Vauhti hidastuu - paino laskee?

Omat kokemukseni viittaavat siihen, että painonhallinnalla on yhteys stressiin ja ja siten myös elämän pakkotahtisuuteen tai -tahdittomuuteen. Onnistuin taannoin pudottamaan painoani noin 20 kiloa Kiloklubin avulla ja pääsin varsin sopivalle tasolle. Painoindeksini oli 25:n tienoilla eli ei yhtään hassumpi.

Kiloklubi on nykyään ilmaiseksi netissä käytettävissä oleva sivusto, jonka avulla voi valvoa syömisiään ja liikkumisiaan. Ideana on, että kun opetellaan syömään säännöllisesti ja järkevästi sekä myös huolehtimaan riittävästä liikunnasta, paino putoaa vähitellen sopivalle tasolle. Minulla yllä mainittuun saavutukseen meni lähes kaksi vuotta.

Tavoitteeseen pääsyn jälkeen voi jatkaa opittuja hyviä tapoja ilman järjestelmän tukea. Minulle tämä ei onnistunut. Painoni on noussut viime kesästä kymmenisen kiloa.

Olin "ajanut liian kovaa", mutta onneksi sisäinen järjestelmäni pani minut rauhoittumaan. Jätin taideopinnot syyskaudeksi. Kun en ollut tarkkana, paino nousi.

Olen huomannut, että kun päivä- ja sen mukana ruokajärjestys vinoutuu, syömiset eivät pysy hallinnassa. Varsinkin kun kyläillään, valvotaan ja ollaan houkutusten ääressä pöydässä, on vaikea pidättäytyä liiasta einehtimisestä. Kun ruokavälit venyvät ja menemistä riittää, ei jaksa taistella. Tulee naposteltuakin. Erityisesti kun työ- ja muut kiireet kasautuvat, stressitaso nousee ja elämänhallinta vähenee. Eikä tarvitse olla edes stressaantunut. Pelkkä väsyneisyyden tunne riittää.

Tässäkin hyvä syy leppoistamiseen tai pykälän pienentämiseen (Tässäkö käännös downshiftaamiselle?). Kun heittää pienemmälle vaihteelle, tulee koneeseen enemmän vetoa. Vauhti tosin hidastuu, mutta meno on varmempaa ja kurinalaisempaa.

Kun elämässä on riittävästi löysää, pystyy helpommin pitämään sopivan ruokailu- ja liikuntarytmin, eikä painonhallintakaan ehkä tunnu niin suorittamiselta. Terveellä tasolla oleva paino tuo hyvän olon tunnetta.

Nyt aloittelen uudestaan Kiloklubin käyttöä. Toivottavasti vauhti edelleen hidastuu ja paino laskee.

Osa teoksesta, joka esittää näkymää San Miniatolle päin Firenzessä. Miniato ei näy tässä otoksessa.

Suhde tekemiseen

Serenitas on ollut mukana jossakin mielenkiintoisessa foorumissa pohdiskelemassa downshiftaamista ja kirjoittaa aiheesta blogissaan.

Tässä otos hänen tekstistään:

"Yksi asia jäi keskustelusta erityisesti pulppuilemaan ajatuksiin: downshiftaamisessa on lopulta kysymys suhteestamme työhön. Kun sen kuulee ääneen sanottuna ja näkee kirjoitettuna, tulee olo, että tässä on löydettynä jotakin keskeistä, jota pitää purkaa hieman."

Näin varmaan on mitä suurimmassa määrin. Työ ja sen jatkuvuus on meille turvallisuustekijä. Kilpailuyhteiskunnassa työpaikan säilyttämisen varmistaminen voi jopa lähteä käsistä niin, että päivät pitenevät mahdottomiksi ja ovat sisällöltään sähköisen hermostuneita.

Pitää olla riittävän kylmäpäinen, että jaksaa uskoa leppoistamisen (mahdolliseen) tuottavuutta lisäävään vaikutukseen. Tästä Serenitas kirjoitaa edellisessä postauksessaan. Minullakin alkaa olla omakohtaista tuntumaa siitä, että näin se menee.

Voisimme myös käyttää termiä "suhde tekemiseen". Minulla on taipumus asettaa itselleni liian kovia tavoitteita omissa puuhissani. Ehkäpä se on jokin ahneuden tai kunnianhimon muoto. Luulen kuitenkin onnistuneeni leppoistumaan tässä asiassa kuten työssänikin ja se tuntuu hyvältä.

Sekatekniikka. Näkymä Firenzessä.

Aito ja väärä kiltteys

Palaan vielä Einhornin kirjaan "Aidosti kiltti". Einhorn pitää vääränä kiltteytenä kyvyttömyyttä pitää puoliaan, hyvyydeksi naamioitua väärää kiltteyttä ja tyhmää kiltteyttä. Ensin mainittua on esimerkiksi se, että ei kykene puolustamaan sitä, mitä pitää oikeana. Ihminen voi myös esiintyä hyvänä ja moraalisena, mutta silti toimia kyseenalaisesti. Tyhmää kiltteyttä on esimerkiksi se, että ei pysty vastustamaan lapsensa toivetta silloin kuin pitäisi.

Aitoa kiltteyttä on kirjoittajan mukaan hyvät teot - motiiveista riipumatta. Hän katsoo, että tekijä hyötyy itse näistä teoistaan, eikä vain hyvän mielen saamisena. Kannattaa panna hyvä kiertämään.

Mielestäni tässä ollaan hyvin syvissä vesissä. Ihmisen kykyä hyvään (onko sitä?) on mietitty pitkään. Epäilemättä tällainen asenne ja kyky hyviin tekoihin laajalti sovellettuna ihmiskunnan piirissä parantaisi maailmaa valtavasti. Voiko tällainen pitkäjänteisyyttä ja itsekuria edellyttävä toiminta levitä laajalti? Pystyisinkö minä siihen? Tuskin kovin pyyteettömästi ainakaan. Ehdottomasti kannatettavaa tietenkin.

Ainakin noita väärän kiltteyden muotoja kannattaa välttää.

On mielenkiintoista miettiä miten markkinatalous toimisi hyvien ihmisten maailmassa. Kyllä se varmaan rullaisi. Mutta toimisko, jos edellytetään pyyteettömyyttä?

Otos teoksesta, joka esittää näkymää Sienassa. Akryyli ja tussi.

Kiinalainen tarina opettaa, että vastoinkäymiset eivät aina olekaan vastoinkäymisiä

Ruotsalainen lääkäri Stefan Einhorn tarkastelee kirjassaan "Aidosti kiltti" oikeaa ja väärää kiltteyttä. Tässäkin on ajattelemista, jos pyrkii etsimään sopivaa rytmiä ja tasapainoa elämäänsä. Ei kannata kiltteyttään ottaa omiin voimiinsa nähden liikaa kuormaa kannettavakseen.

Teos on sujuvasti kirjoitettu, mutta ei minusta kokonaisuutena kovin "painava" kirja. Aina joitakin kiinnostavia näkökohtia kuitenkin tapaa löytyä. Yksi tällainen mainitussa oppaassa liittyy menestyksen käsitteen määrittelemiseen.

Einhorn kertoo kiinalaisen tarinan miehestä, jonka hevonen katosi. Kun kyläläiset surkuttelivat tilannetta, mies tiedusteli, että mistä nämä tietävät kyseessä olevan menetyksen. Hevonen palasikin ja toi mukanaan lauma villihevosia. Nyt mies oli rikas. Kun kyläläiset onnittelivat, mies esitti taas saman kysymyksen. Miehen poika siirsi hevosia aitaukseen, mutta yksi niistä lennätti hänet selästään. Pojan jalka murtui ja luutui sitten väärään asentoon. Poika ontui. Kyläläiset taas valittelemaan, mutta mies teki saman kysymyksen. Sitten syttyi sota, mutta ontuva poika vapautettiin palveluksesta vammansa vuoksi.

Tässä tarinassa on minusta suurta viisautta. Kun muistelen omia kokemuksiani, huomaan, että on vaiheita, jotka alun synkkyydestään huolimatta ovatkin vieneet minua parempaan. Kun esimerkiksi menetin laman aikana työpaikkani, pääsin kouluttautumaan ja sijoittumaan minulle paremmin sopivaan ammattiin. Tässä ammatissa minä olen sitten onnistunut opiskelemaan työn ohessa minulle läheistä kuvataidetta. Tosin viime syyskauden jouduin pitämään taukoa, kun kuorma kävi liiaan suureksi. Mutta jälleen toteutui kiinalainen tarina. Olen kypsynyt eteenpäin tauosta huolimatta ja mahdollisesti enemmän kuin ilman sitä. Olen löytänyt minulle sopivan tekniikan ja ollut varsin tuottelias.

Toivottavasti tuo kiinalainen tarina on piirtynyt pysyvästi muistiini.

Leppoistettu identiteetti

Kirjoitin edellisessä artikkelissani temperamentista ja viittasin Keltikangas-Järvisen aihetta käsittelevään teokseen. Hän tarkastelee jonkin verran myös ihmisen identiteettiä ja toteaa, ettei vahvan sellaisen muodostuminen ole itsestäänselvyys. Identiteetti ei ole välttämättä oma vaan omaksuttu ympäristöstä. Kun ihmisellä on vahva identiteetti, hän toteuttaa itseään ja elää sopusointuisasti. Ihminen voi siis ajautua kannattelemaan sellaista identiteettiä, mikä ei vastaa hänen temperamenttiaan. Ongelmiahan tällaisesta seuraa.

Tuo on kannustavaa tietoa minulle. Minusta tuntuu vahvasti siltä, että vaikka elämässäni on ollut haastavia vaiheita, olen päässyt lähemmäksi minulle luontaisesti sopivan identiteetin mukaista elämänmuotoa. Saan rohkeutta jatkaa tällä tiellä. Kerrostaloasumisen ja autottomuuden huolettomuus antavat tilaa minulle tärkeälle kuvataiteen tekemiselle. toivon muuttuvani enemmän ja enemmän itsekseni. Kokemuksistani lisää menneen viikon Kotimaa-lehdessä (nro 10/12.3.2009) Terhi Kivikoski-Hannulan artikkelissa "Enemmän vähemmällä".

Yksityiskohta edellisessä artikkelissa olevasta teoksesta.

Temperamentti stressin selittäjänä

Professori Liisa Keltikangas-Järvinen on kirjoittanut synnynnäisen temperamentin yhteydestä ihmisen hyvinvointiin kirjassaan Temperamentti, stressi ja elämänhallinta.

Hän esittelee Thomasin ja Chessin käsitteet "goodness of fit" ja "poorness of fit", joista ensin mainittu tarkoittaa tilannetta, jossa ympäristön paineet ja temperamentti ovat tasapainossa. Jälkimmäisessä puolestaan ne eivät sovi yhteen, vaikka kumpaakaan ei voi sanoa vialliseksi sinänsä.

Epäsuhta tuottaa tietenkin stressiä. Syynä voi olla vaatimusten ja kapasiteetin välinen epätasapaino. Stressaantuminen voi toisekseen johtua siitä, että ihminen panostaa johonkin asiaan kohtuuttoman paljon saavutettuihin tuloksiin nähden. Kolmas selitys on tavoitteen voimakkuuden ja henkilökohtaisen viritystilan välinen ristiriita.

Voitaisiin ajatella, että leppoistaminen on juuri tuollaista vaatimusten ja kapasiteetin välisen toimivan suhteen hakemista tai näin ainakin itse haluan asian ajatella. Minulla on työ, jota tehdään persoonallisuuden kautta. Opettajana toimiminen on ihmissuhdetyötä. Kaikkia se ei kuormita, mutta minun on ajateltava jaksamistani.

Kun opiskelen kuvataiteilijaksi työni ohessa, minulla on kaksi huomiota ja aikaa vaativaa toimintakenttää. Elatuksen antava työni minun on tietenkin hoidettava. Jos siis jonkin on joustettava kapasiteetin rajallisuuden vuoksi, sen on oltava taideopinnot ja taiteilijana toimiminen.

Olen aiemmin rakentanut mielessäni jonkinlaista marssijärjestystä taidesaralla, mutta yritän nyt psyykata itseäni pysymään kohtuudessa. Jos asetan tiukat tavoitteet itselleni taiteessa, joudun juoksemaan kahta kisaa yhtäaikaa ja se on minulle liikaa. Minun on siis kamppailtava hurahtamistaipumustani vastaan.

Sekatekniikalla tehty teos. Aihe: Näkymä Assisissa Italiassa. Olen käyttänyt pipetin tapaista työvälinettä, joka on tuottanut kiinnostavan raivoisan tunnelman.

Muumipappa leppoisako?

Mainitsin edellisessä postauksessani, että lukupiirissämme käsittelemme seuraavaksi Tove Janssonin kirjaa Muumipappa ja meri. Jansson kuvaa Muumipapan koomisena ja tärkeilevänä hahmoksi, joka alleviivaa omaa pätevyyttään. Myönnetään - löydän hahmosta itseänikin.

Eräs tapahtuma kuvaa elävästi Muumipapan persoonallisuutta. Pappa oli nokkaunilla, kun syttyi pieni kulo, niin vähäinen kuitenkin, että Muumimamma sammutti sen ohimennessään, kun hänellä oli sattumalta vesisanko mukana.

Kun Muumipappa kuuli asiasta, hän oli täynnä tarmoa, mutta kun hän kuuli palon olevan sammutetun, hän oli loukkaantunut, kun häntä ei oltu herätetty. Hän tarkasti paikan ja vartioi sitä koko iltapäivän. Päivällisenkin hän jätti väliin. Pappa suunnitteli jopa vartioivansa paikkaa seuraavan yön, mutta luopui kuitenkin siitä ajatuksesta.

Miten tämä liittyy leppoistamiseen? Minusta Jansson kuvaa mainiosti persoonallisuutta, joka voisi altistua liialle kuormittumiselle. Hän haluaa päteä tekojensa kautta. Ehkä hän jopa pelkää, ettei häntä rakasteta tai arvosteta ilman aikaansaannoksia. Hän ei myöskään kykene luottamaan siihen, että asia on hoidettu kunnolla ilman häntä.

Kyllä Muumipappa levätäkin osaa. Nokkaunet todistaa sen. Jos tärkeily pysyy kurissa, hän saattaa hyvinkin onnistua työn ja levon tasapainottamisessa.

Joskus tekemäni öljyvärityö. Geometrisen rakenteen takana häämöttää naishahmo. Minulla tälle tulkinta, mutta jätänpä sen tässä avonaiseksi.