Kehitä kilpailemattomuuskykyäsi

Pekka Pirhonen näyttää keksineen erinomaisen termin, joka on kilpailemattomuuskyky. Luepa hänen juttunsa hänen blogissaan No Agenda Clubissa.

Tuo on virkistävä ajatus näinä kilpailu-uskon päivinä. Ei kilpailukykyä sovi toki kokonaan unohtaa, kun se on maailmaa vallitseva ajatusmalli, mutta muistetaanpa taas myös ikivanha kohtuullisuuden hyve.

Kilpailullisuus on myös luonteenpiirre. En osaa sanoa, onko periytyvää vai opittua laatua, paitsi ehkä silloin kun se on itsetunnon puutteen kompensaatiota jolloin se kummunnee lapsuuden kokemuksista.

Sellainen ajatus tuntuisi houkuttelevalta, että kun on hyvä itsetunto, ei tarvitse joka radalla kilpailla. No, ei se varmaan näin yksinkertaista ole.

Jos oletetaan, että leipä tulee tienatuksi kohtuullisen pistesijan edellyttämälla vauhdilla, miksi rynnistää kärkeen, kun se usein edellyttää hirvittävää kiirettä ja hyvää paineensietokykyä (jota toki joillakin on luonnostaan). Perinteillä syillä - raha ja kunnia - lienee osuutensa, mutta voihan olla niinkin, että olo tuntuu epävarmalta, jollei ole kärjessä.

Miksi sitten joillakin tuntuu olevan tarve menestyä monella kilparadalla samanaikaisesti? Luulisi sen olevan rankkaa. Vastausta voinen kaivella omankin puseroni sisältä, mutta jääköön toiseen kertaan (jos siihenkään).

Omakohtainen kokemus kertoo, että kilpailemattomuuskykyäkin voi kehittää.

Ehkäpä tässäkin pätee, että vähemmällä pidemmälle tai less is more.

Päivän pieni ilo: Hoksasin tarjoutua menemään vaimon avuksi, kun hänellä oli raskas ostoskärry kotiin tuotavaksi (no hän tosin vihjaisi).

Innostuksen annostelua ja perusteellisuuden patoamista

Jatkan pohdintaa kohtuullisuudesta. On ainakin kaksi piirrettä, jotka vaikeuttavat pitäytymistä aikomusten kohtuullisuudessa.

Olen jo aikaisemminkin kirjoittanut innostumisesta, jota voi olla vaikea pitää aisoissa. Kun tekee jotakin mukavaa ja kiinnostavaa, ei tahdo malttaa annostella paneutumistaan, ja myös kivat puuhat tuntuvat vievän energiaa. Ehkäpä pitääkin ajankäytön hallinnan sijaan puhua innostuksen hallinnasta (tai innostuksen annostelusta).

Toinen kohtuullisuutta haittaava piirre on taipumus liikaan perusteellisuuteen tekemisissään. Jos tuntuu, että varmuuden vuoksi on varmistettava viimeinenkin lillukanvarsi, saa aikaa ja energiaa tuhrautumaan puuhiinsa aivan ylettömästi. Mitenkähän tätä kutsuttaisiin? Perusteellisuuden patoaminen?

Päivän äijä:
- Eii-ii! Tuohinen kesälakki. Tota et paa päähäs.
- Mähän paan. Isänmaan asialla. Kotimaista tuotantoa.

Päivän pieni ilo: Poikkesin Sanomatalossa WSOY:n myymälässä. Juttelin tovin myyjän kanssa. Hän harrastaa astioiden tekemistä betonista. Sellainen oli uutta minulle. Oli mukava kuunnella, kun hän kertoi harrastuksestaan.

Leppoistaja menee ajoissa nukkumaan

Sampsa kirjoittaa vastaansanomattoman viisaasti riittävästä nukkumisesta Vehmas Assemblyssä.

Sellaista on minunkin elämäni. En millään malttaisi illalla mennä riittävän ajoissa nukkumaan, jotta ehtisin saada kunnon unet ennen aamuherätystä. Kun tulen töistä, saatan treenata kuntopyörällä ja sitten onkin päivällisen aika. Tuo Ylen Areena on viheliäinen aikavaras, kun sitä voi katsoa milloin vain ja siellä on tarjolla esimerkiksi dokumentteja, joita tällaisen historiafriikin on vaikea laistaa. No siihen saattaa mennä aikaa, samoin bloggaukseen ja naamakirjailuun. Hesarikin on luettava loppuun. Entä mistä aikaa kirjoille?

Mikäs tässä on puuhastellessa kaikenlaista kiinnostavaa, kun lapset ovat lentäneet pesästä ja vaimon kanssa kaksin asutaan, mutta rajansa kaikella. Jotenkin tämä virikejanoisuus pitäisi saada aisoihin.

Lupaan noudattaa Sampon neuvoja ainakin tänä iltana. Valot sammukoon klo 23.00. Silloin minun tarpeisiini jää hyvin aikaa nukkua. Jätän syötiksi hesarin siltä osin kuin se on lukematta. Sen luen sängyssä.

Päivän pieni ilo: Katsoin kuntopyöräillessäni Areenasta Darwinia käsittelevän ohjelmasarjan ykkösosan. Esitettiin mielenkiintoinen vaikutusketju. Mitä enemmän talossa, jossa pidetään mehiläisfarmia, on kissoja, sitä enemmän lähistöllä kasvaa puna-apilaa. Kissojen vuoksi mehiläispesiin ei pääse peltohiiriä, jotka ovat tuhoisia pesille. Mehiläiset ovat ainoa laji, mikä pölyttää puna-apilaa.

Voiko leppoistella ponnistellen?

Tavoitteena seesteisyys -blogin kirjoittaja kuvaa oman luonteenlaatunsa suhdetta leppoistamiseen tavalla, joka tuntuu kovin tutulta. Taitaa olla sukulaissielu. Hän sanoo olevansa "aika laiska hitaaseen elämään". Voi että on nasevan hauska ilmaus ja käytännön esimerkkikin on mainio: "Pihasaunan lämmittäminen on aika ponnistus verrattuna sähkösaunan napsauttamiseen."

Osaan hyvin samastua kirjoittajan fiiliksiin. Jos minulla olisi savusauna, voin kuvitella, että kun lämmitys kestää monta tuntia, en malttaisi pitkään istua pankolla nauttimassa tunnelmasta ja odottamassa seuraavaa pökköpesähetkeä vaan luultavasti kävisin välillä vaikkapa pörräämässä netissä tai ainakin hakemassa kirjan seurakseni.

Kirjoittaja heittää, että hitaan elämän pointti onkin tekemisen riemussa. Tuo kuvaa hyvin maalaushommiani. On mukava uppoutua niihin ja unohtaa ajan kulu. Flow löytyy helposti. Saattaa käydä niin, että rupeama venähtää pitkäksikin ilman, että tulen pitäneeksi taukoja. Välillä tosin vien työn toiseen huoneeseen ja katselen sitä kauempaa, mutta sekin on ajatustyötä.
On mukavampi tehdä, jos ei tarvitse asettaa urakkatavoitteita. Tekemisen kestoa on hankala arvioida edeltä käsin. Teos voi syntyä nopeastikin, mutta mieleen voi myös tulla ideoita, jotka ovat monimutkaisia toteuttaa ja aikaa menee.

Päivän pieni ilo: Kun tulin ulos koulurakennuksesta lähteäkseni kotiin, raitsikka oli juuri tulossa pysäkille ja kun Sörkassa siirryin maan uumeniin, metrokin tuli juuri asemalle.

Ahaa - olen holistinen tyyppi ja siksi improvisoin

Käsittelin aiemmin tavoitteita ja niiden merkitystä yhdessä postauksessani. Sampsa on pohdiskellut asiaa tekstini pohjalta eteenpäin. Kiitos Sampsa!

Heitän nyt lisää höökää pannuun. Hiljattain oli Hesarissa artikkeli Timo Lampikoskesta, joka on kirjoittanut teoksen Hidasta! Ajankäytön valinnat arjessa ja työssä.

Lampikoski referoi B. Prashnigia ja esittää kaksi erilaista ajankäytön tyyppiä:

Analyyttinen tyyppi

- järjestelmällinen
- hyvin täsmällinen

- suunnittelee ajankäyttöään

- pitää päiväkirjaa

- pitää muistilistoista

- tekee ennakkosuunnitelmia

- tarvitsee päivärutiineja

- hermostuu, kun aikataulut eivät pidä paikkaansa

- elää reaaliajassa

- aamuihminen

Holistinen tyyppi

- epäjärjestelmällinen

- vaikea noudattaa tarkkoja aikatauluja

- unohtaa usein ajankulun

- ei pidä päiväkirjaa

- inhoaa muistilistoja

- toimii spontaanisti

- kokee rutiinit rajoittavaksi

- venyvä aikakäsitys

- iltapäivä- ja iltaihminen

Lampikoski toteaa Prashnigin perustavan tämän siihen, kumpi aivolohko dominoi, ja antaa esimerkin ruuanlaitosta. Analyyttinen etsii sopivan reseptin, laatii ostoslistan ja laittaa välineet valmiiksi. Holistinen saattaa vilkaista jotakin reseptiä mutta improvisoi eikä tiedä kauppaan mennessään mitä sieltä tuo. Holistinen tyyppi onnistuu usein jopa analyyttistä paremmin, mutta ei oikein osaa tehdä samanlaista uudestaan.

Kummatkin tyypit kuulemma voivat oppia toisiltaan.

Useimmat meistä ovat kuulemma enemmän jompaa kumpaa, mutta on sellaisiakin, jotka sukkuloivat noiden välillä.

Tämä on minulle lohdullinen tieto, koska sen pohjalta ymmärrän, miksi nuo aikataulujen teot ovat minulle niin vaikeita kun näyttäisin tyypiltäni selvästi kallistuvan holismin puolelle.

Päivän pieni ilo: Yksi kälyistäni miehineen piipahti. No eihän tämä ole pieni, mukavia kun ovat.

Kuva ja kaksi otosta sekatekniikka työstä, joka on odottanut noutoa uuteen kotiinsa. Tänään se lähti. Aihe: Näkymä Sienassa

Järki vai vietit?

Pellon pientareella laittoi eiliseen postaukseeni kommentin, joka antoi minulle kovasti ajattelemisen aihetta. Tässä kyseinen viesti:

"Rentous kuulostaa hyvältä. Mutta onko slow'ta ottaa kiire mukaan maalaukseen...? Eikö maalaus ole se lähtökohta, johon valitaan sopiva tekniikka ja väri, eikä lähtökohtana kiire (ja kuivumisaika)? Vähän sama kuin että kirjoittaisi lyhyempiä lauseita, niin juttu valmistuu nopeammin... ;). No, karrikointia, mutta mietin vain ääneen..."

Kylläpä osui nappiin! Vähän taisin itsekin epäröidä kirjoittaessani. Mainio tuo vertaus kirjoittamiseen. Tietenkin voin vedota yhteen taiteelle tarjottuun filosofiseen lausahdukseen: Anything goes. Mutta silti.

Hessen kirjan Narkissos ja Kultasuu sankarit kuvannevat tieteellistä ja taiteellista toimintaa (ja varmaan muutakin). Ensin mainittu toimii äärimmäisen järkiperäisen suunnitelmallisesti ja jälkimmäinen poukkoilee sattumanvaraisesti viettiensä mukaan.

Mitenkähän tuo lienee? Yksi perinteinen hyve on kohtuullisuus, joka tarkoittanee äärinmäisyyksien välttämistä. Sopisiko se tähän? Tätä täytyy vielä miettiä.

Suuret kiitokset Pellon pientareellaelle (näinköhän tuo taipuu?) sparraamisesta.

Kiitos myös Arjaannelille, joka kommentoi päivän pieniä iloja. Noiden ilojen miettimisessä on sekin mukava puoli, että jos tuntuu vaikealta keksiä mitään, voi yrittää järjestää jotakin ja näinhän tulee pikkuisen parantaneeksi elämänsä laatua.

Päivän pieni ilo: Vein taas joutokirjoja pääkirjaston kierrätykseen. 'tulin sitten ajatelleeksi, että kaikki aikaisemmin viemäni ovat kadonneet, vaikka eivät enimmäkseen ole olleet kovin kummoisia. Systeemi toimii!

Päivän vitsi (kuulin tänään töissä): Norsu meni leipäkauppaan ja siltä kysyttiin, haluaako se tummaa vai vaaleata. Mistä ihmeestä minä voin tietää, minähän tulin tänne mopolla, vastasi norsu. (Älä välitä, en minäkään ymmärrä ja sellaiseksi vitsi lienee tarkoitettukin)

Tämä teksti on kirjoitettu tähän leppoistusblogiini, mutta linkitän sen myös taideblogiini, jota kautta yhteys päätyy vielä Facebookiin.

Miksi järjestelmällisyys ei auta?

Esittelin aiemmin Sampsan blogin, jossa hän antaa monia neuvoja elämänhallintaan. Yhdessä artikkelissa hän antaa kymmenen vinkkiä työajanhallintaan. Sampsa suosittelee esimerkiksi työpöydän pitoa järjestyksessä, työlistoja aikataulutusta, tavoitteita jne. Nämähän ovat peräti hyviä asioita.

Vuosia sitten oli muotia käyttää Time Manageria tai muita vastaavia järjestelmiä, joiden avulla oli tarkoitus aikatauluttaa töitään ja pitää niitä hallinnassa. Minä voin sanoa, että yritin kovasti opetellan käyttämään tällaista apuvälinettä, mutta ei se oikein alkanut sujua. Minulla meni kovasti aikaa noihin kalenteripuuhiin ja totesin olevani huono arvioimaan ajantarvetta eri tehtäville. Ei tämä todista kuitenkaan, että tällaiset järjestelmät olisivat huonoja. Kaksi kollegaani käyttävät sellaisia suvereenin taitavasti. Missä siis vika?

Yksi selitys saattaa olla temperamentti, jota pidetään aika suurelta osalta synnynnäisenä ominaisuutena. Keltikangas-Järvinen popularisoi ahkerasti psykologian tutkimustuloksia ja viime vuosina erityisesti temperamenttia koskevia. Meillä ihmisillä on erilaisia temperamenttipiirteitä, joista yksi on rytmisyys.

Korkearytmiselle ihmiselle on järjestyksenpito luontaisempaa kuin muille. Tästä päättelen, että aikatauluasiatkin sujuvat hyvin. Minä ilmeisesti en kuulu mainittuun ryhmään ainakaan kovin vahvasti. Muistan lukeneeni Keltikangas-Järvisen teksteistä jotakin sellaista, jonka perusteella uskon, että jos yrittää pitää järjestystä vastoin temperamenttiaan, kuluu energiaa. Tämä vastaa omaa kokemustani. Jos energiaa kuluu noihin sinänsä hyödyllisiin puuhiin, sitä jää sitten vähemmän muihin.

Muistan kuulleeni toisen psykologin Kirsti Longan sanoneen jotakin sen suuntaista, että sotkuinen työpöytäkään ei sinänsä ole huono juttu. Ehkä voisi sanoa, että kukin taaplaa tyylillään.

Päivän pieni ilo: Olin palaamassa kävellen työpaikalleni eräästä tapaamisesta. Aikataulu oli pikkuisen tiukka. Sitten sattui tulemaan sopivasti bussi, kun kävelin pysäkin kohdalla. Parin pysäkinvälin kyyti auttoi ja ehdin istua hetken kollegojen kanssa ennen alkavaa oppituntia.

"Riskimittarimme" väärästä tulkinnasta ahdinkoon

"Onnellisuusprofessori" Markku Ojanen kirjoittaa Rotteriin viitaten ulkoisen ja sisäisen kontrollin tulkinnasta ja kuvaa ilmiön ääripäät. Henkilön tulkinta on ulkoistava, jos hän tuntee olevansa kuin lastu laineilla. Sisäistävä tulkitsija puolestaan kokee olevansa oman onnensa seppä.

On mielenkiistoista, että tässä yhteydessä puhutaan nimenomaan tulkitsemisesta. Siis jos ihminen ahkeroi ylenmääräisesti, syynä voi olla se että hän tulkitsee ympäristönsä hyvin epävarmaksi, vaikka tilanne ei olisikaan kovin riskialtis.

Tästä seuraa hyvä kysymys: Mikä tai mitkä syyt aiheuttavat tällaisen tulkintavirheen? Sanoppa se.

Päivän pieni ilo: Kun saavuin aamulla bussipysäkille, näin kaksi keski-ikäistä naista ystävällisessä keskutelussa. Osoittautui että siinä neuvottiin tietä jonnekin. Olivat siis tuntemattomia toisilleen. Neuvoja katsoi mukavan huolehtivasti neuvotun perään, kun tämä lähti osoitetuun suuntaan.

Alitajuntako meitä estää leppoistumasta?

Arvelen, että alitajunnassamme voi olla aineksia, jotka johdattavat meitä tiedostamattamme liialliseen ahkerointiin. Martin Lindström kirjoittaa teoksessaan "Buyologia Ostamisen anatomia" alitajunnan vaikutuksesta käyttäytymiseemme aivan toisesta näkökulmasta, mutta minusta hänen ajatuksistaan löytyy analogia tähänkin aiheeseen.

Lindström käsittelee neuromarkkinointia (joko nousi hiukset pystyyn?), joka on yksi businessmaailman uusista trendeistä. Ärsykkeiden vaikutusta tutkitaan aivokuvannan avulla. Hänen mukaansa me emme tiedä, miksi ostamme tiettyjä tuotteita. Esimerkiksi sokkotesteissä pepsiä pidetään kokista parempana, mutta kun merkit ovat tiedossa, asia kääntyykin toisin päin. Brändiomainaisuudet vaikuttavat tunteiden kautta.

Asia voi olla näin myös suhtautumisessamme työntekoon. Työnarkomaani ei ehkä itsekään tiedä, miksi uurastaa. Jostakin on ehkä tullut alitajuntaan vaikuttimia, jotka eivät kerro meille olemassaolostaan, mutta ohjaavat meitä siten, ettemme huomaa.

Päivän pieni ilo: Kurotin aamubussissa kohti stoppinappulaa ja samalla tulin vähän töytäisseeksi erään toisen matkustajan kättä. Kun sanoin "anteeks", minut palkittiin ystävällisellä hymyllä.

Leppoistaminen - yksinkertaista mutta monimutkaista

Resepti sopivan tahdin elämään on oikeastaan hyvin yksinkertainen: Mitoita tekemisesi voimavarojesi mukaan.

Jos päätät toteuttaa yllämainitun imperatiivin - hyvä - mutta nyt alkavat vaikeudet. Aiemmissa postauksissa puheena olleet sotien vaikutukset tai muut psyykkiset jutut saattavat johtaa siihen, että et uskalla tyytyä kohtuuteen. Sinua pelottaa. Jos et varmista asioita monikertaisesti, tunnet, että voi käydä huonosti. Kun sitten varmistelet ja samalla yrität saada velvoitteesi tehtyä, väsähdät ja etkä kuitenkaan ehdi kunnolla levätä. Alamäkikierre alkaa.

Tämä on tietenkin vain yksi versio monista mahdollisista jaksamisongelmavyyhdeistä.

Ongelma tai nykykielellä haaste on siinä, että tuollaista taipumusta on vaikea oikaista.

Päivän pieni ilo: Juttelin yhden naapurin kanssa hetken porraskäytävässä. Mukava pikku rupatteluhetki. Aiheena oli syy siihen, että nousen jalan kotiin seitsemänteen asumuskerrokseen.

Positiivisuus vai kielteisyys viisaampaa?

Hesari käsitteli eilen laajasti ikiaihetta henkinen hyvinvointi (tämähän on oikeastaan oman bloginikin perusteema) artikkelissa "Onni ja terveys tulevat sisältä", jossa tukeuduttiin neljän asiantuntijan (Marika Borg, Tommy Hellsten, Arto Lode ja Liisa Tuovinen) näkemyksiin.

Marika Borg terottaa myönteisen asennoitumisen opettelun merkitystä. Hän katsoo, että myönteisyyttä voi oppia, se on käytännöllisempää ja että kielteiset tunteet johdattelevat muutokseen.

Positiivinen ajattelu lienee saavuttanut jonkinlaisen elämäntotuuden aseman läntisessä maailmassa.

Olen lueskellut John Naishin kirjaa "Riittää jo. Irti maailmasta, jossa kaikkea on liikaa" (tästä kirja-arvosteluun), joka on lennokkaasti kirjoitettu mutta hiukan löysän tuntuinen. Naish kuitenkin tuulettaa virkistävästi monia luutuneita ajatuksiamme, esittää oivaltavia näkökulmia ja referoi aiheisiin liittyviä tutkimuksia.

Naish vertaa myönteisyyden psykologiaa alkemistien kullanteon yrityksiin. Kohtuullinen pessimismi toisikin elämään enemmän realismia ja on siksikin tarpeen, että elämä jakaa hänen mielestään enemmän huonoja kuin hyviä kortteja (tältä tilanne globaalisti ajatellen näyttääkin).
Synkänpuoleiset ennakoivat paremmin, ovat varovaisempia ja heillä on myös tarve viedä kehitystä eteenpäin. Masennuskin olisi lähinnä tarpeellinen elämän uudelleenarviointivaihe.

Mene tiedä. Ehkä kummassakin kannassa on puolensa. Omat kokemukseni viittaavat siihen, että asioita kritisoimalla pääsee lähemmäksi esimerkiksi työtovereitaan. Jos joku yrittää analyyttisesti tuoda asioiden hyviäkin puolia esiin, hän vaikuttaa etäiseltä ja ehkäpä ylemmyydentuntoiseltakin.

Olen kuitenkin huomannut, että "aina ei käy huonosti". Joissakin tilanteissa iso katastrofi vaikuttaa väistämättömältä, mutta sitä ei tulekaan. Kannattaisi ehkä opetella ajattelemaan, että hyvinkin voi käydä ja että tuho ei ole tosiasia ennenkuin se tapahtuu, ja samalla pyrkiä varautumaan ainakin henkisesti myös riskin toteutumiseen.


Lämpimästi tervetuloa uudet lukijat Anneriitta ja Marke! Kovasti kiitoksia Anna-Maijalle ja Maurelitalle mukanaolosta. Mukava, jos viihdytte edelleen seurassa.

Aito ja väärä kiltteys

Palaan vielä Einhornin kirjaan "Aidosti kiltti". Einhorn pitää vääränä kiltteytenä kyvyttömyyttä pitää puoliaan, hyvyydeksi naamioitua väärää kiltteyttä ja tyhmää kiltteyttä. Ensin mainittua on esimerkiksi se, että ei kykene puolustamaan sitä, mitä pitää oikeana. Ihminen voi myös esiintyä hyvänä ja moraalisena, mutta silti toimia kyseenalaisesti. Tyhmää kiltteyttä on esimerkiksi se, että ei pysty vastustamaan lapsensa toivetta silloin kuin pitäisi.

Aitoa kiltteyttä on kirjoittajan mukaan hyvät teot - motiiveista riipumatta. Hän katsoo, että tekijä hyötyy itse näistä teoistaan, eikä vain hyvän mielen saamisena. Kannattaa panna hyvä kiertämään.

Mielestäni tässä ollaan hyvin syvissä vesissä. Ihmisen kykyä hyvään (onko sitä?) on mietitty pitkään. Epäilemättä tällainen asenne ja kyky hyviin tekoihin laajalti sovellettuna ihmiskunnan piirissä parantaisi maailmaa valtavasti. Voiko tällainen pitkäjänteisyyttä ja itsekuria edellyttävä toiminta levitä laajalti? Pystyisinkö minä siihen? Tuskin kovin pyyteettömästi ainakaan. Ehdottomasti kannatettavaa tietenkin.

Ainakin noita väärän kiltteyden muotoja kannattaa välttää.

On mielenkiintoista miettiä miten markkinatalous toimisi hyvien ihmisten maailmassa. Kyllä se varmaan rullaisi. Mutta toimisko, jos edellytetään pyyteettömyyttä?

Otos teoksesta, joka esittää näkymää Sienassa. Akryyli ja tussi.

Leppoistettu identiteetti

Kirjoitin edellisessä artikkelissani temperamentista ja viittasin Keltikangas-Järvisen aihetta käsittelevään teokseen. Hän tarkastelee jonkin verran myös ihmisen identiteettiä ja toteaa, ettei vahvan sellaisen muodostuminen ole itsestäänselvyys. Identiteetti ei ole välttämättä oma vaan omaksuttu ympäristöstä. Kun ihmisellä on vahva identiteetti, hän toteuttaa itseään ja elää sopusointuisasti. Ihminen voi siis ajautua kannattelemaan sellaista identiteettiä, mikä ei vastaa hänen temperamenttiaan. Ongelmiahan tällaisesta seuraa.

Tuo on kannustavaa tietoa minulle. Minusta tuntuu vahvasti siltä, että vaikka elämässäni on ollut haastavia vaiheita, olen päässyt lähemmäksi minulle luontaisesti sopivan identiteetin mukaista elämänmuotoa. Saan rohkeutta jatkaa tällä tiellä. Kerrostaloasumisen ja autottomuuden huolettomuus antavat tilaa minulle tärkeälle kuvataiteen tekemiselle. toivon muuttuvani enemmän ja enemmän itsekseni. Kokemuksistani lisää menneen viikon Kotimaa-lehdessä (nro 10/12.3.2009) Terhi Kivikoski-Hannulan artikkelissa "Enemmän vähemmällä".

Yksityiskohta edellisessä artikkelissa olevasta teoksesta.

Muumipappa leppoisako?

Mainitsin edellisessä postauksessani, että lukupiirissämme käsittelemme seuraavaksi Tove Janssonin kirjaa Muumipappa ja meri. Jansson kuvaa Muumipapan koomisena ja tärkeilevänä hahmoksi, joka alleviivaa omaa pätevyyttään. Myönnetään - löydän hahmosta itseänikin.

Eräs tapahtuma kuvaa elävästi Muumipapan persoonallisuutta. Pappa oli nokkaunilla, kun syttyi pieni kulo, niin vähäinen kuitenkin, että Muumimamma sammutti sen ohimennessään, kun hänellä oli sattumalta vesisanko mukana.

Kun Muumipappa kuuli asiasta, hän oli täynnä tarmoa, mutta kun hän kuuli palon olevan sammutetun, hän oli loukkaantunut, kun häntä ei oltu herätetty. Hän tarkasti paikan ja vartioi sitä koko iltapäivän. Päivällisenkin hän jätti väliin. Pappa suunnitteli jopa vartioivansa paikkaa seuraavan yön, mutta luopui kuitenkin siitä ajatuksesta.

Miten tämä liittyy leppoistamiseen? Minusta Jansson kuvaa mainiosti persoonallisuutta, joka voisi altistua liialle kuormittumiselle. Hän haluaa päteä tekojensa kautta. Ehkä hän jopa pelkää, ettei häntä rakasteta tai arvosteta ilman aikaansaannoksia. Hän ei myöskään kykene luottamaan siihen, että asia on hoidettu kunnolla ilman häntä.

Kyllä Muumipappa levätäkin osaa. Nokkaunet todistaa sen. Jos tärkeily pysyy kurissa, hän saattaa hyvinkin onnistua työn ja levon tasapainottamisessa.

Joskus tekemäni öljyvärityö. Geometrisen rakenteen takana häämöttää naishahmo. Minulla tälle tulkinta, mutta jätänpä sen tässä avonaiseksi.