tarkoituksena oli oikeastaan vain oppia uudet, paremmat ruokailutavat ja painon pudotus tulisi sen sen seurauksena. Fiksulta kuulostaa, eikö? Sitten sen olisi pitänyt jäädä päälle.
Valitettavasti painosta on tullut takaisin noin 15 kiloa. Vuosi sitten olin näköjään kymmenessä kilossa ja silloin pohdiskelin stressin ja painon nousun yhteyttä.

Pari kolleegaani näyttää saaneen pysyvän muutoksen karppaamalla eli vähähiilihydraattisella dieetillä. Vaimoni on innostunut aiheesta ja niinpä olemme nyt molemmat karppaajia. Tosin minulla alku on ollut hapuilevaa, koska - kaikista näistä leppoistuskirjoituksistani huolimatta - olen ollut kovin kiireinen viime aikoina. Rankin jakso töissä on nyt takana joten parempaa on edessä.

Vaimoni on puhunut jo aiemmin Antti Heikkilästä, joka näyttää olevan jonkinlainen vastarannankiiski vallitsevan terveysnäkäkannan suhteen. Hän tuntuu edustavan karppausta, mutta näyttää hänellä olevan muitakin mielenkiinnon aiheita. Tässä keskustelussa hän puhuu mm. todellisen minuuden löytämisestä: Hanki itsellesi elämä! Ihmisen tulisi varttuessaan "muuttua omaksi itsekseen" ja "luopua opetetusta tilanteesta". Hän toteaa, että kivut, masennus yms. voivat johtua oman itsen ja opetetun itsen välisestä ristiriidasta.

Tuo kuulostaa hyvin viisaalta ja vastaa omaakin subjektiivista kokemustani omassa elämässäni. Juuri tuollaista muutosta tunnen olevani kokemassa ja olenkin onnellisempi mies kuin aikaisemmin.

Mietityttää tosin se, että Heikkilän käyttämä kustantamon tuotanto näyttää äkkiseltään hiukan erikoiselta.

Karppaus tuntuu jakautuvan moniin alalajeihin ja joukkoon lukeutuvat vanhastaan tutut Atkinsin ja Montignacin dieetitkin. Aika kauan sitten - ennen kiloklubivaihetta - sovelsin montignacia yhdistettynä erään kirjan (en muista mikä) oppeihin kolesterolin alentamisesta ja sain hyviä tuloksia. Paino kuitenkin taas nousi.

Yritetäänpä nyt yhdistää karppaus ja leppoistaminen. Jokohan nyt löytyisi viisasten kivi?

Minulla on sellainen intuitio, että omaksi itsekseen tulemiseen ei minulla luontaisesti sisälly kovin tiukka aikataulusuunnittelu. Luulen että impulsiivisuus maustettuna ripauksella aikataulutietoisuutta on minun tieni.

Aion tutustua paremmin Heikkilän oppeihin. Hänen sivustollaan on linkki dojolaisten saitille - mitä tuo sana nyt sitten tarkoittaneekaan? Jaha, dojo tarkoittaa itämaisten taistelulajien harjoittelupaikkaa. Näin dojoheimolaiset sanovat sivustostaan:
"Dojolaiset.com on heimomme osoite ja pääasiallisin harjoittelupaikkamme on verkko. Dojolaisten päämääränä on hyvinvointi ja onnellisuus – hyvä elämä. Toimiva sosiaalinen verkosto ja hyvät ihmissuhteet kuuluvat oleellisesti hyvään elämään. Toimintamme ydin on, että autamme tiedoillamme, taidoillamme, kokemuksillamme ja kontakteillamme toinen toisiamme. Tätä kaikkea on hyvä elämä – living smart."

Living smart! Ei hassumpaa. Laitoin rekisteröitymisen saitille vetämään.

Päivän kiitollisuuden aihe: Kuopus palasi terveenä takaisin noin kuuden matkaltaan Sri Lankaan.
Näkymä Firenzestä  

Soininvaara työajan lyhentämisestä

Heippa taas!

On ollut vipinää ja on vieläkin. Olen ahkeroinut lopputyönäyttelymaalauksia ja nyt on töissä todella rankka jakso. Näinpä minua ei ole täällä näkynyt. Kevään mittaan kuitenkin aikataulu helpottuu.

Joo, ei leppoisalta kuulosta.

Olen lukenut Osmo Soininvaaran kirjaa "Vauraus ja aika" ja päässyt loppupuolelle. Tekijä käsittelee työn merkitystä hyvin seikkaperäisesti, avartavasti, asiantuntevasti ja myös kiihkottomasti.

Soininvaara pitää työajan lyhentämistä mahdollisena, mutta monimutkaiselta se kuitenkin kuulostaa (sopiikin hyvin blogini otsikkoon). Hän sanoo tuottavuuden nousseen Suomessa puolitoistakertaiseksi. Teollisuudessa se on jaksolla 1985 - 2005 peräti 2,5-kertaistunut, mitä hän konkretisoi siten, että jakson alussa viiden päivän työmäärä menee sen lopussa kahdessa päivässä.

Pelivaraa siis on, mutta se on ongelma, että tuottavuus ei kehity tasaisesti. Esimerkiksi opetustutyön tuottavuutta on hankala parantaa. Tuntien vähentämisessä ja ryhmäkoon suurentamisessa ei oikein ole mieltä.

Kun julkisen sektorin palkat nousevat kuten teollisuudenkin tuottavuuskehityksen erosta huolimatta, asia käy monimutkaiseksi. Mekaaninen kaikkien työajan suhteellisesti yhtä suuri työajan lyhentäminen ei toimikaan. Lisäksi joidenkin ammattikuntien työ on luonteeltaan sellaista, että työajan lyhentämisestä tulisi hankaluuksia, kun taas muissa ryhmissä se sujuisi sutjakammin.

Kirjoittaja onkin sillä kannalla, että työajan lyhentämisen pitäisi perustua yksittäisen työntekijän halukkuuteen ja eräissä ammateissa tällainen ei ole suotavaa, mutta painavampi tilipussi ehkä helpottaa.

Tässä on linkki taideblogiini, jossa on nyt pari videota maalailupuuhistani.

Kiitos Verna, kun tulit mukaan. Mukavaa!

Onko lastenhoito tavoitteellista toimintaa?

Aloittelin tiistaina taas tavoitteen olemuksen pohtimista. Sampsa kyseli, miten opin keskittymään minulle tärkeisiin asioihin ilman tavoitteita.

Otan esiin minulle tärkeistä asioista kaksi, lastenlasten kanssa olemisen (sisältäen hoitamisen) ja kuvataiteen tekemisen, ja lähestyn asiaa niiden kautta.

Ne ovat molemmat erityisiä, mutta saavuttamisen, mitattavuuden, määräajan ja tuloksen tarpeellisuuden voi minusta kyseenalaistaa. Voitaneen sanoa, että prosessi näissä on tärkeä, mutta sen tulosta ei tiukkana tavoitteena tarvitse määrittää.

On vain kiva olla lastenlasten kanssa. Oleminen sinänsä on tärkeää. Taiteessa helposti voisin luiskahtaa tavoiteajatteluun ja niin on käynytkin. Onneksi olen "tullut järkiini". Voin keskittyä maalaamiseen ja nauttia itse tapahtumasta. Tätä voidaan kutsua harrasteluksi, mutta olen kuitenkin mielissäni, kun työni saavat kodin. Maalaaminen on minulle liian vakava asia ollakseen yksin harrastus. Joudun tietenkin tinkimään tavoitteettomuudesta, kun olen järjestämässä näyttelyä.

Haluan ajatella maalaamisesta niin, että kun tienaan leipäni muualta, minulla on vapaus keskittyä tosissani maalaamiseen ja vähemmin rajoittein (paitsi ajan suhteen) kuin jos minun pitäisi saada siitä elatukseni. Paneudun taiteeseen, haluan löytää ja oppia uutta. Prosessista kehittyy sitten mitä kehittyy. Arvelen, että lopputuloksenkin kannalta näin voi olla parempi.

Päivän pieni ilo: Kirjoitin syyskuussa käynnistäni SavExpo -messuilla. Kävi niin mukavasti, että voitin arpajaisista energiankulutusmittarin. Hain sen tänään postista ja viritin käyttövalmiiksi.

Mitä hyllyyn ja mitä pois?

Mari Koo on tehnyt Kulutusjuhlassa hyvän yhteenvedon kirjamessujen virittämistä ajatuksista muutaman bloggaajan mielissä. Niitä luettuani on mieleeni tullut vielä muutama näkökohta suhtautumisesta kirjojen omistamiseen.

Jos lähdetään siitä, että kirjat on tarkoitettu ensisijaisesti luettaviksi, lienee johdonmukaista pitää hyvänä asiana sitä, että yksittäistä kappaletta luetaan mahdollisimman paljon.

Tästä seuraa, että hyllyssä vuosikausia koskemattomana seisova kirja ei täytä alkuperäistä tehtäväänsä. Tieto-, sana- yms. kirjoilla on toisenlainen olemassaolon oikeutus kuin esimerkiksi , tuoreella kaunokirjallisuudella, koska ne ovat käsikirjoja. Eläin- ja taidekirjat sekä muut vastaavat voidaan varmaan lukea tähän joukkoon, ehkä myös runot.

Uusi kaunokirjoja voi varata kirjastosta ja lukea sitä mukaa, kun niitä saa. Jos haluaa päästä heti teoksen ilmestyttyä keskustelmaan siitä, lienee syytä ostaa oma kappale. Kun asia ei ole enää ajankohtainen, oman kirjansa voi myydä, laittaa kierrätykseen tai antaa lahjaksi tai miksipä ei myös lainaksi.

Vanhaa kaunokirjallisuutta kirjastoista saa helposti.

Useilla on varmaan tiettyjä lempikirjoja, joita tuntuu mukavalta pitää hyllyssään. Voihan olla, että niitä tulee selanneeksi tai lueskelleeksi aika usein. Muutamat romaanit voivat olla tärkeitä avainteoksia, joita mielellään tutkailee uudestaan ja uudestaan.

Näillä eväillä ainakin minä ja vaimoni voisimme supistaa kotikirjastoamme.

Yllä esitetty on kuitenkin yksisilmäistä, koska nuo periaatteet ovat hyvin rationaalista ja meillähän onneksi järjen lisäksi myös tunteet. Voi tuollaista puhdistusta ainakin yrittää.

Netti ja sähköiset kirjat tulevat varmaankin muuttamaan koko kirja käsitteen, mutta niistä toisella kertaa.

Päivän pieni ilo: Mukava kun puoliso oli jättänyt vesijuoksuun lähtiessään kirjolohen uunivalmiiksi odottamaan ja laittanut tekstarilla tiedon. Ja sekavihannekset odottivat lämmittämistä, vaikka ne tosin annoin olla. Vaimo ehtikin takaisin siten, että saatoimme syödä yhdessä. Vihanneksetkin lämmitettiin.

P.S. Liike-elämän näkökulmasta katsoen kirjan tarkoitus on ensisijaisesti tuottaa voittoa kustannusyhtiön omistajille.

3. Mitä tarvitsemme - oikeasti?

Jatkan edellisen postaukseni tarveihmettelyä. Vertaukset tekstissäni olivat aika krouveja. Tuli mieleeni sitten, että tähän voisi sopia paremmin alustavaksi ajatuskehikoksi armeija, jossa perustarpeet on tyydytetty, kaikki tekevät työtä ja sen määrä vertautuu tavanomaiseen leivän tienuuseen.



Hiukan mutkia oikoen voidaan sanoa, että kaikilla asevelvollisuuttaan suorittavilla on samanlainen ruokavalio, vaatetus ja asumisolot. Toiminta on tiukan järjestäytynyttä ja sillä on selkeä päämäärä. Tilannekohtainen luovuus ei useinmiten ole toivottua.



Viedäänpä tätä lähtötilannetta eteenpäin ja lisätään kasarmeihin kaikille sinkuille, pariskunnille ja perheille omat standardoidut kodit. Muutoinhan yhteisössä olisi ajan mittaan kovin hiljaista.

Työnjaon on tehokkuuden takaamiseksi syytä perustua ihmisten kykyihin.



Työnjaon virittämiseksi tarvitaan koulutusta. Kun työn vaativuus väistämättä vaihtelee, koulutuksen pituukin on erilainen eri aloilla.



Malli alkaa nyt muistuttaa kommunistista utopiaa. Kun sellainen maailma arveluttaa, ihmisillä on tässä kehitettävässä järjestelmässä oltava mahdollisimman paljon vapauksia. Annetaan mallille työnimeksi 'kestävä yhteiskunta'.



Joudumme myös miettimään, miten ihmiset motivoituvat opiskelemaan, toimimaan vaativissa ammateissa ja miten yhteiskunnassa saadaan kysyntä ja tarjonta tasapainoon. Armeijassa tarjonta yleensä vastaa kysyntää, mutta instituutio on tavallaan erillinen saareke ja vaatii toimiakseen ympärilleen materiaalista arvoa tuottavan muun yhteiskunnan.



Haasteena on myös se, miten "uudessa yhteiskunnassa" voidaan säilyttää leppoisa meininki. Tarkoitan, että miten työmäärä saadaan pysymään kullekin kohtuullisena - silkkaa luppoistelua elämän ei minusta tarvitse olla.



Tällaiseksi tämä tuli tällä kertaa. Mihinkähän tämä vie? Mukavaa jos heitätte kritiikkiä ja kommentteja.



Päivän pieni ilo: Meillä oli töissä ns. tyhy-päivä ja osana sitä olimme valita erilaisten aktiviteettien välillä. Osallistuin kierrokselle Puukäpylässä, jonka historiasta ja periaattesita meille oli kertomassa eräs tämän kaupunginosan asukas. Olen muistaakseni kulkenut vain alueen liepeillä ja näkymät alueen sisällä olivat minulle uusia. Kyllä on tunnelmallisen kaunis asuinpaikka.



Muuta: Arjaanneli oikaisi minua, kun arvelin aiemmassa jutussani hänellä olevan kaksi kirjaa hyllyssä ja sitten joitakin reliikkejä jossain. Hänellä siis on hyllyssään kirjoja, mutta kaksi niistä on lukematta. Kiitos Arjaanneli oikaisusta.

Omaan hyllyyn vain ne kirjat, joita juuri luet?

Taas kotona. Takana viikonloppumatka Pohjanmaalle nuoren sukulaismiehen ja hänen morsiaimensa häihin sekä tapaamaan vanhoja ystäviä. Osa matkasta sujui kätevästi Pendolinolla ja loput laina-autolla.

Mari (Kiitos Mari ja kiva kun listauduit. Tervetuloa!) vinkkasi minut kommentillaan edelliseen postaukseeni kirjastosetä Macen artikkeliin, jossa tämä esittelee kirjastonsa. Neljä kirjaa. Siis neljä! Tuolle pitää nostaa hattua. Oikein hard core -meininkiä.

Mutta mitä sanoo Arjaanneli? Makuuhuoneen hyllyssä hänellä on kaksi kirjaa. Tosin ymmärsin, että hänellä on lisäksi jossakin joitakin reliikkejä, mutta tässä meillä on toinen hc -järkilukija. Hatunnosto taas. Minulla on tuohon pitkä matka. Tuntuu turvattomalta laittaa kiertoon kirjoja, kun voi kaduttaa myöhemmin. Turhaa pehmoilua varmaan.

Nan kirjoittaa romuprojektistaan ja kertoo suhtautumisestaan tavaroihin ja siis myös kirjoihin. Hän haluaa säilyttää vain sellaiset, joihin liittyy myönteisiä muistoja tai jotka vastaavat hänen arvojaan. Hyvältä kuulostaa. Tosin minä en taitaisi saada tuolla perusteella paljoa peratuksi. Onhan sekin arvoratkaisu, että laittaa seisovat kirjat matkaan. Saapa nähdä missä määrin pystyn siihen.

Mietityttää mitä kirjoja tohtii viedä kirjaston kierrätyspisteeseen. Hyllyssä on joitakin eepoksia, jotka ovat sisällöltään vanhentuneita. Voiko niille olla minkäänlaista käyttöä muualla kuin paperikeräyksessä? Haluaisiko joku niitä hyllyynsä tunnearvon takia, jos ne ovat olleet joskus jonkun tiukan tentin vaatimuksissa?

Päivän pieni ilo: Saimme ystäviltämme omenia matkaan. Maukkaita. Heidän puistaan. Olen addiktoitunut omeniin.

Tässä ja nyt vai tulevaisuudessa?

Meitä neuvotaan elämään tätä hetkeä. Carpe diem eli tartu hetkeen, kuten lentävä lause kehottaa. Tämä hetki on nyt ja vain nyt voin valita välittömästi tekemiseni ja olemiseni.

Toisaalta meitä neuvotaan määrittämään tavoitteita ja ponnistelemaan järjestelmällisesti niitä kohti. Ajattelenko siis tätä hetkeä vai esimerkiksi ensi kevättä, kun päätän, mitä nyt teen?

Tämä on kuin Hermann Hessen teoksessa Narkissos ja Kultasuu, jossa Narkissos on kuivakan järjestelmällinen tiukkapipo ja Kultasuu tuntuu hetken lapselta. Wikipedia tämän voivan tarkoittaa sitä, että kaksi keskenään erilaista henkilöä täydentävät toisiaan tai että keskenään ristiriitaiset ominaisuudet voivatkin olla samassa henkilössä. Jaa-a, tätä täytyy miettiä lisää.

Taideviite: Minun pitäisi tehdä useita maalauksia ensi kevääksi, jolloin on valmistujaiset. Olen kuitenkin jumissa, kun en saa hommaa alulleen. Lisää aiheesta täällä.

Päivän pieni ilo: Kävimme päivällä kävelyllä Kivinokassa ja istuimme jonkin aikaa rantakalliolla olevalla penkillä. Oli pilvistä ja tuuli navakasti Hanasaaren suunnasta. Aallot loiskuivat ja voin kokea hetken ikuisuutta ja maailman pauhun merkityksettömyyttä.

Auto myyntiin ja elämä leppoisaksi

Miltä sinusta kuulostaisi sellainen mahdollisuus, että sinulla on auto käytettävissäsi silloin kun sitä tarvitset, mutta sinun ei tarvitse murehtia sen huolloista, vikojen korjauttamisesta, talvirenkaiden vaihdosta ja muusta sellaisesta?

Utopiaa, tuumaat. Hyvin lähelle tuota tilannetta voit kuitenkin päästä, jos satut asumaan Helsingissä tai sen naapurikaupungeissa, etkä tarvitse omaa autoa työssäsi.

Voit vapauttaa auton ylläpitoon menevät rahat ja alkaa käyttää palveluja. Perinteiset vaihtoehdot kuten julkinen liikenne, taksit ja autovuokraamopalvelut ovat tietenkin käytettävissäsi. Tätä valikoimaa voit täydentää aivan mainioilla vaihtoehdoilla, joita tarjoavat CityCarClub, O2 Media ja Smart Travel. Olen CityCarClubin jäsen ja olen pari kertaa käyttänyt O2 Median palvelua. Kokemuksieni mukaan molemmat ratkaisut toimivat erinomaisesti. Smart Travel on jäänyt minulta testaamatta.

Kaikki nämä palvelut perustuvat enemmän tai vähemmän autojen yhteiskäyttöön (car sharing).

CCC:lla on runsaasti pisteitä, joista auton voi noutaa ja joihin sen voi palauttaa. Voit varata autotyypin tarpeesi mukaan. Auton ovi aukeaa ja sulkeutuu kännykän avulla. Avain on autossa. Osassa autoja on mainoksia.

O2:n idea perustuu vankasti mainosrahoitukseen. Autot ovat pieniä ja yhtiöllä on vain yksi toimipiste Kampissa Helsingissä. Auton voi noutaa tai luovuttaa kahtena vuorokauden aikana ja kiinteä hinta pätee vain tiettyyn rajaan asti. Näistä rajoituksista huolimatta sinun kannattaa harkita näitäkin autoja, jos sinulla ei ole kova kiire ja haluat todella edullisen auton käyttöösi. On mukava joskus pörrätä kahden hengen Smartilla.

Smart Travelin idea on samantapainen kuin CCC:n ratkaisu, mutta autovalikoima näyttää rajoitetummalta. Yrityksen luovutupisteet toimivat ilmeisesti franchising-periaatteella ja siten niillä on omat kontaktihenkilöt.

Voit ehkä korvata auton käyttämällä näitä palveluja tilanteen mukaan. Me olemme onnenpekkoja, sillä lähellämme on metro- ja taksiasema. Bussejakin kulkee. Katumme päässä on edullinen autovuokraamo. Ikkunastamme näkyy liityntäparkki, jossa on CCC:n piste. Käytän itse julkisen liikenteen palveluja mennessä töihin ja palatessani kotiin. Lapsemme ovat lentäneet kotipesästä. Kun julkinen liikenne tuntuu hankalalta, otamme "sitikaaran" tai käytämme taksia.
Pyöräily sopisi hyvin kokonaisuuteen, mutta valitettavasti nyt on ollut hiljaista siinä suhteessa.

Ratkaisumme toimii meidän tilanteessamme oikein hyvin. Se tosin on myönnettävä, että vaikka junia kulkee ja autoja saa, omalla autolla tulisi useammin lähdettyä pidemmemmällekin kehäkolmosen ulkopuolelle.

Hyvänä bonuksena näiden kulkuneuvojen käytössä on niiden vihreys.

Päivän pieni ilo: Joskus on mukava olla illalla yksin kotona vaikkapa blogaten ja lueskellen.

Välähdys Strasbourgista (tulipa synkkä kuva)

Positiivisuus vai kielteisyys viisaampaa?

Hesari käsitteli eilen laajasti ikiaihetta henkinen hyvinvointi (tämähän on oikeastaan oman bloginikin perusteema) artikkelissa "Onni ja terveys tulevat sisältä", jossa tukeuduttiin neljän asiantuntijan (Marika Borg, Tommy Hellsten, Arto Lode ja Liisa Tuovinen) näkemyksiin.

Marika Borg terottaa myönteisen asennoitumisen opettelun merkitystä. Hän katsoo, että myönteisyyttä voi oppia, se on käytännöllisempää ja että kielteiset tunteet johdattelevat muutokseen.

Positiivinen ajattelu lienee saavuttanut jonkinlaisen elämäntotuuden aseman läntisessä maailmassa.

Olen lueskellut John Naishin kirjaa "Riittää jo. Irti maailmasta, jossa kaikkea on liikaa" (tästä kirja-arvosteluun), joka on lennokkaasti kirjoitettu mutta hiukan löysän tuntuinen. Naish kuitenkin tuulettaa virkistävästi monia luutuneita ajatuksiamme, esittää oivaltavia näkökulmia ja referoi aiheisiin liittyviä tutkimuksia.

Naish vertaa myönteisyyden psykologiaa alkemistien kullanteon yrityksiin. Kohtuullinen pessimismi toisikin elämään enemmän realismia ja on siksikin tarpeen, että elämä jakaa hänen mielestään enemmän huonoja kuin hyviä kortteja (tältä tilanne globaalisti ajatellen näyttääkin).
Synkänpuoleiset ennakoivat paremmin, ovat varovaisempia ja heillä on myös tarve viedä kehitystä eteenpäin. Masennuskin olisi lähinnä tarpeellinen elämän uudelleenarviointivaihe.

Mene tiedä. Ehkä kummassakin kannassa on puolensa. Omat kokemukseni viittaavat siihen, että asioita kritisoimalla pääsee lähemmäksi esimerkiksi työtovereitaan. Jos joku yrittää analyyttisesti tuoda asioiden hyviäkin puolia esiin, hän vaikuttaa etäiseltä ja ehkäpä ylemmyydentuntoiseltakin.

Olen kuitenkin huomannut, että "aina ei käy huonosti". Joissakin tilanteissa iso katastrofi vaikuttaa väistämättömältä, mutta sitä ei tulekaan. Kannattaisi ehkä opetella ajattelemaan, että hyvinkin voi käydä ja että tuho ei ole tosiasia ennenkuin se tapahtuu, ja samalla pyrkiä varautumaan ainakin henkisesti myös riskin toteutumiseen.


Lämpimästi tervetuloa uudet lukijat Anneriitta ja Marke! Kovasti kiitoksia Anna-Maijalle ja Maurelitalle mukanaolosta. Mukava, jos viihdytte edelleen seurassa.

Strasbourg - vanhaa keskellä ja uutta ympärillä.

Strasbourgin keskusta on saari, jolla matka pohjoisrannasta eteläiseen on runsas kilometri ja poikkisuunnassa hiukan enemmän. Asuntomme on saarella etelärannan tuntumassa, joten pääsemme kävellen melkein mihin vain. Peruspalvelut ovat lähellä.

Europalatsit ovat ulkopuolella, mutta lenkkeilyasenteella niitäkin pääsee jalan ihmettelemään.

Metropolialue ulottuu pitkälle keskustan ulkopuolelle. Minusta on hienoa, että keskustan talokanta on säilytetty varmaan ainakin 90 %:sesti vanhana. Näin yleisvaikutelma on historiallinen.

Yllä näkymät ns. Petit Francesta (Pikku Ranska) ja Kleberin aukiolta. Ei tuo ensin mainittu minusta Ranskalta näytä, mutta tämä onkin seutua, jolla kulttuurit ovat kohdanneet ja myös törmänneet.

Ulkopuolella on runsaasti uudempaa rakennuskantaa; teollisuutta, kerrostaloja jne. Tässä näkymä raitiotielinja A:n päätepysäkiltä Hautepierre Maillonilta.

Tällainen kaupunkirakenne tarvitsee oivaltavaa otetta liikennesuunnitteluun, jotta asukkaat eivät ole liian riippuvaisia autoista. Tuntuu siltä, että siinä on onnistuttu. Ainakin keskusta vaikuttaa ystävälliseltä jalakulkijoille ja pyäräilijöille. Voisikohan järjestelmää kutsua vaikkapa slow trafficiksi (Onkohan jo liian leppoisaa?).

Aiheesta enemmän tuonnempana.

Kuvat ja teksti: Heikki Honkala

"Against throwawayism" - mikä nerokas slogan!

Jatkanpa aiheesta, joka sopii hyvin jatkoksi Mittaa maailmasi -teemaan.

Olimme vaimoni kanssa tänään Iittalan myymälässä Itäkeskuksessa ostamassa viemisiä kohta alkavalle kesämatkallemme Ranskaan.

Huomasin kassalla Iittalan kassissa sanan, joka alkoi kiinnostaa minua: throwawayism. Se kuuluu Iittalan sloganiin, joka kuuluu nerokkaan yksinkertaisesti "Against throwawayism". Aivan loistava mainoslause.

Kun kommentoin termiä, myyjä viittasi mainosmiehiin. Jos mainostoimisto on tämän sanan ja lauseen keksinyt, ovat mielestäni löytäneen kultakimpaleen. Se on täsmälleen ajan hengessä, sopii prikulleen Iittalan tuotteistoon ja "throwawayism"-uudissana herättää huomiota sekä uteliaisuutta. Merriam-Websterkään ei tunne sanaa - ainakaan vielä. Näyttääpä jokin domaineja hallinnoiva firma Active 24 jo ehtineen napata osoitteen throwawayism.com.

Termi ja slogan näyttävät herättäneen huomiota desing-henkisten keskuudessa. Kts. lifeiscarbon , Tolka, Mias värld tai Camron.

Oikeastaan toivoisin, että throwawayism laajenisi Iittalalta yleiseen käyttöön.

Edelleen Ambra-aihetta. Ote teoksesta.

Mittaa maailmasi

Huomasin äskettäin kotimatkalla metrossa mainoksen, jonka linkki kiinnosti: Mittaa maailmasi. Kotona löysin osoitteesta hiukan leikkimielisen kuluttajuutta "analysoivan" testin. Olen sen mukaan tyypiltäni jahkailija. Kyllä se hyvin osui.

Sivuston haltijat ovat oikeasti vakavalla asialla. Näyttäisi tuo omissa linkeissäni oleva Mari Kookin olevan taustalla.

Käypä tsekkaamassa!

Nettiavoimuudesta

Mari Koo pohtii blogissaan nettiin sopivaa avoimuutta. Ajatukset tuntuvat minusta hyviltä. Ehkä näitä voisi tiivistää siten, että on hyvä olla salaamatta inhimillisyyttään kirjoituksissaan, mutta jossakin menee raja.

Jos me haluamme brändätä itsemme täällä erehtymättömiksi kaikkien alojen asiantuntijoiksi, ei lukeminen pitkään huvita. Pidän Mari Koon otteesta. Vaikka hän pitääkin asiantuntijablogia, hän arvostaa elämän karheuden näkymistä pohdinnoissaan. Ja on tosiaan hyvä olla pidättyväinen muista ihmisistä kirjoittaessaan.

Minusta tuntuu, että olen lähempänä muita - useimmat minulle tuntemattomia - pohdiskelijoita, kun koen vaihtavani ajatuksia lihaa ja verta olevien ihmisten kanssa. Toisaalta nämä tekstit jäävät bittiavaruuteen ikuisiksi ajoiksi ja siksikin on tärkeää vetää raja jonnekin ja suojella siten haavoittuvuuttaan.

Leppoistusjutuistakin saa enemmän irti, kun kuulee sekä onnistumisista että tappioista. Eihän se haittaa, jos opimme toisiltamme.

Otos menneen viikon sadosta. Tussipiirustus. Aihe: Näkymä Assisissa Italiassa