Onko tehtävä uraa?

Kyllä ja ei, sanoisin. Olen kantanut huolta työurani aikana siitä, että cv:ni näyttää sellaiselta, että voi saada töitä. Työni on ollut perheeni pääsääntöinen tulolähde ja siksi sen jatkuminen on tuntunut tärkeältä. Tästä on seurannut, että olen ponnistellut säilyttääkseni työpaikkani ja että yhden työsuhteen päättyessä on ollut toinen odottamassa. Ei tämä ole aina onnistunut.




25.2.2013

Kun neuvottelee uudesta työpaikasta, on ehyt cv hyvä selkänoja. Työsuhteiden on syytä olla kohtuullisen pitkiä eikä niiden välillä saisi olla merkittäviä katkoja. Jos joukossa on lyhyitä pestejä ja pitkiä katkoja, ne on syytä pystyä selittämään järkevästi.

Tuolta se on tuntunut, kun munat ovat olleet samassa korissa. Kun olen ponnistellut varman päälle, vaimolleni on jäänyt liian suuri osa siitä kaikesta muusta.

Jatkuvuuden välttämättömyys riippuu alasta. Ymmärtääkseni esimerkiksi rakennusalalla työn tarjonta vaihtelee niin paljon, että katkoja tulee väkisin.

Onko työuran oltava johdonmukainen ja nousujohteinen? Mielestäni uran olisi hyvä näyttää siltä, että uudessa työpaikassa on aina voinut käyttää karttunutta kokemusta hyväkseeen. Minun urallani tosin ei ole aina näin käynyt. Eräässä vaiheessa jouduin aloittamaan lähes nollasta, kun siirryin talouspäällikön tehtäviin. Oli otettava sitä, mitä oli tarjolla. Työ tekijäänsä opetti, mutta päivä oli pitkä.

Rekrytoijat varmaan pitävät nousujohteisista urista. Se on ymmärrettävää. Ihminen kaipaa vaihtelua ja haasteita, tosin eivät kaikki ihmiset. Kun yksi työ opittu, se voi alkaa tuntua pitkästyttävältä ja on luonnollista kokeilla siipiään vaativammassa tehtävässä.

 Joskus käy niin, että siirtyminen tapahtuukin horisontaalisesti. Minulla on ollut hyötyä ammatillisen opettajan hommissani aikaisemmasta liike-elämän kokemuksesta. Uusi työkuva on tuonut mukanaan uudet haasteet.

Hyvin nousujohteisen uran hinta voi olla kova. Jos on lapsia, suhde näihin voi jäädä etäiseksi, kun työpäivä tapaa loppua vasta sähkövalon loisteessa. Eläkepäivien koittaessa voi joutua miettimään, että kukahan tuo puoliso pohjimmiltaan on.

Mietin välillä kuullessani minua nuorempien vaihtavan työpaikkaa lyhyenkin pestin jälkeen tai jättävän työnsä lähteäkseen vaikkapa kiertämään maapalloa, että onko aika muuttunut. Luottaako nykyrekrytoija siihen, että työnhakijaan kannattaa panostaa, jos hänen cv:nsä on resuinen? En tiedä. Ehkä asenne muuttuu, kun nämä nuoret ovat vakiintuneet ja ovat rekrytoimassa työntekijöitä.

Leppoistajan mielestä Jari Sarasvuo puhuu järkeä

Jari Sarasvuo on palannut toimittajan hommiin - ainakin pikkuisen. Hänellä on Ylessä oma puheohjelma, joka on nimetty Ylen tyyliin Jari Saravuoksi.

Hänellä oli 22.1. otsikkonaan "Kun yhteiskunta ja mieli hajoavat, muiden menestys auttaa". Otsikko hieman ärsyttää, mutta en voi kiistää, etteikö se pitäisi paikkansa. Se on hieman provokatiivinen varmasti tarkoituksellisesti.

Sarasvuon pitkät yksinpuhelut osoittavat, että hän paneutuu vaivaa nähden aiheisiin, jotka hän kokee tärkeiksi, sekä pohtii niitä syvällisesti ja ennakkoluulottomasti. 

Ilahduin hänen toteamuksestaan, että kaikki sellainen työ on tärkeää, millä on merkitys. Erityisesti se, että hän ei rajannut sitä palkkatyöhön, vaan luki mukaan myös esimerkiksi kotityöt. Näin minäkin ajattelen. Jos viljelee perunoita omiksi tarpeikseen palkkatyön ohessa, onhan sekin oikeaa työtä ja se, että hoitaa lapsiaan.

Siitäkin pidin, että hän ei suhtaudu ihmisiin välineellisesti. Ihmisen ihmisarvo ei riipu hänen tuottavuudestaan.

Ymmärsin myös, että hän ei pidä täysin kahlitsematonta kapitalismia ideaalina ja automaattisesti ongelmat poistavana järjestelmänä, eikä tietenkään voikaan pitää, kun ottaa huomioon hänen yllä kertomani mielipiteensä.

Minua hämmentää nykymenossa se, että tehdään tarkoituksella huonoja tuotteita, jotta saadaan pian pian myytyä asiallisesti samanlainen uudestaan.Toivoisinkin, että Sarasvuo paneutuisi pohtimaan, miten markkinatalouden ja onnistuttaisiin kanavoimaan ilmastomuutoksen torjumiseen. Se synnyttäisi työtä, jolla on merkitys.


 

Leipää vai mammonaa?

Seitsemäs taivas -ohjelmassa oli Maarit Tastulan vieraan professori Bengt Holmström.

Holmström kuvasi jokaisen velvollisuutta työhön sillä, että jo kauan sitten piti heimon jokaisen jäsenen olla tavalla tai toisella muiden mukana hankkimassa ruokaa, esimerkiksi olemalla mukana metsästämässä. Näinhän se menee.

 Raamattukin sanoo, että "jos joku ei suostu tekemään työtä, hänen ei pidä myöskään syödä" (2. Tess. 3:10).

Holmström jatkoi, että nykyään on vain riistan tilalla raha, jota hankitaan.

Mielestäni tämä kohta onnahtaa hieman. Toki ruokaakin yritettiin hankkia varastoon tulevia päiviä varten, mutta sen säilyvyydellä oli rajansa. Suomalaiset ovat onnistuneet kitkuttamaan kesän sadon avulla talven yli, joskus paremmin, usein aika huonosti.

Heimojen tai kylänväkien tarkoituksena oli hankkia elatusta. Rahaa voidaan hankkia myös vain sen itsensä takia. Jos joku on hankkinut omaisuutta niin paljon, että sillä hän ja koko hänen lähipiirinsä elää hyvin aina hamaan kaukaiseen tulevaisuuteen, rahaa ei tarvita lisää elatuksen vuoksi. Toki moni tekee sitä lisää sen vuoksi, että osaa lajin hyvin ja kokee sen mielekkääksi. Jos joku on rikastunut rehellisellä työllä ja yrittämisellä, kukapa sitä voisi moittia.

Jollakin tavoin tämä liittyy kohtuullisuuteen. Jos rikastumisesta tulee yhteiskunnan tärkein arvo, suorastaan uskonto, arvojen priorisoimista uudelleen sopisi tosissaan miettiä.

Kuva: Saara Vaherjoki-Honkala

Raha on lyhytnäköistä - kuka sitä neuvoisi?

Kerrotaan, että niin vastemielinen ja moraaliton asia kuin sota, edistää kehitystä ja luo työtä. Niin varmaan on. Hitlerin ohjushankkeet edistivät avaruuden valloitusta. Kun paljon rakennuskantaa tuhoutuu, onhan siinä tekemistä, kun niitä korjataan ja uusia rakennetaan.

Eivät nuo hyödyt silti oikeuta sotaan.

Pääoma hakee mahdollisimman hyvää tuottoa. Kuka sitten sotiin investoi? Valtiot. Yrityksetkin. Kyse lienee kunniasta ja vallasta, joten ilmeisesti niistä ajatellaan saatavan tuottoja.

Ihmettelen, miksei ympäristöteknologian tuotekehitykseen ja rahoitukseen investoida niin paljon kuin mielestäni pitäisi. Jos sota luo työtä ja kasvua, eikö ympäristöön panostaminen rinnastu siihen tai ainakin jälleenrakentamiseen ja ole eettisesti aivan toiselta planeetalta?

Miksi raha ei hakeudu pörsseissä ympäristöinvestointeihin? Siksi, että ne ilmeisesti tuottavat huonommin - lyhyellä tähtäyksellä. Kuka kääntäisi nuo virrat? Maailmanhallitusta ei ole, joten valtiotkin kilpailevat kvartaalitaloudessa. Miksei asiasta sovita maailmanlaajuisesti? Siksi, että lyhyen tähtäyksen tuottoisuus on tämän päivän valtauskonto.

Vinkki: Ylen sivuilla on meneillään nettiväittely aiheesta Missä menee oleskelun ja työnteon raja? Alustajina ja osallisina kansanedustaja Oras Tynkkynen ja kokoomusnuorten varapuheenjohtaja Ville Sipiläinen. 

Kuvissa olevia kohteita ei ole tuhonnut sota vaan talouden toimimattomuus.

Onko kaikki työ arvokasta?

Palaan vielä presidentin uudenvuoden puheeseen, jossa hän totesi kaiken työn olevan arvokasta. Sanottu kuulostaa universaalilta totuudelta, jota ei ole oikein sopivaa kiistää.

Pidän tärkeänä sitä, että työlläni on jokin arvoihini sopiva merkitys ja opettajana koen asian näin olevan. Minusta tuntuu hyvältä yrittää auttaa ihmisiä elämässä eteenpäin. Työssäni ei ole aina ollut tätä sisältöä. Myyntineuvottelijana ja talouspäällikkönä koin kuitenkin olevani osa yhteisöä, joka teki jotakin hyödyllistä ja samalla  ansaitsin elatuksen perheelleni ja itselleni.

Minua mietityttää se nykyajan vitsaus, että tuotteita tehdään tarkoituksella heikkolaatuisiksi, jotta päästään pian myymään uusia tilalle. Henkkamaukka halunnee myydä jokaiselle asiakkaalle uuden puseron ainakin kerran viikossa. Ikea mahdollistaa kodin radikaalin uudistuksen vaikkapa kolmen vuoden välein.

Työttömyys on kauhea asia. Silti mietin, olisiko fiksumpaa, jos pusero myytäisiin vaikkapa kerran kuukaudessa ja ihmisillä olisi enemmän aikaa toisilleen. Ymmärrän, että talouden kanssa ei pidä leikkiä. Sen toimimattomuus saa aikaan rumaa jälkeä. Silti tässä jokin mättää.

Sen verran uskallan sanoa, että ainakin kestävän tekeminen tuntuu arvokkaamalta kuin kestämättömän. Jos kuitenkin joutuisin työttömäksi, luultavasti kestämättömänkin tekeminen kelpaisi.  



 

Leppoistamalla oleskeluyhteiskuntaan?

Tasavallan presidentti sanoi uudenvuodenpuheessaan, että "Sen sijaan vaikeaa on ymmärtää sitä ajattelua, että tämä olisi oleskeluyhteiskunta, jossa tietoisesti jätetään omat mahdollisuudet käyttämättä ja odotetaan muiden kattavan pöydän.".

Tuomitsiko presidentti tässä arvovallallaan koko slow life -ajattelun?

Mahdollisesti. Tai sitten ei.

Saattaa olla, että osa slow -aatteen kannattajista tavoittelee riippumattoelämää, mutta siinä ei mielestäni ole tämän ajattelun ydin. Kysymys on arvoista. Onko vain työ sinänsä elämän tarkoitus?

Uskon, että vetelehtiminen ei todellakaan ole hyväksi ihmiselle. Toki rentoutua pitää ja lomailla saa, mutta ajankuluttaminen elämän pääsisältönä kuulostaa moraalittomalta, ainakin, jos se tapahtuu muiden kustannuksella.

Eräs entinen esimieheni kertoi tavoitteekseen sen, että pääsee viisikymppisenä eläkkeelle ja rahaa on niin paljon, ettei siitä tarvitse murehtia. Hänen elämäntapansa perusteella tulkitsen, että tämä takoitti hyvin korkeaa aineellista elintasoa ilman työvelvoitetta. Tietääkseni tämä hänen tavoitteensa ei ole toteutunut. Hän on hyvin tarmokas, aikaansaava ja työteliäs persoona, joten syy voi olla siinä, että hän pitkästyy ilman työtä ja tavoitteita.

Jotkut elämässään materiaalisesti menestyneet viettävät vuodesta pitkiä aikoja Etelä-Euroopassa golfia pelaamassa. Ovat saattaneet jäädä selvästi ennen tavanomaista eläkeikää viettämään oloneuvoksen elämää karttuneeseen omaisuuteen tai muihin etuisuuksiin nojaten. Ovat varmasti tehneet paljon työtä, mutta silti kuulostaa oleskelulta.

Joku toinen on syrjäytynyt työelämästä ennen aikojaan ja elää niukkojen etuisuuksien varassa. Joku saattaa elää näin hyvinkin sisällyksekästä elämää ja olla tyytyväinen. Kutsuisin lahjakkuudeksi sitäkin, että kykenee tulemaan hyvin vähällä toimeen. Köyhyyttä ei kannata kuitenkaan romantisoida, koska luulen enemmistön kokevan työttömyyden hyvin ahdistavana.

Tullaan taas kysymykseen siitä, mikä on työtä. Juhana Vartiaisen letkautus kotiäitien elämän ihanasta velttoudesta osoittanee aikamoista vieraantumista tavisten arjesta. Kumpa hänelle voitaisiin järjestää tosielämään orientoiva kahden kuukauden jakso kotiäitinä vaikkapa kolmen lapsen parissa. Luulen, että kyseessä ei ollut paha tarkoitus vaan vain tietämättömyys.

Mitä tällä kaikella haluan sanoa? Minulle slow life ei todellakaan merkiste oleskeluyhteiskunnan tavoittelua. Kysymys on arvovalinnoista. Onko arvokkaampaa tehdä työtä 12 tuntia päivässä vai käyttää osa ajasta oman perheensä parissa puuhasteluun tai vaikkapa isovanhempien tapaamiseen? Mielestäni ei. Minulla on kanttia sanoa, koska olen tehnyt jossakin elämän vaiheessa todella pitkää työpäivää.

Ajattelen, että presidentti Niinistön puhetta kannattaa peilata hänen Ihan tavallisia asioita - kamppanjaansa vasten, josta henkii ajatus lähimmäisyydestä. Me kaikki voimme tehdä jotakin toistemme puolesta ja vaikuttaa pienilläkin asioilla yhteiseen ilmapiiriin. Tämä viittaa siihen, että presidenttimme sihtiin mahtuu muutakin elämää kuin rahaa vastaan tehtyä työtä.

Onnellista alkanutta vuotta kaikille lukijoille!


Välähdyksiä vuodenvaihteen tulimyrskystä.

Elämä työtä varten vai työ elämää varten?

Työterveyslaitos on haastatellut professori Juha Hakalaa artikkeliin Taitava downshiftaaja menestyy työssään.

Jutussa ei ollut mitään erityisemmin uutta, mutta Hakalan mukaan "elämällä pitää olla toinen tarkoitus kuin pelkkä työnteko" ja tätä ajatusta mielestäni kannattaa usein palauttaa mieleen.

Työ on äärettömän tärkeä osa elämäämme, mutta silti se on mielestäni ensisijaisesti hyvän elämän tukirakenne, ei sen pääsisältö. Tuskin ennen vanhaan maalaistaloudessa ajateltiin, että kun nyt ruuanlaiton jälkeen käyn lypsämässä lehmät ja sitten laitan lapset nukkumaan, juuri lypsäminen olisi jotenkin erityistä verrattuna näihin muihin.

Hakalan mukaan downsiftaajakin voi menestyä työssä. Tämä selittyisi sillä, että virkeämpänä työskentelee tehokkaammin. Joku toinen akateeminen toimija tosin totesi jossakin haastattelussa, että jos tuo olisi totta, työnantajat olisivat soveltaneet sitä jo ajat sitten. Mene tiedä.

Työterveyslaitos on käynnistänyt tutkimuksen Downshifting organisaatioiden uudistumiskyvyn tukena. Jään mielenkiinnolla odottamaan tuloksia.

Kuvat: Putkirakenteita Berliinissä. Kukahan osaisi sanoa, mistä näissä on kysymys. Ainakin nykyfunktio lienee esteettinen.

Onko työ työtä vain kun siitä maksetaan?

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen VATT:in uusi ylijohtaja Juhana Vartiainen tarjoaa Hesarissa 10.5.2012 keinoja suomalaisten työurien pidentämiseksi. Yksi teeseistä kuuluu näin:

Kotihoidon tuen lyhentäminen. Kaikista meistä on kivaa olla kotona, mutta pitääkö tätä ihanaa velttoilua rahoittaa veronmaksajien rahoilla niinkin kauan kuin kolme vuotta?

Hämmentävästi sanottu. Oman lapsen hoitaminen kotona on velttoilua?

En tiedä millainen perhe Vartiaisella on, mutta soisin hänen kokeilevan joskus alle kolmevuotiaan hoitamista kotona yhteen soittoon viikon verran. Olisi mielenkiintoista kuulla hänen kommenttinsa tuon kokemuksen jälkeen.

Joku vastasikin jo Vartaiselle ja sanoi, että jos äiti vie lapsen hoitoon ja menee itse päiväkotiin hoitamaan muiden lapsia, hoitaminen muuttuu työksi. Saman voi tehdä tietysti isäkin.

Jos työ on työtä vain silloin, kun siitä joku ulkopuolinen maksaa, työn täytyy olla hyvin tuore keksintö ihmiskunnan historiassa. Vielä viisikymmentäluvulla perhe saattoi tulla toimeen sillä, että viljeli maata, hoiti lehmiä ja ehkä kalasti. Rahaa liikkui taloudessa hyvin vähän. Pitäisikö nyt todeta, että perhe tuli toimeen hyvin vähällä työllä?

Pitäisikö meidän korvata sana "kotityö" jollakin muulla? Ruuanlaitto, porkkanapenkin kitkeminen, lastenhoito ja imuroiminen olisivatkin kotipuuhastelua tai peräti kotivelttoilua?

Pitääkö työt tehdäkin mahdollisimman huonosti?

Strasbourg 2009

Opettaja-lehdessä on tänään juttu professori Juha Hakalasta, joka rohkenee sanoa, ettei kaikkia töitä kannata tehdä kympin arvoisesti. Seiskakin voi vältää. Hän jopa provosoi ajattelemaan, että useimmat työt voisi tehdä niin huonosti kuin voi. Toki välillä kannattaa tähdätä kymppiin.

Joskus on sanottu myös, että paras on hyvän pahin vihollinen. Sillä tarkoitettiin jotakin sellaista, että täydellisen tekemiseen menee aivan liikaa aikaa. Suorituksen parantaminen 90 %:sta sataan saattaa tarkoittaa työmäärän tuplaamista.

Luulen Hakalan tarkoittavan, että jos kaiken tekee sataprosenttisesti, ei ehdi tekemää juuri mitään ja silti voi uupua. Kun on rajallisesti aikaa käytettävissä, kannattaa optimoida yksittäisten tehtävien tulostasotavoitteet siten, että kokonaistulos on paras mahdollinen. Helpommin sanottu kuin tehty.

Ihminen ei pysty millään tekemään työtä täysillä tunnista toiseen - ainakaan minä. Opetustyö syö miestä ja varmaan naistakin sen verran, että loppuiltapäivän tunneilla aivot ovat tahmeat ja kaukana aamupäivän vireydestä.

Toivon silti, että lentäjät eivät tyydy vaillinaisiin suorituksiin ja että kirurgit tavoittelevat parasta tulosta potilaan kannalta. Näitäkään hommia ei tarvinne tehdä kahdeksaa tuntia yhteen menoon niin, ettei välillä ole löysempää.

Kauppojen asiakaspalvelu on vaativa ammatti, koska kontaktitilanteessa asiakassuhteen jatkuminen on koko ajan katkolla, mutta niissäkin hommissa päästään välillä hyllyjä järjestämään.

Arvioin, että omassa työssäni on erityisen tärkeää keskittyä vuorovaikutustilanteisiin tunnilla ja arviointeihin, koska niiden sujuminen vaikuttaa paljon opiskelijan motivaatioon ja omanarvontunteen kehittymiseen. Työpöydän järjestyksen ylläpitäminen on hyvä asia, mutta ainakin minun prioriteettilistassani häntäpäässä.

Hei Pia. Kiva kun tulit mukaan. Lämpimästi tervetuloa!

Työn merkitys

Downshiftauskollegani Marikka Bergman pohtii työn ja muiden toimien merkityksellisyyttä blogissaan Pientä elämää etsimässä. Hän on saanut virikkeen tähän aiheeseen kohtaamastaan heitosta, että downshiftaajan vapaa-aika olisi lähinnä fiilistelyä muffinssien oikean koostumuksen etsimisessä. Marikalle ajatus on kaukainen, koska hänellä on lähes täysi palkkatyö ja kotona neljä lasta.

Käydäkö työssä vain rahan ansaitsemiseksi? Vai onko työ elämän pääsisältö?

Varmaan ääritapauksiakin löytyy, mutta erilaisia "pitoisuuksia" lienee runsaasti. Pohdinpa asiaa omalta kantiltani.

Työllä on minulle suuri merkitys, joskaan ei suurin. Joskus tullessani kouluun ajattelen, että saan olla onnellinen, kun on työ johon tulla. On olemassa tehtäviä, jotka odottavat juuri minua tekemään niitä. Toki moni muukin ne voisi tehdä, mutta nyt nämä ovat varattu minulle.

Sellaisina päivinä kun minun ei tarvitse mennä työpaikalle voi käydä niin, että olen kotona koko päivän enkä käy edes kävelyllä tai kaupassa. Olo alkaa tuntua tunkkaiselta. On hyvä, että työ pakottaa minut useimpina päivinä lähtemään kotoa. Pysyn paremmin elämässä kiinni. Se että voin tehdä välillä töitä kotona on kuitenkin myös hyvä mahdollisuus, koska työmatka-aikaa säästyy ja tämä tuo huokoisuutta ajankäyttöön.

Siitäkin nautin, että minulla on työyhteisössä hyviä työkavereita, joista osan olen tuntenut jo pitkään. Kollegat tietävät minkälainen olen ja lienevät tottuneet omituisiinkin piirteisiini. On helppo mennä töihin. Vanhojen tuttujen kanssa saa nauttia syvällisistäkin kahvipöytäkeskusteluista.

Saan olla kiitollinen siitä, että on organisaatio, joka tarjoaa minulle työolosuhteet ja annostelee työtä tehtäväkseni - vaikkakin vaihtelevassa - silti sopivassa tahdissa. Jos olisin yrittäjä, joutuisin pitämään huolta tasaisesta työkuormasta ja tekemään ne työtkin. Voin keskittyä haasteisiin, joita toki tässäkin hommassa riittää.

On mukavaa työskennellä opiskelijoiden kanssa. Tehtävä on kuitenkin niin vaativa, että aina tuntuisi jäävän parantamisenvaraa. Miten järjestää erilaisille persoonille kullekin sopiva tapa opiskella? Komentaminen toimii huonosti, samoin pitkät luennot. Yksilöllinen ohjaus ja kannustaminen toimisivat paremmin, mutta niihin ei tahdo riittää aikaa.

Minulle on tärkeää, että työssäni on humanistisia sisältöjä. Voin yrittää auttaa nuoria elämässä eteenpäin, pyrkiä ehkäisemään syrjäytymistä, auttaa oppimaan ja toivottavasti edes vähän luoda itseluottamusta ja uskoa tulevaan sekä edistää omien kykyjen tunnistamista.

Minulle ei ole mahdoton ajatus jatkaa työtäni eläkeiässä, jos terveys ja voimat sallivat, ainakin osa-aikaisesti

Miten kaikki tämä liittyy leppoistamiseen?

Helposti ajatellaan, että downsiftaaminen tarkoittaa lyhennettyä työaikaa. Voi se olla sitäkin, jos se on kotitilanteen vuoksi tarkoituksenmukaista. Niinhän Marikkakin tekee. Meidän tapauksessamme on tarkoituksenmukaista, että minulla täysi opettajan työ, koska vaimoni opiskelee ja toimii freelancerina.

Yksi mahdollisuus olisi vähentää opetustyön osuutta ja lisätä toisen ammattini - kuvataiteilijan - osuutta. Siihen minulla ei ole rohkeutta, koska niin kuin olen kertonut, minun on vaikea annostella sitä työtä ja sille alalle on vaikea luoda toimivaa ansaintalogiikkaa.

Näillä kohtuullistamispohdinnoilla pyrin tasapainottamaan elämääni siten, että siihen mahtuu merkityksellinen työ ja muutakin merkityksellistä.

Tämä tarina venyi, vaikka käsittelin vasta palkkatyön merkitystä, mutta jatketaan juttua myöhemmin.

Tänään (16.10.2011) tulee kello 21.00 Inhimillinen tekijä, jossa keskustelemme Marikkan ja toisen kohtuullistamiskollegan Sanna Wikströmin (Hidasta elämää) kanssa toimittaja Sari Valton johdolla otsikolla "Pienen elämän etsijät".

Kiva kun liityit seuraan Runotalon Sari. Leppoisasti tervetuloa!

Kuvat viime kesältä. Taivaan moninaisuutta.

Slow life ja parisuhde

 Ajattelen, että kohtuullistaminen tarkoittaa oman elämänmuodon muokkaamista enemmän sisäsyntyiseksi kuin ulkoa ohjatuksi. Parisuhteen kannalta pohdittuna tämä tarkoittaa mielestäni näkökulman kääntämistä kahden erillisen uran rakentamisesta kohti yhteistä hyvää.

Jos kumpikin tavoittelee oman uransa nopeaa kehitystä, parisuhde voi muuttua kahden ylivirittyneen uraohjuksen laatuaikakohtaamisiksi. Ne kilpailevat tilasta asiakastapaamisten, bisnesneuvottelujen, verkostoitumistapahtumien, salitreenien, shoppailujen, kulttuuririentojen, kurssien, paikasta toiseen siirtymisten ja mitä kaikkea niitä onkaan muodostamassa hetteikössä. Tämä on kärjistys, mutta kuitenkin ...

Asiaa voidaan kouraantuntuvoittaa vertaamaalla nykymenoa entisaikaiseen maalaiselämään. Arvelen, että ennen ajateltiin työn olevan elatuksen hankintaa, joka tapahtui kotona, muualla tai sekä että riippuen kulloisistakin olosuhteista. En halua kuitenkaan romantisoida asiaa, koska ankaraa elämä lienee usein ollut. Roolit olivat varmaan stereotyyppisiä, mutta tavoitteena oli koko perheyhteisön etu. Toki tavoitteena saattoi myös olla mahtitilallisten asemaan pääseminen.

On luonnollista, että ihminen haluaa edistyä työssään ja päästä uralla eteenpäin. On mukava kokeilla jotakin uutta, saada tyydytystä etenemisestä ja kokea mielihyvää vaativampien asioiden osaamisesta. Eivät taloudellisetkaan seikat ole merkityksettömiä.

Ydinajatukseni tässä on työn merkityksen pohtiminen ja sen vaikutus parisuhteeseen. Olisiko elämä kuitenkin antoisampaa, jos pitäisimme työtä enemmän välineenä ja vähemmän itseisarvoisena päämääränä? Kannattaisiko mitoittaa talous siten, että siinä olisi enemmän liikkumavaraa? Tarkoitan sitä, että vähemmät menot tekisivät kotitalouden vähemmän riippuvaiseksi kahden aikuisen ripeästä etenemisestä ja jatkuvasta menestymisestä työmarkkinoilla. Olisi enemmän iskunsietokykyä.

Jos pelataan tietoisemmin kotitiimin kokonaiseduksi, voidaan uskaltaa antaa enemmän aikaa muille perheenjäsenille. Puolisoiden taloudellinen vetovastuu voisi vaihdella tilanteen mukaan. Työaikoja voitaisiin sovitella siten, että jää aikaa yhteisiin harrastuksiin ja muihin puuhiin - tietenkin myös puolisoiden omiin harrastuksiin. Lapset saisivat nauttia enemmän aikuisten läsnäolosta ja jopa virkeästä sellaisesta. Kun tahti on rauhallisempi, mahdollisesti kiristynyt parisuhdekin ehkä alkaa osoittaa elpymisen merkkejä. Ehkäpä puolisot alkavat huomata toisissaan niitä piirteitä, joihin aikoinaan ihastuivat.

Utopiaako?    

   

Sivun kuvat ovat Tuileries'n puistosta menneeltä kesältä.   

Kiireiden annostelua

Pariisi

Nyt on töissä kiireiset ajat. Meillä on koulussa kuusi jaksoa, joiden kesken kuormitus vaihtelee. Tämä toiseksi viimeinen on niitä kiireisempiä ja kahden viikon päästä alkava viimeinen jakso on helpompi vaikka silloin tosin on työtä päättyneiden kurssien arviointien parissa.

Onneksi olen pystynyt laittamaan muita puuhia jäähylle. Taidehistorian luvut saavat nyt odottaa. Maalaaminen on vähäistä. Maanantai-iltaisella taidekurssilla kuitenkin käyn. Lueskelen mitä lueskelen, mutta en ota paineita. Nettipuuhastelukin on pysynyt kohtuudessa.  

Pariisi


Minusta tuntuu, että olen oppinut jotakin. Kun työkuorma hellittää, tulee taas muillekin jutuille tilaa.

Inka ja wihtori, onpa mukava, kun tulitte mukaan. Lämpimästi tervetuloa!

Vain rikkaat voivat leppoistaa?

Strasbourg

Silloin tällöin törmään kommenttiin, että pitää olla rikas, jotta voi leppoistaa. Se olisi siten elitististä puuhaa.

Minulla ei ole sellaista kokemusta rikkaudesta, jotta voisin sen pohjalta arvioida mainittua kysymystä. Arvelen, että rikkaalla on paljon huolta omaisuudestaan. On osattava sijoittaa omaisuuttaan ja miettiä ottaako riskiä vai pelatako varman päälle. Jos omistaa useita asuntoja, voi olla huolta vuokralaisista tai asuntojen kunnosta. Jos haluaa tehdä pikavoittoja pörssissä, on oltava jatkuvasti valppaana. Jos omistaa monta kesäpaikkaa, saattaa varkaat pelottaa. Jne.

Voihan omaisuuden hoitaminen olla tietysti oma ammattikin. Ehkä on onnistununut hankkimaan ison omaisuuden, jonka hoitamiseen voi keskittyä. Tuohonkin työhön voi varmaan tietoisesti suhtautua siten, ettei tavoittele ylettömiä vaan tyytyy kohtuulliseen tuottoon ja näin välttää epäterveellistä stressaantumista.

Taannoinen esimieheni sanoi tavoitteenaan olevan, että on ansainnut viisikymppisenä niin paljon rahaa, että voi jättää työtä eikä tarvitse murehtia omaisuudestaan. Tuosta on aikaa. Tietääkseni noin ei ole käynyt vaan hän on nytkin yrittäjämäisisssä kuvioissa.

Varakkaan yrittäjän lapset saattavat periä valtavan omaisuuden ja paineita voi tulla siitä, ettei hukkaa saamaansa.

Maailman mittapuun mukaan useimmat meistä suomalaisista olemme hyvin menestyviä kuten kaikenlaiset mittaukset osoittavat. Moni perhe elää sellaisessa tulokuviossa, josta esi-isät ja -äidit eivät voineet uneksiakaan, mutta jatkuva kiire ja huoli rassaa. Olisi helppoa neuvoa, että höllää vähän. Voisiko ainakin toinen vanhemmista etsiä helpomman työn tai jättäytyä vaikkapa puolipäiväiseksi. Tuskinpa kannattaa puuttua asiaan, koska jos vertaiset elävät samalla tavalla, korkea elintaso koetaan normaalina ja siitä hankala pudottautua, vaikka saisikin lisää aikaa palkakseen. Olisihan siinä riskejäkin. Tosin siinäkin on riskinsä, jos jatkaa samalla tavalla, koska terveys vaarantuu.

On ihmisiä, jotka uivat kiireessä ja paineessa kuin kala vedessä. Heitä vauhdin kohtuullistaminen saattaisi stressata kovastikin.

Minulle leppoistaminen eli kohtuullistaminen merkitsee sitä, että miettii, paljonko stressistä aiheutuu omista valinnoista ja ovatko valinnat varmasti omia. Jos muutostarvetta ilmenee, voi pohtia, pystyykö elämäntapaansa muuttamaan jollakin tähtäyksellä kestävämpään suuntaan. Tällaisia voivat pohtia keskituloisetkin ihmiset.  

Mitäpä tähän sanoisi loppukaneetiksi? Muistetaan vanha hyvä arvo - kohtuullisuus.

Hei M.E. Kiva kun liityit joukkoon. Lämpimästi tervetuloa!

Stressikö leppoistajan arkkivihollinen? Osa 3

Strasbourg

HUS yhdistää stressin elämänhallinnan alentumiseen. Tästä voidaan johtaa sellainen ajatus, että jos on siten realisti, että tunnistaa omat vahvuudet ja heikkoudet, pystyy hankkiutumaan omia vahvuuksia vastaavaan työhän ja osaa asettaa itselleen saavutettavissa olevia tavoitteita, todennäköisesti kärsii keskimääräistä vähemmän stressistä. Avainsana on itsetuntemus. Elämmekö omaa elämää vai muiden määrittämää?

Juha esitti sensuuntaisen ajatuksen, että leppoistaja tekee vain sellaista, mistä nauttii. Wikipedia samastaa nautinnon voimakkaaseen mielihyvään, jota ihminen voi saada esimerkiksi syömisestä, liikunnasta, seksistä, seuraelämästä tai taiteesta. Hedonisti asettaa mielihyvän ja nautinnon tavoittelun elämän tärkeimmäksi sisällöksi.

Minusta stressin välttämistä ei pidä automaattisesti yhdistää mielihyvän tavoitteluun. On sitäpaitsi turhaa tavoitella täydellistä stressittömyyttä, koska sehän johtaisi epäterveeseen passiivisuuteen. Stressi on palautejärjestelmä. Se kertoo, että koet kohtaamasi vaatimukset melkein saavuttamattomiksi. Meillä kaikilla lienee yksilöllinen stressinsietotaso. Ei haittaa, jos mittari heilahtelee plussalla ja miinuksella, mutta jos se on jatkuvasti punaisella, on syytä pohtia vakavasti omia elämänolosuhteitaan.    

Stressikö leppoistajan arkkivihollinen? Osa 2

Strasbourg

En usko, että on mielekästä tavoitella stressitöntä elämää eikä sellaisen saavuttaminen liene mahdollistakaan. Kuten HUS kertoo, lyhytaikainen stressi voi olla hyödyllistäkin. Pitkäaikainen stressi puolestaan on terveydelle haitallista.

Stressiä kannattaa pitää signaalina, että jotakin voi olla vialla. Ehkä sitä voisi kutsua ystäväksi, joka haluaa auttaa.

Jatkuva stressi saattaa kertoa siitä, että olet väärässä työssä. Ehkä lahjakkuusrakenteesi ei täsmää riittävästi työsi edellyttämän kykyprofiiliin kanssa. Ehkä olet tutkijatyyppi, joka on ajautunut opettajaksi, tai sairaanhoitaja, jolle sopisi suurpiirteisempi tehtävä. Oletko tullut hakeneeksi ja päässeeksi johtotehtäviin, mutta tunnetkin viihtyväsi paremmin asiantuntijana. Ehkä kannat levottomana myyntineuvottelijan tulosvastuuta ja uneksit hoitoalan töistä. Jne.

Oletko tullut ajatelleeksi, että jos et ole rehellinen itsellesi oman kykyprofiilisi ja työsi suhteen, elämäsi perustus saattaa olla huteralla tolalla. Jonakin päivänä psykofysiikkasi saattaa yllättää sinut ja hakea tasapainon tavalla, jota et arvaakaan. Jos olet onnekas, se ei tapahdu terveyden romahtamisena vaan vaikkapa työpaikan menettämisenä siten, että löydät itsellesi sopivamman työn.

Mukava kun tulit mukaan cocogoony. Lämpimästi tervetuloa!

Stressikö leppoistajan arkkivihollinen? Osa 1

Le Havre

Jatkan Juhan viestien kommentointia. Juha kirjoittaa:

Vaan maailmassa on outo huume tai olio, joka tykkää rikkoa paikkoja, istahtaa olkapäälle ja täyttää jopa taskut ja... ikävä kyllä, ajaa lopulta täydellä junalla olohuoneeseen.



Tuo ikävä piru, niin piruksi kai voinen sitä kutsua, niin viheliäinen se on, on nimeltään stressi.


Se on mielestäni leppoistajan arkkivihollinen. Luulisin nimittäin että juuri tuo ketale on se, joka lyö kiilansa aidon leppoistajan toimeen.
Asetankin siis kysymyksen. Onko tuo kummajainen leppoistajan päävihollinen, ja onko rajallinen aika vain tuon vihulaisen loihtima sumuverho?


Ja jos näin on, kuinka tuon vihulaisen saisi eliminoitua?




Charles de Gaullen juna- ja lentoasema

 Ja mielestäni tuo arkkivihollinen on myöskin koodattuna jokaiseen kysymykseen. Niinpä se seuraa aina kysymystä ja saattaa porautua vastaajan otsalohkoon.


Tuon mukana tulevan stressin saa eliminoitua, kun kysymys on asetettu niin, ettei siihen tarvitse vastata.


En siis odota kysymykseen vastausta, päinvastoin. Mielestäni leppoistajalle tärkeintä on pohtia, sisäistää ja nauttia. Vasta silloin kun vastaamisesta nauttii, tuottaa se leppoistajalle iloa.

Charles de Gaullen juna- ja lentoasema

Stressi onkin kiinnostava aihe leppoistamisen näkökulmasta. Aihe on minulle ajankohtainen, koska juuri nyt tunnen altistuvani stressille. Onko stressi siis leppoistajan arkkivihollinen? Sietääpä miettiä.

HUS:in sivuilla on luotettavan tuntuista tietoa stressistä. Stressin syynä voivat olla suuret elämänmuutokset kuten läheisen kuolema, rakastuminen tai muutto. Se voi myös aiheutua työn vaativuuden ja yksilön edellytysten välisestä ristiriidasta, mutta myös työn liian vähäinen haasteellisuus. Stressi voidaan määritellä kiihtymys- tai ylihälytystilaksi.

Charles de Gaullen juna- ja lentoasema

Näyttää siltä, että osa stressin aiheuttajista on sellaisia tapahtumia, joille ei voi mitään. Jos esimerkiksi läheinen kuolee, surutyö täytyy tehdä ja jos siihen liittyy stressiä, minkäpä sille voi.

Muuttaminen on luonnollinen tahahtuma elämässä ja sitä tuskin kannattaa sen stressaavuuden vuoksi kaihtaa, jos tapahtuma esimerkiksi parantaa elämänlaatua.

HUS tuo esiin työn vaativuuden ja yksilön edellytysten välisen ristiriidan stressinaiheuttajana. Tälle voimme tehdä tai ainakin yrittää tehdä jotakin. Jos työ on liian vaativaa tai liian haastamatonta, voimme yrittää vaihtaa työpaikkaa. Se saattaa viedä aikaa, joten stressiä joutuu kestämään, kunnes uusi paikka on saatu ja uuden työn kanssa ollaan tultu sinuksi.

Niinkin voi käydä, että oman elämän kustannustaso on niin korkea, että se vaatii korkeapalkkaisen mutta stressaavan työn tekemistä. Tämä voi johtua siitä, että lapset on syötettävä, puettava jne. Sellainen elatuksenmurhe kuuluu elämään ja vanhemmat ehkä saavat voimaa siitä, että tuntevat ahertavansa tärkeän asian eteen.

Elintason kokeminen tiedetään nykyään suhteelliseksi. Köyhyyden tunne seuraa siitä, että toteaa vertaisten elintason omaa korkeammaksi, vaikka se koko maailman mittakaavassa olisi hyvinkin kohtuullinen. On ymmärrettävää, että vanhemmat ponnistelevat, jotta lapset eivät kokisi alemmuutta kavareittensa silmissä.
Miten kasvattaa lapsilleen niin vahvan itsetunnon, että he osaisivat kantaa luontevasti oman materiaalisen vaatimattomuutensa?

Asiahan on itsestäänselvä

Kommentoin vajaa viikko sitten Tuomas Enbusken ohjelmaa, jossa aiheena oli downsiftaus. Siinä nousi esiin palkkatyön ja muun työn välinen vastakohtaisuus.

Etretat

Serenitas lainaa kirjassaan kirjailija-lääkäri Juhani Seppästä, joka arvelee puheen työn ja perhe-elämän yhteensovittamisesta johtuvan siitä, että oman väen hyvinvoinnin edistäminen ei olekaan enää ensimmäisellä sijalla.

Siinäpä se. Eikö yksilön ja perheen näkökulmasta ole tärkeää nimenomaan hankkia elatus ja muu siten kuin perheellä on hyvä. Monihan tekee kohtuullisesti töitä ja hankkii täydennystä vaikkapa marjastamalla ja puutarhaviljelyllä. Vanhemmat ovat enemmän läsnä ja lähettyvillä. Pätee minusta myös sinkkutalouksiin.
Tämä tosin vaatii työn, joka pysyy aisoissa.

Etretat

Minä tässä paraskin olen neuvomassa.

Asiahan on itsestäänselvä. Mitäpä tästä enempää.

Tervetuloa mukaan Sanna! Kiva kun hyppäsit kyytiin.

Päivän pieni ilo 1: Sain kirjastosta e-lukulaitteen lainaksi viikoksi.

Päivän pieni ilo 2: Tapasin yllättäen luokkakaverini vuosikymmenien takaa. Mukava rupatella. Tapasin hänet melkein samassa paikassa kuin jokunen vuosi sitten.

Palkkatyökö vain on oikeaa työtä?

Tuomas Enbuskella oli äskettäin ohjelmassaan aiheena "Mikä ihmeen downshiftaus?" ja keskustelukumppaneinaan Osmo Soininvaara, downshiftaaja Sampsa Kiianmaa (Vehmas Assembly, tiedättehän!) ja Alma Median henkilöstöpäällikkö Mari Vuorre.

Keskustelussa nousi esiin Sampsa Kiianmaan ja Mari Vuorren erilainen käsitys siitä, mikä on tärkeää työtä.

Sampsa kertoi tekevänsä nelipäiväistä työviikkoa, mutta sen lisäksi myös vapaaehtoistyötä (ja tiedänhän minä, että hän viljelee kasvimaatakin). Hän pitää tätä parempana kokonaisuutena kuin aikaisempaa elämäänsä kiireisemmässä työssä. Vuorre puolestaan katsoi, että yhdestä työpaikasta pitäisi saada innoitus irti ja keskittyä siihen.

Sampsa ihmetteli, miksi palkkatyötä pidetään parempana kuin vapaaehtoistyötä ja Mari Vuorre puolestaan, miksi vapaaehtoistyötä parempana kuin palkkatyötä.

Mitäpä tuohon sanoisi? Symppaan enemmän Sampsan ratkaisua, mutta ymmärrän, ettei sellainen ole kaikille mahdollinen. On hienoa, että hän on pystynyt olemaan noin itsenäinen, tekemään itselle tärkeää ja mieluista työtä sekä tasapainottamaan menot tulojen kanssa.

En haluaisi tehdä eroa palkkatyön ja muunlaisen työn välille. Jos sienestää ja hoitaa kasvimaata saadakseen perheelleen ja itselleen ruokaa, työtä se minusta on, eikä asia siitä muutu, vaikka noista hommista nauttisikin. Jos äiti tai isä hoitaa lapsia kotona, sekin on työtä. Kun teemme työtä ensisijaisesti elatuksemme vuoksi, miksi palkkatyö pitäisi kanonisoida ainoaksi arvokkaaksi työmuodoksi.

Taloudellisia järkiperusteita toki löytyy. Palkkatyön kautta karttuu verotuloja hyvinvointivaltion menoihin ja työnjako nostaa tuottavuutta. Silti ihmisen valinnanvapaus on itsearvoisesti lähtökohta tässä asiassa.

Vapaaehtoistyö on hienoa kansalaisuuden toteuttamista. Onhan siinäkin toki ongelmansa. Varoja menee oman organisaation brändäykseen, kun kilpaillaan aktiiveista ja lahjoitusvaroista. Varat karttuvat parhaiten siellä, missä brändäys onnistuu parhaiten eivätkä varat jyvity hädänalaisimpien tarpeiden mukaan.

Sosiaalitoimen kautta tapahtuvassa auttamisessa avustusta myönnetään normitettujen tarveperusteiden mukaan ja harkintaa sovelletaan myös. Tämä on oikeudenmukaista, mutta tuntuu etäiseltä kansalaisista ja vaatii runsaasti työvoimaa käsittelyyn.

Entä jos kotimaan köyhyys hoidettaisiin verotuksen kautta ja ulkomaden köyhiä vapaaehtoistyön kautta?

Tuomas Enbuske esitti ohjelmassa hyvin mielenkiintoisen pointin. Hän sanoi, että siihen tyyliin, että virikkeet lisäävät vauhtia. Tuo vastaa kokemustani. Mitä enemmän puuhaa kiinnostavien asioiden parissa, sitä enemmän virikkeet lisäävät höökää pannuun.

Tervetuloa mukaan Kiki ja MiaO! Kiva että päätitte tulla.

Päivän pieni ilo: Äitini lahjoitti minulle tänään A.B.C. Piirustuskoulun ensimmäisen vihkosen sarjasta "Cours A.B.C. de Dessin". Vihkonen on painettu minun synnyinvuotenani. Äitini aloitti kyseisen piirtämisen etäopetuskurssin minun ollessani pieni. Äitini pärjäsi aikoinaan koulussa piirustuksessa oikein hyvin. Hän ei käynyt tätä kirjekurssia loppuun, mutta vihkonen on minulle kallisarvoinen aarre. 

Kuvat taas Etretatista