Mikä ihmeen Hiljaisuuden piiri?

Helsingin luterilaisten seurakuntien lehti Kirkko ja kaupunki kertoi viime kesänä kuukausittain järjestettävästä mielenilmaustapahtumasta, joka ei takuulla häiritse melulla ketään, koska sitä ei ole.

Jutun otsikko on Hiljaa hyvä tulee ja se kertoo luterilaisen kirkon piirissä aktiivisesti toimivan pariskunnan - Kaisa Raittilan ja Mikko Malkavaaran - Suomessa käynnistämästä toiminnasta. Ydinsisältönä on kokoontuminen joka kuukauden viimeisenä maanantaina Senaatintorille Aleksanteri toisen patsaan tuntumaan seisomaan tunnin ajan hiljaa.

Piiriä ei voi ainakaan raskaasta organisaatiosta syyttää, koska luulen sen rajoittuvan Facebook -ryhmään, jossa näyttää tällä hetkellä olevan 85 tykkääjää. Sosiaalisen median mahdollistamaa joukkotoimintaa siis, kuten vaikkapa flash mob -ilmiö, jonka ilmentymä on usein odottamaton konsertti tai muu vastaava jossakin julkisessa paikassa. Suomeksi ilmiötä voidaan kutsua äkkiryhmäksi. Hiljaisuuden piiriin voi osallistua kuka vain ja täysin anonyyminä.

Jos haluat ja joudat, avaa tästä video Kööpenhaminan rautatieasemalla toteutetusta flash mob -konsertista, jossa satunnaiset ohikulkijat saivat nauttia Maurice Ravelin musiikista suuren orkesterin esittämänä. Ota mukava asento ja rentoudu muutamaksi minuutiksi.

Äkkiryhmilläkin voi olla jokin missio. Haaviston kannattajat kerääntyivät Helsingin rautatieasemalle ilmaisemaan laulamalla tukensa presidenttiehdokkaalleen. Kuten tapana tuntuu olevan, tapahtuma kuvattiin ja laitettiin editoituna Youtubeen toimimaan mainosvideona. Kaupalliset organisaatiotkin voivat järjestää flash mobeja.

Hiljaisuuden piirikin taitaa olla flash mob. Tieto kulkee sosiaalisessa mediassa ja tapahtuma on yllätys muille paikalla oleville. Hiljaa seisominen kuuluu aiheuttavan ihmettelyä. Kuinkahan suosittu olisi Youtubessa video, jossa esitettäisiin tunnin verran hiljaa seisovia ihmisiä. Sanoisin, että edellyttää hard core -asennetta katsojiltaan. Mistäpä tuon tietää?

Hiljaisuuden piirin idea on lähtöisin Ranskasta, jossa fransiskaanimunkit keksivät uuden keinon ilmaista tukensa paperittomille maahanmuuttajille.

Suomalainen sovellus ei ole mihinkään uskontoon sitoutunut. Joku mukana olevista tosin rukoilee, mutta vieressä seisova voi mielessään valmistella oppitunteja. Piirin tuen kohde on väljä. Se haluaa tukea myönteistä ajattelua vaikeuksien keskellä, suhteellistaa niitä ja rakentaa hyvää - mitä se sitten lieneekään.

Piiri kuuluu voivan olla spontaanikin. Jos kesällä Espalla puolen tusinaa kaverusta tapaa, he voivat asettua nurmikolle piiriin istumaan ja sopia olevansa hiljaa viisitoista minuuttia. Miksei näinkin. Tekee varmaan hyvää.

Hiljaisuuden piiri on selvästi sukua leppoistamiselle, johon pitkään pohdiskellut ja ilmiölle suomenkielisen nimenkin antanut Timo Kopomaa liittää vauhdin ja ajan lisäksi tilan. Hiljaisuuden piiri ottaa tietyn tilan haltuunsa ja miehittää sen hiljaisuudella. Paikasta tulee hetkeksi rauhoittumisen keidas kiireen keskelle. Muistaakseni Kopomaa peräänkuuluttaa kaupunkitiloja, joissa kansalaiset voivat pysähtyä, viipyä ja rauhoittua, ennen kuin taas jatkavat päivän askareita. Hiljaisuuden piiri tarjoaa uuden sovelluksen leppoistamiseen.


Loire, lomatkalta Ranskassa 2011.

Ei leppoistaminen olekaan tärkeää vaan huokoistelu

Infoähky tai virikehimo tai mikä se lieneekään on taas onnistunut koukuttamaan. Huomaattani olen antanut huokoisuuden hiipua pois olemisestani.





Näin se menee. Aamulla luen Hesaria aamiaispöydässä. Kun kokoan tavaroitani ja puen, kuuntelen radiota. Kun lähden kävellen kohti bussipysäkkiä, kuuntelen korvanapeilla jotakin kiinnostavaa ohjelmaa Ylen Areenasta. Bussissa kaivan kirjan esiin matkalukemiseksi. Kun hyppään bussista, minulla on muutaman minuutin kävelymatka työpaikalle, joten ehdin taas kuunnella hieman Yleä.

Ja niin edelleen ...

Onko tuo nyt niin vaarallista? No on se. Aivoni ovat aamusta lähtien pään ulkopuolelta tulevien virikkeiden ohjauksessa. Vähän niin kuin syöttäisin tietokoneelle jatkuvasti kuvia ja videoita enkä sitten tekisi niille mitään.

Kai aivoja pitää käyttääkin, siis ei vain varastoida niihin raaka-ainetta vaan antaa sinne kertyneen mitä lienee kongitiivisen aineksen muhia ja ristikytkeytyä uudestaan. Sitä kai luovuuskin on.

Meidän on tuotettava jotakin, olkoon se tavaraa, ajatuksia, hoivaa - you name them. Se on ihmisen osa tai mieluummin ihmisyyden olennainen osa. Miksi sitten keskittyisimme vain varastoimaan muiden tuottamaa virikevirtaa. Epäilyttää tuo vuosikausien pänttäysopiskelunkin mielekkyys. Tulipahan vain mieleen.

Jos käytän aikani syötevirran vaalimiseen, se menee hukkaan, jos oikein kärjistetään. Kun annan ajatusten vaeltaa, teen sitä, mitä ihmisen kuuluukin tehdä. Mikää ei voita ihmisaivoja semmoisessa. Toki syötteen vastaanottaminen on tämän edellytys. Kun oikein napakasti raamitetaan, lisätään vielä ajelehtineiden ajatusten saattaminen johonkin edes hieman järjestyneeseen muotoon.

Vaalikaamme huokoisuutta! Leppoistaminen ja downshiftaus ovat aika latteita ilmaisuja, kun niissä viitoitetaan vain yksi suunta, eikä anneta muutokselle ihmisyyden edellyttämää sisältöä.

Lopetetaan leppoistelu ja aloitetaan huokoistelu.

  

Upshiftaustakin tarvitaan - ja noshiftausta

Tuija Matikka tuo esiin hyviä näkökulmia downsiftaukseen Tiede-lehdessä (9/2011). Meidän kannattaa huomata vauhtimme säätelyssä elämämme kriisit, elinkaaremme vaiheet ja osaamisemme osa-alueet.

Hän vertaa elämää pyörällä ajamiseen. Jos ei polje, pyörä kaatuu. Jos vauhtia on liikaa, voi päätyä allikkoon. Nopeus kannattaa valita tilanteen mukaan. Viisaasti sanottu. Iälläkin on merkitystä. Taaperon vauhti on hidas, kukoistusvaiheessa kaasutetaan ja ehtoopuolella taas jarrutellaan.

Mieleeni tulee suunnittelemisen hankaluus. Meidän kannattaa asettaa tavoitteita opiskelussa, asunnon hankinnassa jne. Mutta miten yllättävät kriisit otetaan huomioon? Tietenkin on oltava realisti ja vakuutuksetkin tuovat turvaa. Riskiaukkoja jää silti aina. Joudumme väistämättä ainakin pieniin hankaluuksiin.

"Hiljaa mäessa" on tavattu sanoa,  Elämää on elettävä ja pyörän pitää edetä, mutta vauhtia voimme säätää. Jos ei jaksa polkea, voi ottaa varman päälle ja taluttaa pyörää. Välillä on pysähdyttävä, mutta kohta taas on jatkettava. Ehkä on tullut haalituksi liikaa tavaraa mukaan ja siitä on päästävä eroon tavalla tai toisella. Sellainenkin on mahdollista, että tie nousee pystyyn. Toivottavasti silloin löytyy tukevia käsiä, jotka auttavat seuraavalle tasanteelle - jos ei suoraan niin mutkan kautta.

Toimiminen on ihmiselle luontaista. Kirjoittaja toteaa, että "... suvantovaiheissa tarvitsemme uusia haasteita, jotta  pääsemme miellyttävään sopivan kuormituksen mielentilaan, ...".



Downshiftaus onkin mielestäni kovin rajaava termi. Tarvitsemme myös upshiftausta ja noshiftausta. Vaihteet on tehty käyttöä varten.

Matikka ottaa esiin myös osaamistemme erojen merkityksen vauhdin säätelyssä. Fyysisesti kyvykkäällä juoksu sujuu useimpia muita paremmin. Toinen taas on muita hoksaavaisempi ja kolmas on suhdetoimintavelho. Joku on huippu näissä kaikissa, meidän muiden osaksi jää kaikenlaiset kykytasoyhdistelmät. Iän karttuminenkin trimmaa näitä ylös ja/tai alas.

Tämä kaikki korostaa yhteisöllisyyden tärkeyttä. Olemme kyvyiltämme erilaisia. Olemme eri elämänvaiheissa. Erilaiset sattumukset kohtaavat meitä, ketä mitenkin. Tukekaamme siis toisiamme ja tarvittaessa nojatkaamme toisiimme. Niinkin sanotaan, että "auta miestä mäessä".

Eläköön yhteisöllisyys!




Kuvat Strassbourgista kesältä 2009.

Koti epämukavuusalueelle?

Nostetaan katse kauniiseen

Hidasta elämää-sivuston ylläpitäjää Sanna Vikströmiä haastateltiin tänään Päiväntasaaja-ohjelmassa radiossa. Hän kuvasi mainiosti herätystään lenkillä, kun poikaystävä kysyi, miksi hän katsoo vain tietä edessään eikä huomaa luonnon kauneutta ympärillään.

Hän kertoi tottuneensa juoksemaan tavoitteellisesti ja sykemittariin tukeutuen. Hän oli havahtunut siihen, että voihan lenkillä vaikka pysähtyäkin.

Sanna sovelsi ajatusta mainiosti muuhunkin toimintaan, kun pohdiskeli, että miksi ei muissakin hommissa voi hidastaa silloin kun ei tunnu hyvältä. Jokaisella ihmisellä on luontainen temponsa.

Epämukavuusalueelle?

Sannan puhe johdatti ajatukseni muoti-ilmaukseen "jokaisen pitää mennä epämukavuusalueelleen". Pohdin eilisessä jutussani homo economicuksen mahdollista kuolemaa, johon aihepiiriin tämä trendisanonta jollakin tavalla liittyy.

Tulkitsen sanonnan tarkoittavan sitä, että pitää kovasti pinnistellä tavoitteittensa eteen vaikka tuntuisi pahalta. Kaikki tietävät, että elämässä täytyy välillä toimia juuri noin. Ennen puhuttiin sisukkuudesta.

Tietyssä vaiheessa elämääni jouduin tekemään työtä varmaan yli kaikkien normien, kun tilanne oli sellainen. Oli perhe ruokittava, mutta työni vaatimuksien suhde valmiuksiini oli niin ankara, että päivät olivat pitkiä. Onneksi tilanne myöhemmin parani, kun kestin aikani ja pystyin vaihtamaan työpaikkaa.

Elämä on liian iso asia uhrattavaksi epämukavuusalueella viipyilyyn. Aikoinaan armeijassa juoksin sisulla Cooperin testissä 3.000 metriä, kun siitä sai loman. Hyvä palkka 12 minuutin vaivasta.

En usko, että jatkuva epämukavuusalueella oleskelu tekee meistä parempia ihmisiä. Käydään siellä, kun se on järkevää, mutta ei laiteta sinne kotia.

Slow life -gurut puhuvat tempo giustosta, joka merkitsee sopivaa, oikeaa, tarkoituksen mukaista tms. tempoa tekemisissä. Kun muitakin sanoja on otettu vääntämällä suomen kieleen, sorvautuisiko tempo giustosta meille tempouttaminen tai kiustaaminen?

Taas kerran: Kohtuu kaikessa!

Kuvat ovat Le Havresta.

Proper life!

Olen vähän pohdiskellut termin "slow life" merkitystä. Pitäisikö elämän olla lähtökohtaisesti hidasta? Jollekin ehkä sopii oikein hidas elämä, mutta minusta tuntuu, etten viihtyisi hyvin verkkaisessa menossa.

Miltä kuulostaisi "proper life" eli sopiva elämä? Vai pitäisikö nopeuden sisältyä jotenkin käsitteeseen ? Proper speed life?

Downshifting kuvaa nopeuden vähentämistä ja sehän on tarpeen, jos vauhti tuntuu liialliselta. Voihan joskus  olla myös sellainen tilanne, että vauhtia on välttämättä nostettava joksikin aikaa. Jos vaikkapa töissä tulee tilapäinen hoppu, on varmaankin syytä sopeutua, jos tarve on todellinen ja on tiedossa, että hötäkkä ei tule kestämää loputtomiin.

Oikeastaan siis kannattaisi sopeuttaa temponsa - tarvittaessa hidastaa tai kiihdyttää -tilanteen mukaan niin, että asiat tulevat kohtuullisesti hoidetuiksi ja samalla kokonaiskuormitus on pidemmällä tähtäyksellä sopiva, mikä edellyttää, että tavoitteet ovat realistiset.


Daniela, lämpimästi tervetuloa mukaan! Kiva kun liityit.

Minkälainen downsiftaaja olet?

Mari Koo on ollut tänä aamuna Ykkösen aamu-tv:ssä keskustelemassa kohtuullistamisesta, leppoistamisesta ... vai mikä tämän rakkaan lapsen nimi nyt onkaan.

Mari laittoi hienosti tämän aatteen yhden alalajin periaatteet pakettiin ja esitteli ne selkeästi varsin lyhyessä ajassa. No, en tiedä, katsooko Mari itse edustavansa yhtä kohtuullistamisen suuntausta ja lieneekö tällainen luokittelu tarpeenkaan muutoin kuin ilmiön erittelyn kannalta.

Mari otsikoi eilisen postauksensa rohkean ironisesti: Joutilaampaan elämään etuoikeutettu elitisti.
Haluaisin keksiä Marille mielestäni paremmin istuvan epiteetin, mutta en ole sitä tavoittanut - ainakaan vielä.

Tuli mieleen, että voisimme tyypitellä kohtuullistamista meemisetin avulla ja vähän pilke silmäkulmassa. Tässä se tulee. Täytä pois, jos törmäät tähän ja huvittaa tai tulet haastetuksi, ja vaikka et tuntisikaan itseäsi downsiftaajaksi.

Tällainen downsiftaaja olen

1. Kuka?

Heikki, kauppaopettaja, melkein valmis kuvataiteilija, puoliso, isä, pappa.

2. Missä?

Asun kerrostalossa Helsingin Herttoniemessä.

3. Kotoisin?

En mistään. Sukujuuret Kannaksella ja Satakunnassa.

4. Suhteesi leipätyöhösi/pääaktiviteettiisi?

Pidän kovasti opetustyöstäni, vaikka olenkin altis ylikuormittumiselle siinä. Koen ammatin humanistisen luonteen tärkeäksi. Antaa luontaisesti mahdollisuuksia luoviin kokeiluihin. Ihmissuhdetyö - hyvä, että on.
Tarjoaa minulle mahdollisuuden piirtää ja sovitella estraditaiteilijankin kaapua työssäni. Haastavinta on motivoida opiskelijoita aktiiviseen itseohjautuvuuteen ja etsimään yksilöllisesti luontaisia oppimisväyliä.

5. Mitä harrastat?

Kuvataide on minulle niin vakava juttu, että alan lukea sen toiseksi ammatikseni. Lukeminen laidasta laitaan. Nettiaddiktin puuhailut. Valo- ja videokuvaus.

6. Kerro luonteestasi

Virikenälkäinen, lukutoukka, innostuvainen, pohdiskelija, hutilus, perfektionisti, irroittelija, humanisti.

7. Milloin tunnet olevasi eniten oma itsesi?

Puuhaillessani ja pöhköillessäni lastenlasteni kanssa. Maalatessani.

8. Huvittavin heikkoutesi?

"Aina" paperit hukassa ja tavarat sekaisin.

9. Itsellesi tärkein vahvuutesi (No, rohkeasti vain!)?

Taiteellinen luovuus

10. Suhteesi sosiaaliseen mediaan?

Toivottoman addiktoitunut. En kuitenkaan twiittaa.

11. Suhteesi downsiftaukseen?

Downsiftaaja olen. Haluan pitää kiireen aisoissa ja tavoitella minulle sopivaa tempoa tekemisissäni. En tavoittele löysäilyä. Hermostun joutilaisuudessa.

12. Muita slow life -mausteita?

Ekologisuus merkitsee. Slow travel - jesh! Slow food - no jaa .. Leppoisan rennosti tässä ja nyt eikä time managerien avulla. Koen itseni onnelliseksi ja leppoistumisella on ollut tärkeä rooli tämän olotilan saavuttamisessa.

13. Miten slow life näkyy arjessasi?

Meillä ei ole autoa. Käytämme julkisia, taksipalveluja ja CityCarClubin autoja. Asumme kerrostalossa. Yritän siirtää huomiseen sellaista, minkä olen perinteisesti halunnut hoitaa vielä tänä iltana.

14. Suurin henkilökohtainen slow life-/ekohaaste?

Tykkään matkailusta. On kovin vaikea välttää lentämistä.

15. Miten sinusta tuli kohtuullistaja tai miten kiinnostuit aihepiiristä?

Kun nimitys slow life alkoi nostaa päätään, huomasin tavoitelleeni sen tyylistä elämää ja osin onnistuneenikin. Runsas vuosi sitten minut kutsuttiin Aamusydämellä-ohjelmaan keskustelemaan aiheesta ja noihin aikoihin aloitin tämän leppoistusblogin kirjoittamisen. En ole kuitenkaan tehnyt rohkeaa päätöstä hypätä palkkatyöstä yrittäjäksi, kuten esimerkiksi Mari Koo, vaan ajautunut tähän elämän kohtaloissa - toki hiukan veneen kulkua melalla avitellen.

16. Mielikirjasi?

Monen moista. Tässä joitakin välähdyksiä: Kiven Seitsemän veljestä äänikirjana (hieno kokemus, vaikka välillä nukahtelinkin). Lenz, Dostojevski, Haanpää, Nousiaisen Vadelmavenepakolainen oli todella hauska. No tunnustetaan, menee noita dekkareitakin. Tietokirjallisuus kuten historia.

17. Mitä teet, jos sinulle tarjoutuu tunnin luppoaika tilnateessa, jossa et sellaista odottanut.
Ehkä menisin kävelylle nuuskimaan ympäristöä, jos en ole aivan tutuissa nurkissa, tai hankkiudun tietokoneelle pörräämään netissä.

18. Kerro jokin tämänpäiväinen hyvä hetki

Minulla oli hyppytuntipari puolen päivän jälkeen. Väsytti. Kävin ottamassa nokoset työpaikallani siihen tarkoitukseen varatussa tilassa.

19. Kahvi maidolla vai ilman?

Ilman ja myös ilman sokeria ja silloin tällöin ihan illalla ilman kofeiinia.
20. Mitä muuta haluat sanoa?

Mitä ihmeen tavoitteita? Olen jo huipulla.



Jos päätit täyttää tämän meemin, olisin kovin ilahtunut, jos vinkkaisit minulle vaikkapa leppoistelublogini kommentteihin (http://leppoistaminen.blogspot.com/). Olisi mukava lueskella.
Kiva myös, jos lähetät meemiä eteenpäin.

Taidanpa haastaa Mari Koon ja Serenitaan (Moi Ritva! Oli mukava tavata tiistaina.) näin alkajaisiksi.


Mukava kun kiipesitte mukaan kiesiin Huinahaina ja Kati Sarvela (http://katisar.wordpress.com/ ?). Lämpimästi tervetuloa!

Innostusta ja perfektionismia

Arjaanneli ja Pellonpientare rohkaisevat minua olemaan kahlitsematta innostustani edellisen postaukseni kommenttilaatikossa. Kiitoksia!

Kyllä se voi mennä överiksi. Miniatyyriesimerkiksi voin helposti juuttua myöhään illalla tänne nettiin, kun on niin mukava pörrätä täällä, ja kuitenkin liian lyhyet unet painavat harteilla seuraavana päivänä.

Jos minulla on kovasti kiireitä töissä ja muita velvollisuuksia, en tahdo malttaa säännöstellä muita mukavia puuhia, ja sitten kuormitus on liian suuri. Ajan tuhatta ja sataa, enkä huomaa käyttäväni jo tuleviakin energiavaroja, ja sitten tulee äkkipysäys. Psykofyysinen systeemi onneksi toimii sulakkeena.

Perfektionismi voi pahentaa tilannetta, jos ei pysty hoitamaan ainakin osaa hommista vain 90 %:sti mikä on yleensä aivan kelvollisen järkevä taso.

Aino-Maijakin (Yksinkertaistaen) kirjoittaa perfektionismista. Hän erittelee ominaisuuden kahteen tyyppiin, joita voitaneen kutsua myönteiseksi ja kielteiseksi perfektionismiksi. Ensin mainitun tyypin edustaja pääsee määrätietoisesti ponnistellen tavoitteeseensa ja toinen taas lamaantuu, kun asettaa itselleen niin korkeat odotukset.

Myönteinen perfektionisti varmaan pärjää, jos hän on myös realisti. Tässä perfektionismi ei ehkä tarkoitakaan pikkutarkkuutta vaan sisukkuutta tai peräänantamattomuutta.

Minusta tuntuisi, että jälkimmäistä auttaisi kohtuullisuuden idea. Realismikaan ei olisi pahitteeksi.

Päivän äijä:

- Kulta! rakas! Mikä sul on? En ikinä oo nähny sun itkevän.

- Nyy-yh. Uhu-u. Ki-k kimi voitti!

Päivän pieni ilo: Pomon mukavan kannustava lausahdus sähköpostiviestissä.

Hierarkiat hajalle ja luovuutta leppoisuudella?

Kirjoitin toissapäivänä väljyyden merkityksestä luovuudelle.

Jatkan vielä samaa teemaa ja siteeraan Puohiniemeä ja Nymania (Mies. Arvot, roolit ja tunteet.), jotka toteavat, että:

Kilpailutilanteissa miesten motivaatio on parempi kuin naisten, koska suoriutuminen on miehille tärkeämpää kuin naisille. Luovalle työskentelylle hierarkiat ovat myrkkyä. Ihmisen voi pakottaa liikkumaan ripeämmin, mutta ei kehittämään uusia ideoita. Sen minkä miehet mahdollisesti voittavat paremmuutta tavoitellessaan, he todennäköisesti häviävät ideoiden innovatiivisuudessa.


Voi meitä miehiä! Naiset, lohduttakaa vähän :)






Näinköhän se menee, että kun toistaiseksi miehet ovat enemmistönä johtotehtävissä, eri organisaatioihin rakentuu kilpailullisia hierarkioita virkateineen, tiukkaa projektityötä, nälkäistä tulosvastuuta ja seurantajärjestelmiä?

Toki organisaatioissa pitää olla järjestys ja yhteistyömeininki, mutta rajansa kaikella. En oikein usko, että organisaation kaikkia tehtäviä - jos mitään - tarvitsee suojella luovuudelta, mutta pitää sekin muistaa, että moni asia ei ikinä valmistuisi ilman määräaikoja.






Kuka tohtisi ruveta toistelemaan työpaikallaan, että otetaanpa leppoisammin?

Suo siellä, vetelä täällä. Ehkä on aika palauttaa mieleen klassinen kohtuullisuuden hyve.



Päivän pieni ilo: Farmaseutti oli ystävällinen, vaikka kävin tänään apteekissa viime minuuteilla.



Tämän päivän näkymiä

Tavoitteellisuudella kotiasiat kuntoon?

Sampsa Kiianmaa antaa mainiossa Vehmas Assembly -blogissaan kymmenen ohjetta työajan hallintaan. Näissä tuntuu olevan pääpaino tavoitteiden määrittämisessä ja aikataulutuksessa. Niinkuin olen aiemmin aiheesta kirjoittanutkin, mielestäni tuo sopii yksille mutta toisille ei. Saattaisin tuntea oloni ahdistuneeksi noin perusteellisesti itseni aikatauluttaneena.

Omassa työssäni koen kuitenkin kalenteriin sidottujen kurssisuunnitelmien antavan mielenrauhaa. Niiden avulla voin varmistaa, että etenen opiskelijoiden kanssa riittävää tahtia. Pidän näitä netissä opiskelijoiden ulottuvilla ja siellä on päiväkirjat sekä muuta kurssiaineistoa. Näistä järjestelyistä on suuri apu kaltaiselleni pöytähutilukselle. Kauan on puhuttu paperittomasta toimistosta, mutta nyt vasta alkaa näyttää siltä, että se toteutuukin. Jos saan pankkiasiatkin vielä virtaviivaistettua paperittomiksi. Tiedän suunnilleen jo miten, mutta pitäisi vain panna töpinäksi.

Työpaikoissamme joudumme toimimaan muiden kanssa yhteistyössä ja senkin takia tavoitteet ovat tarpeellisia.

Sampsa kirjoittaa toisessa postauksessaan vakuuttavasti oman elämän tavoitteiden asettamisesta ja niihin liittyvistä suunnitelmista. Hän on miettinyt myös, miten haluaa itsensä muistettavan. Nämä vaikuttavat sinusta ehkä äkkiseltään vierailta asioilta, kun kyseessä on yksityiselämä. Hän kuitenkin kääntää asia taitavasti pehmeisiin arvoihin kuten oikeaan läsnäoloon lasten parissa jne. Minusta hänellä on hyviä oivalluksia.

Noilla ohjeilla varmaan saa parannuksia elämäänsä. Kuitenkin mietityttää... tuleeko elämästä suoritus, jos noin toimimme? Onko impulsiivisuudella ja yllättävillä käänteillä merkitystä? Olen välillä valitellut kirjaähkyä, mutta en usko, että kannattaa ruveta odottavien teosten lukua aikatauluttamaan.

Oma kokemukseni on, että minun on syytä purkaa kiiresumaani, joka minulle helposti kasaantuu. Tärkeää on, että pystyn järjestämään itselleni runsaasti suunnittelematonta aikaa. Tätä minun on vielä harjoiteltava. Tavoitteet alkavat helposti orjuuttaa. Jos pystyn "ajelehtimaan" riittävästi, pystyn ehkä toimimaan tarvittaessa spontaanisti ja tehokkaasti.

Päivän pieni ilo: Pikkuinen, orvokkisilmäinen tyttärentytär (vajaat 2 v.) oli lauantaina mummolassa hoidossa. Noita hetkiä on mukava muistella. Kun neiti halusi papan näyttämään Youtubesta hassuja kissavideoita, hän työnsi minua takaa jaloista kohti tietokonetta kuin kottikärryjä.

Päivän taidepala: Auttaisikohan Hesse eteenpäin? Täällä lisää.

Lämpimästi tervetuloa mukaan Date Aire , Arle ja Peter Jones!

Miksi järjestelmällisyys ei auta?

Esittelin aiemmin Sampsan blogin, jossa hän antaa monia neuvoja elämänhallintaan. Yhdessä artikkelissa hän antaa kymmenen vinkkiä työajanhallintaan. Sampsa suosittelee esimerkiksi työpöydän pitoa järjestyksessä, työlistoja aikataulutusta, tavoitteita jne. Nämähän ovat peräti hyviä asioita.

Vuosia sitten oli muotia käyttää Time Manageria tai muita vastaavia järjestelmiä, joiden avulla oli tarkoitus aikatauluttaa töitään ja pitää niitä hallinnassa. Minä voin sanoa, että yritin kovasti opetellan käyttämään tällaista apuvälinettä, mutta ei se oikein alkanut sujua. Minulla meni kovasti aikaa noihin kalenteripuuhiin ja totesin olevani huono arvioimaan ajantarvetta eri tehtäville. Ei tämä todista kuitenkaan, että tällaiset järjestelmät olisivat huonoja. Kaksi kollegaani käyttävät sellaisia suvereenin taitavasti. Missä siis vika?

Yksi selitys saattaa olla temperamentti, jota pidetään aika suurelta osalta synnynnäisenä ominaisuutena. Keltikangas-Järvinen popularisoi ahkerasti psykologian tutkimustuloksia ja viime vuosina erityisesti temperamenttia koskevia. Meillä ihmisillä on erilaisia temperamenttipiirteitä, joista yksi on rytmisyys.

Korkearytmiselle ihmiselle on järjestyksenpito luontaisempaa kuin muille. Tästä päättelen, että aikatauluasiatkin sujuvat hyvin. Minä ilmeisesti en kuulu mainittuun ryhmään ainakaan kovin vahvasti. Muistan lukeneeni Keltikangas-Järvisen teksteistä jotakin sellaista, jonka perusteella uskon, että jos yrittää pitää järjestystä vastoin temperamenttiaan, kuluu energiaa. Tämä vastaa omaa kokemustani. Jos energiaa kuluu noihin sinänsä hyödyllisiin puuhiin, sitä jää sitten vähemmän muihin.

Muistan kuulleeni toisen psykologin Kirsti Longan sanoneen jotakin sen suuntaista, että sotkuinen työpöytäkään ei sinänsä ole huono juttu. Ehkä voisi sanoa, että kukin taaplaa tyylillään.

Päivän pieni ilo: Olin palaamassa kävellen työpaikalleni eräästä tapaamisesta. Aikataulu oli pikkuisen tiukka. Sitten sattui tulemaan sopivasti bussi, kun kävelin pysäkin kohdalla. Parin pysäkinvälin kyyti auttoi ja ehdin istua hetken kollegojen kanssa ennen alkavaa oppituntia.

Testin kautta onneen

Onnellisuus ja hyvä elämä tuntuvat olevan kovasti esillä nykyään. Oppaita on runsaasti tarjolla. Edellisessä postauksessa kerroin Pauli Kohelon kirjasta. Se taitaa irviä tätä vahvaa genreä tai lähinnä siihen sisältyvää henkistymissuuntausta.

Tähän samaan hyvän elämän aihepiiriin tämä oma bloginikin kuuluu. Varmaan nykyelämän hektisyys nopeine muutoksineen osaltaan ohjaa meitä hakemaan apua näistä oppaista ja muista. Tätä tukee Lindsrömin (kts. aiempi postaus) referoima tutkimustulos 34 kaupungista eri puolilla maailmaa vuodelta 2007. Keskiverron jalankulkijan nopeus on noussut 10 prosenttia kymmenessä vuodessa.

Nyt on helppo mitata oman onnellisuutensa aste, koska netistä löytyy laaja Elämä pelissä -ohjelmaan liittyvä onnellisuustesti, joka tarjoaa tulosten pohjalta myös suosituksia. Tein sen eilen ja sain paremman tuloksen kuin odotin ja lisäksi käytännöllisiä neuvoja. Minulle suositeltiin ulkoilua, meditaatiota ja muiden ihmisten auttamista. Ihan aiheellisia. Ehkä tuota meditaation toimivuutta pitää kuitenkin miettiä, kun olen niin kärsimätön tai ehkä juuri siksi pitäisikin sitä kokeilla.

Pellon pientareella -blogistikin on tehnyt testin ja kommentoi sitä.

Testissä on minusta sellainen mainio piirre, että se auttaa huomaamaan niiden asioiden merkityksen, jotka ovat hyvällä tolalla.

Sellainenkin slow life -ilmiö näyttää olevan kuin The Slow Bicycle Movement, jolla on myös oma Facebook -sivu. Pyöräilyn hitaudessa jopa kilpaillaan.

Päivän pieni ilo: Olimme vaimon kanssa kävelyllä ja hikoonnuin. Vaimo toi minulle sitten pyyhkeen tai oikeastaa rätin, jolla sain kuivata hikeä ja hän itsekin kuivaili yläselkääni.

Loppukevennys: Joku kertoi äskettäin vitsin. Mitä optimista vastasi pessimsitille, kun sanoi, ettei huonommin voi enää mennä. Kyllä voi, hän vastasi.

Näkymä Strasbourgissa. Tussi

Olen tyytyväinen itseeni, koska ...

Olen tyytyväinen itseeni tänään. Kai näin joskus kehtaa sanoa. Tiedostan ottaneeni selvän edistysaskeleen tällä leppoistumisen tiellä.

Eilis-iltaiset vieraat olivat aika myöhään, mutta mukava ilta se silti oli. Tänään olen tuntenut itseni väsyneeksi. Kuulkaas ihmiset, minä annoin itseni olla väsynyt enkä alkanut täyttämään lauantain vapaita tunteja jonkin projektin tms. hyödyllisellä edistämisellä. Olen vain tössötellyt niitä näitä. Otan iisisti, että jaksan taas ensi viikolla. Matka tähän on ollut pitkä, mutta hyvä näinkin.

Päivän pieni ilo: Aloin sotkea kuntopyörää mielessäni puolen tunnin rupeama ennen saunaa. Tilanne muuttuikin siten, että en viitsinyt jatkaa. Päätin lähteä kävelylle. Minulla on ollut Laiskan lähtijän taipumus hoitaa nuo kuntoasiat pyöräillen sisävekottimella. Ulkona oli raikkaan leppeä syyssää. Aurinko paistoi ja jopa lämmittikin. Kannatti lähteä!

Meditoimalla elämä leppoisaksi?

Blogiesittely:
Sampsa on kommentoinut (kiitos!) viime tiistain juttuani positiivisesta ajattelusta. Löysin linkin kautta hänen mielenkiintoisen Vehmas Assembly -bloginsa, jossa hänkin on kirjoittanut samasta aiheesta - positiivisuudesta (ja negatiivisuudesta). Hänellä on blogissaan muitakin hyvään elämään ja leppoistamiseenkin liittyviä artikkeleita. Ansiokkaita, mietittyjä ja ennakkoluulottomia pohdintoja meditaatiosta, monen yhtäaikaisen tehtävän onnistumismahdollisuuksista, puutarhanhoidosta, hetkessä elämisestä, elämän suuntaamisesta, työajanhallinnasta ja lomanvietosta.

Sampsa esittää, että meditoimalla voimme kehittää ajatteluamme myönteisemmäksi. Voihan niin olla. Hänen mukaansa sen ei tarvitse olla muuta kuin rauhassa istumista ja hengitysharjoitusta. Ehkäpä tuota pitää kokeilla. Ainakin 15-30 minuutin hiljaiset hetket leppoistavat päivää ja kukaties niiden välissä osaa toimia fiksummin ja rauhallisemmin kuin ilman meditointia.

Päivän "pieni" (?) ilo: Meillä asuu tilapäisesti eräs muusikko, joka kutsui illaksi kavereita meille. Saimme nauttia Händelin musiikista trion (piano, viulu, laulu) esittämänä.

Haastattelu Tuomas Enbuskeen Strasbourgista huomenna (18.6.2009 klo 9.05-9.58)

Olemme onnekkaita sillä vaihtoasuntomme sijaitsee aivan Strasbourgin keskustassa, joka on oikeastaan Ill-joen ja sen haarauman ympäröimä pienehkö saari. Asumme saaren eteläosassa varjoisalla kujalla Ill-joen tuntumassa.

Tästä on kävelymatka melkein mihin vain. On helppo piipahtaa asioilla ja nähtävyyksiltäkin pääsee mukavasti kotiin huilaamaan. Syömme enimmäkseen kotona ja ostamme värkit lähikaupoista. Tämä hitaaseen matkailuun hyvin sopiva sijainti on meille puhdas onnenkantamoinen.

En muista törmänneeni ennen mustiin tomaatteihin. Nytpähän nekin on nähty. Eipä nuo niin erityiselle maistu.

Sijainnissa on sekin hyvä puoli, ettei meidän lyhyiden etäisyyksien vuoksi tarvitse suunnitella olemistamme erityisemmin vaan voimme kulkea fiilisten ja ilmojen mukaan.

Sain tällä viikolla tekstiviestin, joka koskee Ylen ykkösen huomista Tuomas Enbuskea. Sovittiin radiohaastaattelusta puhelimitse. Paikan päällä ovat Jyrki Piispa, Kirsi Virkkunen ja Marianna Virtanen keskustelemasa Tuomas Enbusken kanssa. Aiheena on "Miten vähentää kiirettä?"

Optimismi ja keskeytykset aikavarkaina

Marianna Salin kirjoittaa Ekonomilehden Klinikalla otsikolla Miten saan kiireen kuriin? Tärkeä aihe, eikö? Artikkelissa on hyviä näkökohtia, joista nostan pari esiin.

Salin referoi Työterveyslaitoksen Mikael Sallista ja tuo esiin tietyn tehtävän suorittamiseen tarvittavan ajan arvioinnin vaikeuden. Emme tule ottaneeksi huomioon, että jokin voi mennä vikaan. Realismiin pääsee kertolaskulla, kun puhaltaa alkuperäisen arvion puolitoista- tai kaksinkertaiseksi.

Tuossa on viisautta. Minulle tuottaa vaikeuksia aikatauluttaa työtäni, kun arviointioptimismi vaivaa. Saattaa käydä niin, että juutun puurtamaan saadakseni homman tehtyä tiettynä päivänä. Jos olen työpaikalla, en ehkä tule pitäneeksi taukoja ja se ei ole kokonaisuudelle hyväksi.

Tosin kotona kuvio toimiin myös toisinpäin. Jos minun pitäisi asentaa jokin uusi vempele ohjelmistoineen tms. tietokoneeseen, en tahtoisi millään viitsiä aloittaa, kun tässä arvaan, että mutkia tulee.

Toinen referoitu on Timo Lampikoski, jonka mukaan jatkuvat keskeytykset maksavat noin kaksi tuntia työaikaa. Tämä johtuu ihmisen rajallisesta työmuistista, jonka toimintaa katkokset haittaavat. Itsekin voi olla syypää, kun vaikkapa tarkistelee jatkuvasti sähköpostiaan. Tähän tulen minäkin usein langenneeksi ja myöskin muissa kohteissa tulee piipahdettua. Saatan ajatella, että rentoudun vähän pyörähtämällä jollakin sivustolla ja sitten tulenkin surffanneeksi enemmän. Nämä sitten voivat pitkittää päivää.

Tunnistan työmuistin rajallisuuden siinäkin, että kun on useita sinänsä pienehköjä tehtäviä - esimerkiksi opiskelijoiden rästisuoritusten hoitamisia - nämä vievät kovasti aikaa, kun yhden valsmiiksi saatuani, orientoituminen seuraavaan ei mene lennossa. Kun voi arvioida nivaskan kerrallaan samaa tehtävää, ajankäyttö on paljon tehokkaampaa.

Sekatekniikalla tehty näkymä Ambrasta Italiassa ja otos toisesta samanaiheisesta työstä.

Lasten slow

Yle on koonnut portaalinsa Tartu hetkeen -palstalleen leppoistusaiheisia linkkejä, joista yksi nostaa esiin hyvin tärkeän aiheen. Lotta Ulvelin kirjoittaa olotila -blogissaan lasten tarpeesta saada vanhempien kiireetöntä ja suorituksista vapaata aikaa. Hän linkkaa myös lastenpsykiatri Jari Sinkkosen kirjan "Mitä lapsi tarvitsee hyvään kasvuun" esittelyyn, jonka mukaan Sinkkonen käsittelee kirjassaan mm. lapsen stressin ja ylikuormituksen osatekijöitä.

Omat lapseni ovat jo aikuisia. He ovat saaneet vaimoltani runsaasti aikaa, mutta itse en voi rintaani paukuttaa. Kovin olin nuorena isänä kiireinen. Kumpa minulla olisi ollut silloin nykyinen ymmärrykseni asiasta. Lastenlasten seurasta saan toki nauttia, mutta sehän on minulle lähinnä herkuttelua ilman jatkuvaa vastuuta. Alaikäisten lasten vanhempia haastavat työpaineet, jatkuva vastuu ja väsymys.

Leppoisa elämä lapsille! Siinä ykkösluokan slow life -teema.

Kuvat ympäristötaideteoksesta, jonka joukko meitä Alfa-Artin vuonna 2006 ja 2007 aloittaneita MOMU -opiskelijoita teki Tuijaopen kanssa 16.5.2009 ympäristötapahtumassa Arabianmäenpuistossa Helsingissä.

Taiteen tekemisen tahti markkintaloudessa

Olen törmännyt jossakin termiin "slow art". Siihen pitää tutustua.

Jos ajatellaan taideteoksen tekemistä, mielestäni tuottamisprosessi ihanteellisimmillaan vie sen ajan kuin vie - olkoon se pitkä tai lyhyt (?). Teos voi välillä odottaa jotakin oivallusta, joka auttaa eteenpäin. Tällaisia ideoita ei voi pakottaa syntymään. Ne tulevat kun tulevat. Sellainen voi kuitenkin tulla myös silloin, kun vain tarttuu työhön ja alkaa puuhailla sen parissa.

Yhteiskuntamme rakentuu mielestäni selvästi ns. Demingin ympyrän ("Plan-Do-Check-Act")varaan. Ensin asetetaan tavoitteet ja suunnitellaan uusi prosessi, sitten toteutetaan se ja tämän jälkeen tutkitaan miten kävi tavoitteisiin nähden. Kun mahdolliset erot on määritetty, etsitään niiden syyt ja korjataan prosessia. Hyvä työväline tuo ympyrä on - ei siinä mitään.

Nyt voimme miettiä, auttaisiko Demingin ympyrä työskentelyä taiteen parissa. Suunnitelmalliseen työhön kuuluu aikataulu, sillä muutoin ei voida toimia kaupallisella kentällä. Moni taiteilija lienee kiirehtinyt näyttelyavajaisten lähestyessä. Teoksia varmaankin syntyy näin, mutta ehkä niistä olisi tullut parempia (kaupallisesti ja/vai muutoin?) vähemmällä kiireellä.
Perustellusti voidaan tietenkin kysyä, olisiko aiottu kokonaisuus valmistunut koskaan ilman aikataulua. Samoin voidaan pohtia, olisivatko teokset asettuneet mihinkään yhtenäiseen teemaan (pitäisikö ylipäätään asettua?), jos taiteilija olisi edennyt vain intuition varassa.

Uskon, että alitajunnalla on suuri merkitys taiteen tekemisessä. Kun herkkyys on työväline, aikataulutus on vaikeaa. Olen monesti yrittänyt mielessäni istuttaa kuvataiteen tekemistä markkintalouden formaattiin. Välillä olen ollut taipuvainen uskomaan sen olevan yksi ammatti muiden joukossa, mutta tällä hetkellä ei siltä oikein tunnu. Elämäntapa ehkä tai jotakin muuta ...

Toki markkinatalouden lainalaisuudet toimivat galleriatyöskentelyssä jne. Yksi kaupallisen toiminnan perusprinsiippi on hyödykkeiden tuottaminen asiakkaiden tarpeisiin. Varmasti taulun ostajalla on jokin tarve hankinnalleen, mutta on vaikea ajatella, että aitoa taidetta syntyisi markkintutkimukseen perustuen. Täytyypä jatkaa pohdintaa.

Palatakseni hitaaseen taiteeseen, ainakin yksi teos on hidas. John Cage on säveltänyt teoksen "As slow as possible", jonka esittäminen kestää 639 vuotta. Esitys on alkanut Halberstadtissa. Vielä ehdit mukaan.

Tempo giustoa maalaamiseen

Olin tänään taidekoululla. Meitä ohjasi ja kritiikkiä antoi kuvataiteilija Reijo Saarelainen, jonka tapasin ensimmäistä kertaa. Suorastaan tajuntaa tärisyttävä päivä. Reijo osasi niin valaisevasti avata näkymää taiteilijuuden olemukseen.

Kun teosta tekee, sitä ei pidä ajatella suunnitelman kautta. Sellainen kahlitsee prosessia. Ymmärrän tällaisen työskentelyn löytöretkenä. Kun kuvaa kokemusta, eikä näkymää, ja antaa mielen viedä, saattaa löytää tallaamattomille reiteille. Voi tehdä piilevää näkyväksi, sellaista mille ei ole sanoja.

Tällainen vaatii minusta tempo giustoa eli sopivaa rytmiä. Serenitas kuvaa käsitettä tammikuisessa artikkelissaan.

Rytmi vaihtelee maalausta tehtäessä. Se voi olla kiihkeää tai muutoin nopeaa, mutta sitten se voi rauhoittua suvantovaiheeseen, joilloin on tarpeen miettiä. Välillä työ voi olla verkkaista "rapsuttelua". Prosessi etenee luontaisesti, jos tekijällä on luomisvire. Teokselle voi olla myös eduksi, kun laittaa sen lepäämään. Alitajunta saattaa työstää sitä eteenpäin, mutta antaen varmaankin vain idean seuraavaan askeleeseen. Myös tekijän senhetkinen tunnesuhde keskeneräistä työtä kohtaan voi vaikuttaa rytmiin.

Tällaista flow'ta on vaikea aikatauluttaa, jos haluaa antaa työn kehittyä vaalien sen luontaista kasvua. Työ valmistuu, kun valmistuu. Tällainen on kuitenkin ideaalitilanne, jota näyttelyaikataulut yms. rajoittavat.

Edellinen postaus saattaa hämmentää. Se liittyy seminaariin, jossa leppoistaminen oli eilen lyhyesti esillä.

Hidas koulu

Carl Honoré pohdiskelee teoksessaan "Slow Elä hitaammin" muiden hitausteemojen mukana myös hidasta koulua ja opiskelua. Hän kertoo Harvardin dekaanin (ilmeisesti ei nyt enää virassa) Harry Lewisin kehoittaneen uusia opiskelijoita ottamaan rennosti. Hän ei kuitenkaan kehoittanut heitä luistelemaan opinnoistaan vaan tarkoitti, että he selviävät raskaasta opiskelusta paremmin antamalla itselleen myös aikaa rentoutua. Ajatteleminenkin tarvitsee vapaata aikaa. Honoré mainitsee muitakin hitaampaa opiskelua tukevia esimerkkejä.

Kun ajattelen omaa opettajan työtäni, yllä mainittu tuntuu uskottavalta. Parempi oppimistulos saadaan keskittymällä olennaisuuksiin ja antamalla opiskelijoille aikaa miettiä ja käsitellä näitä kuin vetämällä tiukkaan ohjelmoituja nippelipitoisia kursseja. Oppitunneille kannattaa jättää riittävästi "löysää", jotta opiskelijat pystyvät riittävästi vaihtamaan ajatuksia uusista teemoista, soveltamaan niitä ja antamaan niideen rakentua mielekkyyksiksi heidän tietoperustaansa.
Näkymä Ambran lähettyvillä Italiassa. Sekatekniikka. Olen tehnyt suuren osan työstä roiskimalla. Se tuntuu toimivan tässä, mutta muuten en ole vielä tyytyväinen. Työssä on jonkinlaista monotonisuutta ja se on liian makea. Luulen tekevenäni siihen vielä jotakin radikaalia.

Näkymä Ambran lähettyvillä Italiassa. Sekatekniikka. Olen tehnyt suuren osan työstä roiskimalla. Se tuntuu toimivan tässä, mutta muuten en ole vielä tyytyväinen. Työssä on jonkinlaista monotonisuutta ja se on liian makea. Luulen tekevenäni siihen vielä jotakin radikaalia.

Suhde tekemiseen

Serenitas on ollut mukana jossakin mielenkiintoisessa foorumissa pohdiskelemassa downshiftaamista ja kirjoittaa aiheesta blogissaan.

Tässä otos hänen tekstistään:

"Yksi asia jäi keskustelusta erityisesti pulppuilemaan ajatuksiin: downshiftaamisessa on lopulta kysymys suhteestamme työhön. Kun sen kuulee ääneen sanottuna ja näkee kirjoitettuna, tulee olo, että tässä on löydettynä jotakin keskeistä, jota pitää purkaa hieman."

Näin varmaan on mitä suurimmassa määrin. Työ ja sen jatkuvuus on meille turvallisuustekijä. Kilpailuyhteiskunnassa työpaikan säilyttämisen varmistaminen voi jopa lähteä käsistä niin, että päivät pitenevät mahdottomiksi ja ovat sisällöltään sähköisen hermostuneita.

Pitää olla riittävän kylmäpäinen, että jaksaa uskoa leppoistamisen (mahdolliseen) tuottavuutta lisäävään vaikutukseen. Tästä Serenitas kirjoitaa edellisessä postauksessaan. Minullakin alkaa olla omakohtaista tuntumaa siitä, että näin se menee.

Voisimme myös käyttää termiä "suhde tekemiseen". Minulla on taipumus asettaa itselleni liian kovia tavoitteita omissa puuhissani. Ehkäpä se on jokin ahneuden tai kunnianhimon muoto. Luulen kuitenkin onnistuneeni leppoistumaan tässä asiassa kuten työssänikin ja se tuntuu hyvältä.

Sekatekniikka. Näkymä Firenzessä.