Voiko huolista olla välittämättä?

Jatkan hieman eilistä aihettani. Maija-Riitta Ollila antoi huoliin sellaisen reseptin, että ne kannattaa lajitella kahteen koriin. Toiseen pannaan ne, joille voi tehdä jotakin ja toiseen ne, joille ei voi mitään. Sitten miettii, mitä ensin mainituille tehdään. Ajatus ilmeisesti juontaa budhalaisuudesta.

Niin-in. Voihan tuo toimiakin. Mitenkähän voi unohtaa sellaiset huolet, joille ei voi mitään? Huolista ei Ollilan mukaan ole mitään hyötyä. Eikö nyt voisi sanoa kuitenkin, että ensimmäisen ryhmän huolet nostavat agendalle asioita, joille kannattaa tehdä jotakin. Entä eikö huolestuminen ole tunnetta? Voiko tunteille mitään?

Päivän pieni ilo: Tutustuin Helsinki kympin kirjastossa Sonyn e-kirjalukulaitteeseen. Hyvän tuntuinen laite.

Dignify - kaikkien elämä arvokkaammaksi

Aioin polkea kuntopyörää ja etsin Ylen Areenasta jotakin katseltavaa reissulleni. Huomasin, että Areenan kautta oli menossa suorana filosofi Pekka Himasen tilaisuus. Tuumin, että se on jotakin Suomi ylös lamasta -sparrausta, ja ajattelin katsella jonkin matkaa.

Tilaisuus näytti olevan menossa Helsingin yliopistolla kuten Esa Saarisen suuret mielenkohotussessiot 90-luvulla. Mietin sitten, että näinköhän Saarinen kannusti meitä edellisestä lamasta ja Himanen nykyisestä. Huomasin sitten, että Saarisen sessiot olivatkin vasta laman jälkeen. Himasen tapahtumassa näyttikin olevan kysymys jostakin vielä suuremmasta. Tästä pääset Ylen sivulle, jonka videoklipeissä Himanen kertoo, mistä Dignifissä on kysymys. Dignifillä on myös oma blogi, jossa on teksti- ja videomateriaalia aiheesta.

Kyse ei ole enemmästä eikä vähemmästä kuin, että miten elämästä saataisiin arvokkaampaa meille kaikille.

Himanen puheet yliopistolla olivat kaukana jostakin laskutikkuluovuudesta. Hän puhui hyvin syvällisistä asioista kuten miten me kaikki saamme lapsuudessa sydänhaavoja ja mitä ne meihin vaikuttavat.

Päivän pieni ilo: Aamulla Arndt Pekurisen puiston omenapuut näyttivät kirpeän kauniilta, kun oksilla vielä punotti runsaasti omenia - joukossa valkohattuisia, mutta suurin osa lehdistä oli pudonnut.

Kohtuullistaminen, leppoistaminen vai lipuileminen?

Kte kommentoi eilisen juttuni "kohtuullisia" pohdintojani ja sai minutkin epäröimään virallistettua termiä.

Totta, kohtuullistaminen kuullostaa steriililtä ja teknokraattiselta. Siitäköhän se johtuu, että sanassa ei ole tunnetta kuten leppoistamisessa? Tulee mieleen jokin paperinkuiva kohtuullistamispäätös lakituvassa. Syntyy mielikuva siitä, että jokin ulkopuolinen taho laittaa epämieluisan olosuhteemme kohtuulliseen tilaan.

Ja joo, "ota hitaammin" voisi olla hyvä slogan, mutta tuleekohan siitä mieleen raittiusvalistus?

Jenni voi hyvin puolestaan arvelee, että kohtuullistaminen saa kantoaaltoa Ennakointiverkoston päätöksestä. Juu, anglismeja on tosiaan syytä välttää.

Heitänpä vaakaan vielä yhden ehdotuksen. Mielikuvittele, että laiva lipuu hötkyilemättä mutta määrätietoisesti vaativaa reittiä eteenpäin. Säätäkäämme itsemme samanlaiseen lipumismoodiin. Siis lipuiluttaminen tai lipuilu tai lipuileminen?

Mukava kun lähdit mukaan Sanna. Lämpimästi tervetuloa!

Tässä ja nyt vai tulevaisuudessa?

Meitä neuvotaan elämään tätä hetkeä. Carpe diem eli tartu hetkeen, kuten lentävä lause kehottaa. Tämä hetki on nyt ja vain nyt voin valita välittömästi tekemiseni ja olemiseni.

Toisaalta meitä neuvotaan määrittämään tavoitteita ja ponnistelemaan järjestelmällisesti niitä kohti. Ajattelenko siis tätä hetkeä vai esimerkiksi ensi kevättä, kun päätän, mitä nyt teen?

Tämä on kuin Hermann Hessen teoksessa Narkissos ja Kultasuu, jossa Narkissos on kuivakan järjestelmällinen tiukkapipo ja Kultasuu tuntuu hetken lapselta. Wikipedia tämän voivan tarkoittaa sitä, että kaksi keskenään erilaista henkilöä täydentävät toisiaan tai että keskenään ristiriitaiset ominaisuudet voivatkin olla samassa henkilössä. Jaa-a, tätä täytyy miettiä lisää.

Taideviite: Minun pitäisi tehdä useita maalauksia ensi kevääksi, jolloin on valmistujaiset. Olen kuitenkin jumissa, kun en saa hommaa alulleen. Lisää aiheesta täällä.

Päivän pieni ilo: Kävimme päivällä kävelyllä Kivinokassa ja istuimme jonkin aikaa rantakalliolla olevalla penkillä. Oli pilvistä ja tuuli navakasti Hanasaaren suunnasta. Aallot loiskuivat ja voin kokea hetken ikuisuutta ja maailman pauhun merkityksettömyyttä.

Tyhmyyttämmekö ostamme brändejä?

Kaikki itseään kunnioittavat yritykset haluavat brändätä itsensä ja tuotteensa. Tämä pyrkimys on levinnyt myös kouluihin ja muihin sen kaltaisiin laitoksiis. Brändi on usein yhtiön arvokkain omaisuus ja se on myös tarvittaessa myytävissä.

Brändeistä halutaan vahvoja, koska näin saadaan korkeampi preemio (no muitakin syitä). Se tarkoittaa suomeksi sitä, että jää enemmän hilloa. Karuimmillaan tämä tarkoittaa monikertaisen hinnan maksamista tuotteesta verrattuna aivan samanlaiseen, mutta heikommalla brändillä leimattuun.

Minuun brändit vaikuttavat ja olisi mahdotonta täysin välttää sellaista. Samasta nauttivat muutkin - enemmän tai vähemmän. Olemmeko siis tyhmiä?

Kerroin jo tämän kuun 10. päivän jutussani Buyology-kirjasta, joka tuhoaa tehokkaasti uskomukset homo economicuksesta. Se tosin on yksi kansantaloustieteen perusolettamista, jonka mukaan ihminen pystyisi toimimaan ostaessaan järkiperäisesti omien intressejänsä mukaisesti.

Buyologysta löytyy valaiseva esimerkki. Aika kauan sitten teetettiin testi, jossa ihmiset saivat maistaa sokkona kokista ja pepsiä. Yli puolet pitivät jälkimmäistä parempana. No miksi tästä ei alkanut Pepsin loistelias voittokulku? Tämän selvittämiseksi myöhemmin testi toistettiin (sama tulos) ja toteutettiin myös siinä muodossa, että maistajat tiesivät, kumpi on kumpaa. Kun tuote oli tiedossa, yli puolet pitivät kokista parempana.

Selitys edelliseen löytyy brändin vaikutuksesta (tarina, pullon muoto jne.). Aivoissamme tunteet voittavat järjen. Kuvitellaan että minä aikoisin ostaa nyt uuden auton. Oletetaan myös että minä olisin valitsemassa joko skodan tai volkkarin (saman yrityksen merkkejä). Uskon että minun olisi hyvin vaikea päätyä skodaan, vaikka se on todennäköisesti vastaavan volkkarin veroinen, mutta halvempi. Tämä johtuu siitä, että aivoihini on pitkän skodasta ajan kuluessa jumittunut itäauton mielikuva. Järkevää?

Tulemme todennäköisesti edelleen menettämään tilaisuuksia helpottaa kiirettämme ostamalla halvempia, mutta riittävän hyviä tuotteita.

Päivän pieni ilo: Palatessani töistä huomasin metroasemalla kulkevani melkein yhdessä kolmen koulumme opiskelijan kanssa. Teitä saurataan, sanoin. Vaihdoimme iloisia hymyjä.

Sotako meitä panee yhä kiiruhtamaan?

Eilisen keskusteluohjelman "Me ollaan kaikki sotilaiden lapsia ..." osallistujista Sari Näre on kirjoittanut teoksen "Ruma sota", jossa sodan ilmiöitä tarkastellaan etäältä - ilman sodan läheisyyden tuomaa glorifiointitarvetta. Näin oletan, sillä en ole vielä lukenut teosta. Näre on ollut viime helmikuussa haastateltavana Espoossa Sellon kirjastossa. Löysin tapahtumasta koosteen netistä.

Irja Wendisch oli tänään jo uudestaan mediassa, kun häntä haastateltiin Aamu-TV:ssä. Hän on kirjoittanut mm. saksalaisten sotilaiden lapsista Suomessa ja sotilaiden lapsista.

Tarja Langin evakkokokemuksista näyttää olevan kertomus kirjassa Evakkolapset. Harriet Fagerholm edustaa minun laillani sodan jälkeen syntyneitä, sodan traumoista välillisesti vaikuttuneita sukupolvia.

Sota on nyt varmaan niin kaukana, että sen vaikutuksia voidaan tarkastella monesta näkökulmasta. Luonnollisesti aiemmin ovat paljon esillä olleet sotaveteraanit. Sotaorvot ja -lapset sekä evakot ovat saaneet jonkin verran huomiota, mutta varmaan aihetta olisi enempään puhumattakaan kotirintaman äideistä, vanhuksista ja pommituksia pelänneistä lapsista.

Tässä olemme varmaan yhden merkittävän stressin, kiireen ja masennuksen aiheuttajan parissa. Tulee mieleen, voiko elämää leppoistaa vain älyllisesti pohdiskelemalla ja elämää järjestämällä vai onko ainoa pysyvää tulosta tuottava keino porautua asioiden syviin juuriin.

Päivän pieni ilo: Kun palasin töistä, oli kaunis syyspäivä ja aurinko paistoi. Oli mieltä ruokkiva syyssää.

Sodan varjosta valoon - suoritustaudista leppoisuuteen

Tästä tulikin hurjan tärkeä päivä. Radio Suomen Naisten illassa oli otsikkona "Me ollaan kaikki sotilaiden lapsia ...". Ohjelma on 60 päivän ajan kuunneltavissa netissä. Keskustelun aiheena oli viime sodissa traumatisoituneiden miesten lapset ja muidenkin sodan kokeneiden jälkeläiset.

Tuo aihe koskettaa minua kovasti. Olen sotaorvon äidin ja evakkoisän lapsi. Lapsuuteni on ollut materiaalisesti hyvää aikaa, mutta jossakin taustalla on leijunut epävarmuuden kummitus. Tässä on varmasti yksi hyvin voimakas syy siihen, että minun pitää opettelemalla opetella vähentämään suorittamista elämässäni eli tavallaan leppoistumista. Olen vasta viime aikoina tiedostanut kunnolla olevani sodan varjon lapsi.

Ohjelmassa oli Päivi Istalan vieraina kirjailija, toimittaja Irja Wendisch, dosentti Sari Näre, isänsä sotatrauman kanssa kasvanut Tarja Lang sekä kolmannen polven sotataakan kantaja Harriet Fagerholm. Pääsin läpi ja sain jakaa puhelimessa kokemaani keskustelijoiden kanssa. Huomasin kesken keskustelumme itse asiassa tuntevani Harrietin.

Keskustelussa jopa tuli esiin ajatus siitä, että koko Suomen voimakas suoritusilmapiiri (Pisa-tulokset jne.) juontuu sodasta.

Päivän pieni ilo: Saaravaimon tekemä lihakastike maistui oikein hyvältä.

Positiivisuus vai kielteisyys viisaampaa?

Hesari käsitteli eilen laajasti ikiaihetta henkinen hyvinvointi (tämähän on oikeastaan oman bloginikin perusteema) artikkelissa "Onni ja terveys tulevat sisältä", jossa tukeuduttiin neljän asiantuntijan (Marika Borg, Tommy Hellsten, Arto Lode ja Liisa Tuovinen) näkemyksiin.

Marika Borg terottaa myönteisen asennoitumisen opettelun merkitystä. Hän katsoo, että myönteisyyttä voi oppia, se on käytännöllisempää ja että kielteiset tunteet johdattelevat muutokseen.

Positiivinen ajattelu lienee saavuttanut jonkinlaisen elämäntotuuden aseman läntisessä maailmassa.

Olen lueskellut John Naishin kirjaa "Riittää jo. Irti maailmasta, jossa kaikkea on liikaa" (tästä kirja-arvosteluun), joka on lennokkaasti kirjoitettu mutta hiukan löysän tuntuinen. Naish kuitenkin tuulettaa virkistävästi monia luutuneita ajatuksiamme, esittää oivaltavia näkökulmia ja referoi aiheisiin liittyviä tutkimuksia.

Naish vertaa myönteisyyden psykologiaa alkemistien kullanteon yrityksiin. Kohtuullinen pessimismi toisikin elämään enemmän realismia ja on siksikin tarpeen, että elämä jakaa hänen mielestään enemmän huonoja kuin hyviä kortteja (tältä tilanne globaalisti ajatellen näyttääkin).
Synkänpuoleiset ennakoivat paremmin, ovat varovaisempia ja heillä on myös tarve viedä kehitystä eteenpäin. Masennuskin olisi lähinnä tarpeellinen elämän uudelleenarviointivaihe.

Mene tiedä. Ehkä kummassakin kannassa on puolensa. Omat kokemukseni viittaavat siihen, että asioita kritisoimalla pääsee lähemmäksi esimerkiksi työtovereitaan. Jos joku yrittää analyyttisesti tuoda asioiden hyviäkin puolia esiin, hän vaikuttaa etäiseltä ja ehkäpä ylemmyydentuntoiseltakin.

Olen kuitenkin huomannut, että "aina ei käy huonosti". Joissakin tilanteissa iso katastrofi vaikuttaa väistämättömältä, mutta sitä ei tulekaan. Kannattaisi ehkä opetella ajattelemaan, että hyvinkin voi käydä ja että tuho ei ole tosiasia ennenkuin se tapahtuu, ja samalla pyrkiä varautumaan ainakin henkisesti myös riskin toteutumiseen.


Lämpimästi tervetuloa uudet lukijat Anneriitta ja Marke! Kovasti kiitoksia Anna-Maijalle ja Maurelitalle mukanaolosta. Mukava, jos viihdytte edelleen seurassa.