Köyhät kuubalaiset meitä onnellisempia?

Seurasin eilen Hesarin ja Helsingin yliopiston yhteistä VOX -tapahtumaa netin välityksellä. Aiheena oli kiinnostavasti oikeudenmukaisuus.

Ainakin esitysten pohjalta voi sanoa, että oikeudenmukaisuus on monisyinen käsite.

Professori Vesa Kanniainen esitti, että olisimme onnellisempia, jos alentaisimme yhteisellä sopimuksella elintasoamme 25 %:a, koska saisimme aikaa itsellemme ja läheisimmillemme. Hän totesi, että absoluuttisessa köyhyydessä elävät kuubalaiset ovat kiireisiä länsimaalaisia onnellisempia, koska heillä on aikaa. Silti he kaipaavat vapautta ja dollareita, mutta vallankumouksen tuoma vapaus tekisi heistä vähemmän onnellisia.

Kanniaisen mukaan olisimme onnellisempia, jos emme kilpailisi. Luonnossamme istuu kuitenkin tiukasti vertaileminen naapureihimme.

Kylläpä on hankalaa. Voin tehdä asian konkreettisemmaksi omalla kohdallani, kun tiedostan, että kilpailun mukanaan tuoma tekninen ja lääketieteellinen kehitys on mahdollistanut CPAP -laitteen keksimisen. Sain äskettäin kyseisen laitteen käyttööni. Se tulee parantamaan merkittävästi elämänlaatuani, koska se ehkäisee tehikkaasti uniapneasta johtuvia hengityskatkoksia ja niistä aiheutuvia oireita.

Nautin kovasti digivideokuvauksesta ja tallentamani aineiston editoimisesta. Tämänkin tekninen kehitys on mahdollistanut.

Minun on hankala asettautua mielessäni köyhien kuubalaisten asemaan. Olisinko onnellinen, vaikka tietäisin saavuttamattomista ihmelaitteista, mutta samalla tiedostaisin, ettei naapurinikaan voi niitä hankkia.

En tiedä.  

Näitä kadumme ennen kuolemaa

Sompasaari 2011

Austrarialainen saattohoitaja on esittänyt kokemuksiinsa perustuen viisi asiaa, joita ihmiset katuvat ennen kuolemaansa (Iltasanomat 2.2.2012).

Ensinnäkin kuolevat katuvat sitä, että eivät ole eläneet omaa elämäänsä vaan toteuttivat muiden odotuksia. Luulen, että kaiken lisäksi monillä nämä odotukset perustuvat vääriin olettamuksiin. Nuori saattaa ajatella, että vanhemmat toivovat hänestä lääkäriä, mutta hän itse unelmoikin insinöörin urasta. Jos hän tohtisi kysyä, vanhemmat saattaisivatkin vilpittömästi toivoa hänen löytävän alan, jolla hän viihtyy ja jolle hän sopii.

Ei ihminen voi myöskään elää hedonistisesti tuijottaen joka tilanteessa omaan napaansa. Yhteisöllisyys on edellytys hengissä säilymiselle.

Toinen saattohoitaja Bronnie Waren esittämä tyypillinen katumus on liiallinen työn tekeminen. Hän kertoo jokaisen miespotilaan todenneen tämän. Lapsien kasvaminen ja elämänkumppanin seura tuntuivat nyt tärkeiltä.

Näin on! En tiedä, koska kuolen, mutta tuota asiaa kadun jo nyt. Tosin aikoinaan liike-elämän myllerryksissä koin, että minulla ei ollut vaihtoehtoa. Oli pakko painaa perheen eteen ja toki jokin näyttämisen halukin piti liikkeellä. Nyt mietin, että olisin voinut tehdä jonkin radikaalin alanvaihdon ja suunnitella vaimon kanssa elämä uusiksi.

Kolmas Waren esittämä seikka on toivomus sittä, että olisi ilmaissut enemmän tunteita. Tässä ei varmaankaan tarkoiteta tunteilua vaan olemista ja elämistä omana aitona itsenään. Muistan imaisseeni lapsena  jostakin ajatuksen, että miehen pitää olla viileän rauhallinen kaikissa - myöskin vaikeissa - tilanteissa. Nyt ymmärrän tuon rajoittaneen oman ihmisyyteni toteutumista. Tämä ei sulje pois sitä, että joissakin tilanteissa on viisasta yrittää rauhoittaa itsensä ja samalla muitakin.

Neljänneksi saattohoitaja sanoo ihmisten toivovan olleensa enemmän yhteydessä ystäviin. Kaikki kuolevat kuulemma kaipaavat ystäviään js sen uskon. Tällä asialla on varmaan yhteys noihin aiempiin. Jos uhraa itsensä työlle, voi olla, että kuolemaa odottaessa ystäviä ei voi toivoa tapaavansa, koska niitä ei koskaan ole ollutkaan. Hyvätkin työkaverit ovat useinmiten vain työkavereita.

Viimeinen Waren mainitsema katumusasia on se, että ihminen ei ole antanut itselleen oikeutta onneen vaan on vain elänyt rutiiniensa mukaan. Luulen, että moni on torjunut jonkin salaisen unelmansa, koska ei ole uskonut sen toteuttamisen olevan mahdollista tai on elänyt olettamiensa muiden ihmisten odotusten mukaan. Voi olla käynyt niinkin, että on tullut antautuneeksi kilpavarusteluun ja samalla menettäneeksi jotakin tärkeää kisan vaatiman tulotason vaalimisessa.

Minä torjuin nuorena tärkeän äänen, joka tuli kai alitajunnasta. Tunsin taiteilijuuden olevan jotakin erityistä omalla kohdallani, mutta en antanut sen johdatella valintojani. En kuitenkaan voi vannoa, että tähänastinen elämäni olisi ollut parempi ilman tuota tukahdutusta. Olen saanut elämältä niin paljon hyvää ja tärkeää. Kaiken sen lisäksi olen myös saanut varttuneemmalla iällä kouluttautua kuvataiteilijaksi.  

  

Onnellisuuden jäljillä 3

Referoimassani dokumentissa (Onnellisuuden jäljillä) hollantilainen tutkija toteaa kunkin maan onnellisuusasteen liittyvän sen varallisuuteen, demokratian tasoon ja ihmisten keskinäiseen luottamukseen, mihin vaikuttaa paikallinen mentaliteetti. Instituutioillakin on oma merkityksensä.

Pohjoismaat pärjäävät hyvin onnellisuusmittauksissa. Mainitut kriteerit täyttyvät täällä hyvin. Suomessa voimme luottaa siihen, että viranomaiset hoitavat velvollisuutensa ilman lahjuksia ja pyrkivät toimimaan eettisesti. Voitelurahan pyytämiseen ei viranomaisella ole suurta kiusausta, koska hän tietää saavansa palkkansa tililleen silloin, kun hänen pitääkin se saada. Vaalitukikähminnät ovat asia erikseen.

Voi olla, että parhaat ajat ovat meillä takana. Toivottavasti olen väärässä. Kun jouduin perheineni pulaan 90-luvun lamassa, yhteiskunta auttoi meidät kuiville. Toki piti itsekin ponnistella, mutta järjestelmä tarjosi turvallisen selkänojan. Olen tapahtuneesta hyvin kiitollinen.

Tuloerojen sanotaan kasvavan. Kehityksen jatkuessa osa turvaverkoista pudonneista saattaa siirtyä hämärähommiin, mikä vähentää keskinäistä luottamusta. Vartiointibisnes näyttää kukoistavan jo nyt.

Vaalitukijupakka voi olla oire demokratian murenemisen alkamisesta. Politttinen menestys ei saisi riippua liikaa käytettävissä olevasta rahasta.  

Yleinen luottamuksen tunne yhteiskunnassa on uskomaton voimavara, joka on vaikea saavuttaa. Sen arvon ymmärrämme, jos sen menetämme.

Hei Karavaani kulkee ja Ulla-Riitta. Oikein mukavaa, kun tulitte mukaan leppoistamisrattaille. Lämpimästi tervetuloa!


Tässä linkki viimeisimpään taidehistoria-artikkeliini: Ranskalaista maisemaromantiikkaa.

Graffititaidetta Sompasaareessa. Kaksi taiteilijaa työssä.

Onnellisuuden jäljillä 2

Jatkan vielä dokumentin "Onnellisuuden jäljillä" ajatusten käsittelyä.

Toimittaja päätti kokeilla kiitollisuuspäiväkirjan pitämistä ja kutsua väkeä onnellisuusistuntoihin. Pieleen meni. Tekstistä tuli latteaa. Kukaan ei tullut.

Tuli mieleeni tapaus 90-luvulta. Olin saanut jostakin ajatuksen pitää miesten kutsut ja pyysin kavereita meille. Järjestimme tarjoilua ja vieraitakin tuli. Juteltiin niitä näitä. Tunnelma oli kuitenkin väkinäisen teennäinen. Seuraavaa kutsua ei koskaan tullut. Luin jostakin elämäntaitokirjasta, että joku oli kokeillut samaa ja tuloskin oli ollut samanlainen.

Toimittaja jatkoi kierrosta.

Seuraava tutkija nosti esiin myötätunnon kokemisen. Ihmiset, jotka pyrkivät lievittämään muiden kärsimystä, ovat muita onnellisempia. Hän jopa suositteli tunteiden käsittelyn opettamista koulussa myötätunnin ja ystävällisyyden edistämiseksi. Ovatkohan lääkärit ja sairaanhoitajat vahvoilla?

Toimittaja keskusteli seuraavaksi erään neuropsykiatrin kanssa. Tämä kertoi, että osalla ihmisistä on luontaisesti korkeampi serotoniinitaso kuin muilla. Tästä ei kuitenkaan seuraa automaattisesti suurempi onnellisuus, koska he ovat sietävät muita enemmän riskejä ja voivat ajautua näiden toteutuessa onnettomaan asemaan. Toiset taas tuntevat rajoituksensa ja tavoittelevat vakaita olosuhteita elämäänsä. Näin he välttävät masennuksen, vaikka heillä on matala serotoniinitaso. Tämän asiantuntijan mukaan Pohjoismaissa kasvaa muita onnellisempia nuoria.

Kaksi otosta Sompasaaren graffiteista.

Onnellisuuden jäljillä 1

Dokumentissa Onnellisuuden jäljillä toimittaja tapaa useita onnellisuustutkijoita saadakseen ohjeita elämäänsä.

Ihmissuhteita korostettiin, sekä kotona että työssä. Kyynisyydestä varoitettiin. Jonkin tutkimuksen mukaan onnellisimpia ovat palomiehet, psykologit ja opettajat heidän työnsä ihmisläheisyyden vuoksi. He saavat myöskin olla avuksi muille. Olen itse opettaja ja minulle onkin hyvin merkityksellistä, että voin työssäni kokea auttavani omalta pieneltä osaltani ihmisiä eteenpäin elämässä.

Kyynisyys on varmasti myrkkyä ihmissuhteille ja sen myötä omalle onnellisuudelle, koska siitä puuttuu toivo. Mielestäni elämää kannattaa suunnitella, mutta ei pidä kutistaa ajatuksiaan vain järkeen ja mekaaniseen todennäköisyysarvioitiin perustuviksi. Olen kokenut omassa elämässäni, että synkältäkin näyttävä tulevaisuus voi olla väärä illuusio. Nöyryys ei kilpailua korostavassa yhteiskunnassa ole muodikas termi. Ihminen voi luottaa liikaa järkeensä ja vaipua murheeseen, koska "kaikki nyt vain selvästi menevät pieleen". Kannattaisi mieluummin olla nöyrä ja antaa tulevaisuudelle mahdollisuus. Olenkin omaksunut motokseni lauseen "Hyvinkin voi käydä".

Puolen tunnin liikunta kolme kertaa viikossa kuuluu vaikuttavan yhtä hyvin kuin parhaat psyykelääkkeet. Olisikohan niin, että silloin tulee varanneeksi aikaa itselleen? Voihan se tuottaa tyydytystäkin, kun tulee tehneeksi jotakin yleisesti hyödyllisenä pidettyä.

Kiitollisuuden merkitys nousi myös esiin. Pidämme monia asioita helposti itsestäänselvyyksinä. Huomaamme niiden arvon vasta, jos menetämme jotakin niistä. Yksi haastatelluista kehottaakin kirjaamaan tai jakamaan joka ilta läheisten kanssa asioita, joista on kiitollinen.

Hyvä neuvo. Muistan kun kerran sairastuin ja pelkäsin menettäväni työkykyni pitkäksi aikaa. Jouduin toteamaan, että palkanmaksu päättyisi kahden kuukauden kuluttua, jonka jälkeen emme selviäisi nykyisistä menoistamme. Vuoden kuluttua työsuhdekin katkeaisi. Näytti siltä, että koko elämämme sortuu. Joutuisin sairaana hoitamaan hankalia paperiasioita saadaksemme apua, laittamaan asuntomme myyntiin ja meidän olisi kestettävä muuton vaivat. Muistan hyvin kuinka tärkeältä oma koti silloin tuntui. Onneksi voinnissani tapahtui nopea käänne ja pystyin palaamaan töihin. Se tuntuu ihmeeltä vieläkin.

Emme joutuneet kokemaan sitä, mikä näytti olevan edessä. Olisihan siinäkin lopulta voinut hyvin käydä.

Lämpimästi tervetuloa mukaan Alfean, Riitta, Karita ja BalticFinns. Kiva kun hyppäsitte kyytiin.

Tässä linkki taidehistoriablogini viimeisimpään artikkeliin "Delacroix oli suuri koloristi".



Kävimme vaimon kanssa kävelyllä Sompasaaressa, josta tulee Kalasataman asuntoalue. Projekti on vielä aivan alkutekijöissään. Alueella on pitkiä seinämiä, jotka on tarkoitettu graffiteille. Sivulla on otoksia kävelyltä. 

Kaarina Davisin raju elämänmuutos

Sattui Haaga-Helian kirjastossa käteen kiinnostavan tuntuinen kirja. Kaarina Davis on kirjoittanut slow life -oppaan, jossa hän kertoo rajusta elämänmuutoksestaan. Kirjan nimi on nasevasti "Irti oravanpyörästä".

Davis on työskennellyt stressaavaksi kokemassaan ammatissa eli sairaanhoitajana. Hän sai kyllikseen, kouluttautui luontoyrittäjäksi ja muutti Hämeenkyrön Alhonkylässä olevaan torppaan. Hän kasvattaa itse suuren osan tarvitsemastaan ruuasta ja kerää polttopuut metsästä. Hän tulee vähällä toimeen ja sen vuoksi hänen ei tarvitse tehdä töitä niin paljoa kuin ennen. Aamuisin hän herää onnellisena uuteen päivään.

Rohkea teko! Enpä tiedä olisiko minusta tuohon, mutta kirjan aion lukea.

Voiko huolista olla välittämättä?

Jatkan hieman eilistä aihettani. Maija-Riitta Ollila antoi huoliin sellaisen reseptin, että ne kannattaa lajitella kahteen koriin. Toiseen pannaan ne, joille voi tehdä jotakin ja toiseen ne, joille ei voi mitään. Sitten miettii, mitä ensin mainituille tehdään. Ajatus ilmeisesti juontaa budhalaisuudesta.

Niin-in. Voihan tuo toimiakin. Mitenkähän voi unohtaa sellaiset huolet, joille ei voi mitään? Huolista ei Ollilan mukaan ole mitään hyötyä. Eikö nyt voisi sanoa kuitenkin, että ensimmäisen ryhmän huolet nostavat agendalle asioita, joille kannattaa tehdä jotakin. Entä eikö huolestuminen ole tunnetta? Voiko tunteille mitään?

Päivän pieni ilo: Tutustuin Helsinki kympin kirjastossa Sonyn e-kirjalukulaitteeseen. Hyvän tuntuinen laite.

Minkälainen downsiftaaja olet?

Mari Koo on ollut tänä aamuna Ykkösen aamu-tv:ssä keskustelemassa kohtuullistamisesta, leppoistamisesta ... vai mikä tämän rakkaan lapsen nimi nyt onkaan.

Mari laittoi hienosti tämän aatteen yhden alalajin periaatteet pakettiin ja esitteli ne selkeästi varsin lyhyessä ajassa. No, en tiedä, katsooko Mari itse edustavansa yhtä kohtuullistamisen suuntausta ja lieneekö tällainen luokittelu tarpeenkaan muutoin kuin ilmiön erittelyn kannalta.

Mari otsikoi eilisen postauksensa rohkean ironisesti: Joutilaampaan elämään etuoikeutettu elitisti.
Haluaisin keksiä Marille mielestäni paremmin istuvan epiteetin, mutta en ole sitä tavoittanut - ainakaan vielä.

Tuli mieleen, että voisimme tyypitellä kohtuullistamista meemisetin avulla ja vähän pilke silmäkulmassa. Tässä se tulee. Täytä pois, jos törmäät tähän ja huvittaa tai tulet haastetuksi, ja vaikka et tuntisikaan itseäsi downsiftaajaksi.

Tällainen downsiftaaja olen

1. Kuka?

Heikki, kauppaopettaja, melkein valmis kuvataiteilija, puoliso, isä, pappa.

2. Missä?

Asun kerrostalossa Helsingin Herttoniemessä.

3. Kotoisin?

En mistään. Sukujuuret Kannaksella ja Satakunnassa.

4. Suhteesi leipätyöhösi/pääaktiviteettiisi?

Pidän kovasti opetustyöstäni, vaikka olenkin altis ylikuormittumiselle siinä. Koen ammatin humanistisen luonteen tärkeäksi. Antaa luontaisesti mahdollisuuksia luoviin kokeiluihin. Ihmissuhdetyö - hyvä, että on.
Tarjoaa minulle mahdollisuuden piirtää ja sovitella estraditaiteilijankin kaapua työssäni. Haastavinta on motivoida opiskelijoita aktiiviseen itseohjautuvuuteen ja etsimään yksilöllisesti luontaisia oppimisväyliä.

5. Mitä harrastat?

Kuvataide on minulle niin vakava juttu, että alan lukea sen toiseksi ammatikseni. Lukeminen laidasta laitaan. Nettiaddiktin puuhailut. Valo- ja videokuvaus.

6. Kerro luonteestasi

Virikenälkäinen, lukutoukka, innostuvainen, pohdiskelija, hutilus, perfektionisti, irroittelija, humanisti.

7. Milloin tunnet olevasi eniten oma itsesi?

Puuhaillessani ja pöhköillessäni lastenlasteni kanssa. Maalatessani.

8. Huvittavin heikkoutesi?

"Aina" paperit hukassa ja tavarat sekaisin.

9. Itsellesi tärkein vahvuutesi (No, rohkeasti vain!)?

Taiteellinen luovuus

10. Suhteesi sosiaaliseen mediaan?

Toivottoman addiktoitunut. En kuitenkaan twiittaa.

11. Suhteesi downsiftaukseen?

Downsiftaaja olen. Haluan pitää kiireen aisoissa ja tavoitella minulle sopivaa tempoa tekemisissäni. En tavoittele löysäilyä. Hermostun joutilaisuudessa.

12. Muita slow life -mausteita?

Ekologisuus merkitsee. Slow travel - jesh! Slow food - no jaa .. Leppoisan rennosti tässä ja nyt eikä time managerien avulla. Koen itseni onnelliseksi ja leppoistumisella on ollut tärkeä rooli tämän olotilan saavuttamisessa.

13. Miten slow life näkyy arjessasi?

Meillä ei ole autoa. Käytämme julkisia, taksipalveluja ja CityCarClubin autoja. Asumme kerrostalossa. Yritän siirtää huomiseen sellaista, minkä olen perinteisesti halunnut hoitaa vielä tänä iltana.

14. Suurin henkilökohtainen slow life-/ekohaaste?

Tykkään matkailusta. On kovin vaikea välttää lentämistä.

15. Miten sinusta tuli kohtuullistaja tai miten kiinnostuit aihepiiristä?

Kun nimitys slow life alkoi nostaa päätään, huomasin tavoitelleeni sen tyylistä elämää ja osin onnistuneenikin. Runsas vuosi sitten minut kutsuttiin Aamusydämellä-ohjelmaan keskustelemaan aiheesta ja noihin aikoihin aloitin tämän leppoistusblogin kirjoittamisen. En ole kuitenkaan tehnyt rohkeaa päätöstä hypätä palkkatyöstä yrittäjäksi, kuten esimerkiksi Mari Koo, vaan ajautunut tähän elämän kohtaloissa - toki hiukan veneen kulkua melalla avitellen.

16. Mielikirjasi?

Monen moista. Tässä joitakin välähdyksiä: Kiven Seitsemän veljestä äänikirjana (hieno kokemus, vaikka välillä nukahtelinkin). Lenz, Dostojevski, Haanpää, Nousiaisen Vadelmavenepakolainen oli todella hauska. No tunnustetaan, menee noita dekkareitakin. Tietokirjallisuus kuten historia.

17. Mitä teet, jos sinulle tarjoutuu tunnin luppoaika tilnateessa, jossa et sellaista odottanut.
Ehkä menisin kävelylle nuuskimaan ympäristöä, jos en ole aivan tutuissa nurkissa, tai hankkiudun tietokoneelle pörräämään netissä.

18. Kerro jokin tämänpäiväinen hyvä hetki

Minulla oli hyppytuntipari puolen päivän jälkeen. Väsytti. Kävin ottamassa nokoset työpaikallani siihen tarkoitukseen varatussa tilassa.

19. Kahvi maidolla vai ilman?

Ilman ja myös ilman sokeria ja silloin tällöin ihan illalla ilman kofeiinia.
20. Mitä muuta haluat sanoa?

Mitä ihmeen tavoitteita? Olen jo huipulla.



Jos päätit täyttää tämän meemin, olisin kovin ilahtunut, jos vinkkaisit minulle vaikkapa leppoistelublogini kommentteihin (http://leppoistaminen.blogspot.com/). Olisi mukava lueskella.
Kiva myös, jos lähetät meemiä eteenpäin.

Taidanpa haastaa Mari Koon ja Serenitaan (Moi Ritva! Oli mukava tavata tiistaina.) näin alkajaisiksi.


Mukava kun kiipesitte mukaan kiesiin Huinahaina ja Kati Sarvela (http://katisar.wordpress.com/ ?). Lämpimästi tervetuloa!

Rehkimällä onneen?

Tämä tämänhetkinen onnellisuuteni ei ole oman intuitiivisen etukäteisneuvokkuuteni tms. tulosta, vaikka olen kyllä tietoisesti pyrkinyt parantamaan elämänlaatuani. Keskeiset ratkaisut ovat lähteneet sellaisista tilanteista, että olen jollakin tavoin ajautunut umpikujaan ja minun on ollut mietittävä syntyjä syviä.

Näin jälkeenpäin tiedostan, että nuo törmäykset ja kurssinmuutokset ovat vieneet minua sellaiseen suuntaan, että olen voinut olla aidommin oma itseni. Olen siis saanut koettelemusten vastineeksi muuttua enemmän omaksi itsekseni. Tämä ehkä kuulostaa ylihenkisyydeltä, mutta tällaiselta se minusta tuntuu.

Olen mielissäni siitä, että tämä häämöttäva taiteilijaksi valmistuminenkin on onnistumassa uudella otteella eli siten, että minun ei ole tarvinnut ruveta punnertamaan ja rehkimään vaan se on toteutumassa luonnollisesti toimimalla omana itsenäni. Tämä on minulle hyvin tärkeä opetus.


Tässä kolmas osa lopputyöluennostani: 


Päivän pieni ilo: Olin piirtämässä elävää mallia ja luisto oli hyvä.