Leppoistamalla oleskeluyhteiskuntaan?

Tasavallan presidentti sanoi uudenvuodenpuheessaan, että "Sen sijaan vaikeaa on ymmärtää sitä ajattelua, että tämä olisi oleskeluyhteiskunta, jossa tietoisesti jätetään omat mahdollisuudet käyttämättä ja odotetaan muiden kattavan pöydän.".

Tuomitsiko presidentti tässä arvovallallaan koko slow life -ajattelun?

Mahdollisesti. Tai sitten ei.

Saattaa olla, että osa slow -aatteen kannattajista tavoittelee riippumattoelämää, mutta siinä ei mielestäni ole tämän ajattelun ydin. Kysymys on arvoista. Onko vain työ sinänsä elämän tarkoitus?

Uskon, että vetelehtiminen ei todellakaan ole hyväksi ihmiselle. Toki rentoutua pitää ja lomailla saa, mutta ajankuluttaminen elämän pääsisältönä kuulostaa moraalittomalta, ainakin, jos se tapahtuu muiden kustannuksella.

Eräs entinen esimieheni kertoi tavoitteekseen sen, että pääsee viisikymppisenä eläkkeelle ja rahaa on niin paljon, ettei siitä tarvitse murehtia. Hänen elämäntapansa perusteella tulkitsen, että tämä takoitti hyvin korkeaa aineellista elintasoa ilman työvelvoitetta. Tietääkseni tämä hänen tavoitteensa ei ole toteutunut. Hän on hyvin tarmokas, aikaansaava ja työteliäs persoona, joten syy voi olla siinä, että hän pitkästyy ilman työtä ja tavoitteita.

Jotkut elämässään materiaalisesti menestyneet viettävät vuodesta pitkiä aikoja Etelä-Euroopassa golfia pelaamassa. Ovat saattaneet jäädä selvästi ennen tavanomaista eläkeikää viettämään oloneuvoksen elämää karttuneeseen omaisuuteen tai muihin etuisuuksiin nojaten. Ovat varmasti tehneet paljon työtä, mutta silti kuulostaa oleskelulta.

Joku toinen on syrjäytynyt työelämästä ennen aikojaan ja elää niukkojen etuisuuksien varassa. Joku saattaa elää näin hyvinkin sisällyksekästä elämää ja olla tyytyväinen. Kutsuisin lahjakkuudeksi sitäkin, että kykenee tulemaan hyvin vähällä toimeen. Köyhyyttä ei kannata kuitenkaan romantisoida, koska luulen enemmistön kokevan työttömyyden hyvin ahdistavana.

Tullaan taas kysymykseen siitä, mikä on työtä. Juhana Vartiaisen letkautus kotiäitien elämän ihanasta velttoudesta osoittanee aikamoista vieraantumista tavisten arjesta. Kumpa hänelle voitaisiin järjestää tosielämään orientoiva kahden kuukauden jakso kotiäitinä vaikkapa kolmen lapsen parissa. Luulen, että kyseessä ei ollut paha tarkoitus vaan vain tietämättömyys.

Mitä tällä kaikella haluan sanoa? Minulle slow life ei todellakaan merkiste oleskeluyhteiskunnan tavoittelua. Kysymys on arvovalinnoista. Onko arvokkaampaa tehdä työtä 12 tuntia päivässä vai käyttää osa ajasta oman perheensä parissa puuhasteluun tai vaikkapa isovanhempien tapaamiseen? Mielestäni ei. Minulla on kanttia sanoa, koska olen tehnyt jossakin elämän vaiheessa todella pitkää työpäivää.

Ajattelen, että presidentti Niinistön puhetta kannattaa peilata hänen Ihan tavallisia asioita - kamppanjaansa vasten, josta henkii ajatus lähimmäisyydestä. Me kaikki voimme tehdä jotakin toistemme puolesta ja vaikuttaa pienilläkin asioilla yhteiseen ilmapiiriin. Tämä viittaa siihen, että presidenttimme sihtiin mahtuu muutakin elämää kuin rahaa vastaan tehtyä työtä.

Onnellista alkanutta vuotta kaikille lukijoille!


Välähdyksiä vuodenvaihteen tulimyrskystä.

Pitääkö työt tehdäkin mahdollisimman huonosti?

Strasbourg 2009

Opettaja-lehdessä on tänään juttu professori Juha Hakalasta, joka rohkenee sanoa, ettei kaikkia töitä kannata tehdä kympin arvoisesti. Seiskakin voi vältää. Hän jopa provosoi ajattelemaan, että useimmat työt voisi tehdä niin huonosti kuin voi. Toki välillä kannattaa tähdätä kymppiin.

Joskus on sanottu myös, että paras on hyvän pahin vihollinen. Sillä tarkoitettiin jotakin sellaista, että täydellisen tekemiseen menee aivan liikaa aikaa. Suorituksen parantaminen 90 %:sta sataan saattaa tarkoittaa työmäärän tuplaamista.

Luulen Hakalan tarkoittavan, että jos kaiken tekee sataprosenttisesti, ei ehdi tekemää juuri mitään ja silti voi uupua. Kun on rajallisesti aikaa käytettävissä, kannattaa optimoida yksittäisten tehtävien tulostasotavoitteet siten, että kokonaistulos on paras mahdollinen. Helpommin sanottu kuin tehty.

Ihminen ei pysty millään tekemään työtä täysillä tunnista toiseen - ainakaan minä. Opetustyö syö miestä ja varmaan naistakin sen verran, että loppuiltapäivän tunneilla aivot ovat tahmeat ja kaukana aamupäivän vireydestä.

Toivon silti, että lentäjät eivät tyydy vaillinaisiin suorituksiin ja että kirurgit tavoittelevat parasta tulosta potilaan kannalta. Näitäkään hommia ei tarvinne tehdä kahdeksaa tuntia yhteen menoon niin, ettei välillä ole löysempää.

Kauppojen asiakaspalvelu on vaativa ammatti, koska kontaktitilanteessa asiakassuhteen jatkuminen on koko ajan katkolla, mutta niissäkin hommissa päästään välillä hyllyjä järjestämään.

Arvioin, että omassa työssäni on erityisen tärkeää keskittyä vuorovaikutustilanteisiin tunnilla ja arviointeihin, koska niiden sujuminen vaikuttaa paljon opiskelijan motivaatioon ja omanarvontunteen kehittymiseen. Työpöydän järjestyksen ylläpitäminen on hyvä asia, mutta ainakin minun prioriteettilistassani häntäpäässä.

Hei Pia. Kiva kun tulit mukaan. Lämpimästi tervetuloa!

Luterilainen työetiikka ei tarkoita työhulluutta

Le Havre

Juha laittoi minulle pitkän kirjeen Facebookiin ja perusteli viestinsä reittiä sillä, että näin ei leppoistajalle tule stressiä. Tuli sieltä toinenkin viesti. Kiitos Juha viesteistä, niiden ideoista ja ajatuksista sekä huomaavaisuudesta toimittamismuodon valitsemisessa.

Juhan jäljittelemättömän värikästä tekstiä on hankala lyhentää ja referoida, joten lainaan sitä suoraan.

"Pieni näkökulma eettisestä suhtautumisesta leppoistamiseen, ja heitänkin Hessulle(ja kaikille muillekin) luun kaluttavaksi.


Meillähän surraa tuon pääkopan prosessorin taustalla jonkinlainen koodinpätkä. Jotta voisin tarkemmin ilmaista mitä tuolla tarkoitan, kuvaan sitä sanalla ideologia tai identiteetti. Ideologia on sanana aika vahva, joten sanaa pitäisi hiukan laimentaa lorauksella...vaikka huumoria. Eli se mitä tarkoitan on jotakin ideologian ja identiteetin rajamailla. Ja käytännössä kaikki miten toimimme, suodattuu tuon lantratun ideologian läpi. Ja jokainen, jolla on suu, on se erilainen.

Minulla, kuten monella muullakin suomalaisella, siellä prosessorissa pyörii, kellä vahvempana, kellä laimeampana, luterilaisuus. Ja Lutherhan opetti vielä viimeisenä päivänäkin istuttamaan omenapuun.


Elikkäs joku tiukkapipo voisi jopa vetää piikkilangan leppoistamisen ja luterilaisen ajatusmaailman välille.

Le Havre

Vaan kysehän ei ole laisinkaan siitä.
Leppoistamisessahan ei ole mielestäni, enkä toki usko harvan muunkaan mielestä, olevan kyse siitä että haudataan lapio ja hanskat kuopanpohjalle, istahdetaan riippukeinuun katselemaan, josko aurinko nousisi välillä lännestä.

Niin, aurinko ei nouse koskaan lännestä, vaikka kuinka siitä haaveilisi, eikä metro kuljettaisi leppoistajaa määränpäähän, ellei ohjastaja painaisi kaasua(en muuten tiedä, joko kaasumetroja on?;), ja mekaanikko välillä oikoisi rattaita.

Aurinko pyörii siis aina samaan suuntaan, ja niinpä rakentuu yhteiskuntakin."


Juha taitaa viitata ns. luterilaiseen työetiikkaan, jolla usein tarkoitetaan ylenpalttista työlle antautumista ja rehkimistä. Tätä käsitystä voidaan kuitenkin pitää virheellisenä. Sen ajatellaan olevan seurausta Max Weberin kannasta, jonka mukaan kapitalismin alkuperä olisi protestanttisessa ennaltamääräämisopissa. Jos ihminen on valittu, tämän pitäisi näkyä aineellisena menestyksenä. Tämä on ajatus on kuitenkin Calvinilta peräisin eikä Lutherilta. Edellinen arkkipiispa Jukka Paarma käsittelee aihetta täällä. Pastorit Heinimäki ja Jolkkonen myös käsittelevät aihetta teoksessaan Luterilaisuuden ABC. Luther arvostaa työtä mutta ei työhulluutta. Työhön liittyy kohtuullisuuden ajatus, mikä sopii leppoistamiseenkin, jonka "virallinen" nimitys on nykyään kohtuullistaminen. Ei Luther meitä ylettömään laiskottelemiseenkään päästä, sillä työ on hänen mukaansa lähimmäisten palvelemista.

Eipä Juhakaan leppoistamista laiskotteluksi väittänyt. Nosti vain näkökulman esiin.
Asia voidaan varmaan kiteyttää niinkin, että sekä työhulluudesta että laiskuudesta kärsivät läheiset ja lähimmäiset.

Olen miettinyt hieman leppoistamisen suhdetta talouteen ja moraaliin postauksessani Leppoistamisen etiikka.

Olen pohdikellut ja sivunnut muutamassa postauksessani identiteetin merkitystä leppoistamisessa:

Le Havre

Leppoistettu identiteetti
Sotako meitä panee yhä kiiruhtamaan?
Tyhmyyttämmekö ostamme brändejä?
Hölläisinkö krakaa ja hellittäisinkö kirjoista?

Useissa muissakin postauksissa aihe ainakin lurkkii rivien välissä. Esim. Kohtuullistaminen elitististä? Leppoistaminen tai tarkemmin kohtuullistaminen on minusta mitä suurimmassa määrin identiteettiin liittyvä asia, jos kohta muitakin painavia selittäjiä on kuten arvot, asenteet, vakaumus, persoonallisuus jne.

Juhan viestit generoivat niin ajatuksia, että jatkan aiheesta myöhemmin.

Mikä saa jäämään iltalampun ääreen?

Pohdiskelin edellisessä jutussani sisun olemusta slow lifen näkökulmasta. Jatketaan samasta aiheesta.

Ilmeisesti tuollaisessa tilanteessa, jossa olisi jo aika lopettaa kyseiseltä päivältä, voi olla useita vaikuttimia, jotka saavat meidät punnertamaan eteenpäin. Joissakin tapauksissa asian jättäminen kyseiseltä päivältä voi tuottaa huomattavasti enemmän setvimistä myöhemmin kuin homman hoitaminen tässä ja nyt edellyttäisi. Esimerkiksi voi olla koolla useita henkilöitä, joille on asiaa. Kannattaa hoitaa homma nyt, eikä tavoitella myöhemmin kaikkia erikseen. 

Tulevat työpäivät voivat myös olla niin umpeen buukattuja, että asian jättäminen hoidettavaksi muiden kiireiden lomassa aiheuttaa hoppua ja stressin tunnetta.

Työpaikkani TYHY-päivänä meillä oli työterveyspsykologi Simo Levanto luennoimassa työssä jaksamisesta. Kiinnitin huomiota, kun hän mainitsi, että ihminen ei tunnista väsymyksen syvyyttä. Voi tuntea itsensä väsyneeksi työssä ja olisi jo syytä lähteä kotiin, kun ajattelee, että kyllä minä pystyn tämän vielä tekemään.
Sisukkuus, asian loppuun saattamisen tarve ja väsymyksen tunnistamattomuus voivat yhdessä saada meidät jäämään iltapuhteelle. Tätä voi vahvistaa vielä voimakas kunnianhimo. Haluamme ehkä antaa itsestämme enemmän aikaansaavan kuvan kuin mihin luontaisesti kykenemme. Voi olla, että meitä vaivaa lisäksi turvattomuuden tunne. Jos työpaikan pysyminen vaikuttaa epävarmalta tai kyseessä on määräaikainen työ, voi tuntua, että pitää tehdä varmuuden vuoksi ylimääräistä.

Pelkän sisukkuuden sijaan meitä saattaakin pidättää iltalampun ääressä usean tarpeen ja motiivin yhtäaikainen vaikutus.

Päivän vinkki: Maalauksiani ja piirustuksiani on esillä Cafe Kahvikujassa Helsingin Vuosaaressa 12.4. - 3.5.2010.

Päivän kiitollisuuden aihe: Vaimoni toimii mielellään managerinani taidenäyttelyasioissa.

Näkymä Firenzessä. Sekatekniikka. Kuuluu lopputyönäyttelyvalikoimaan (Prässäämö, Kaapelitehdas, Helsinki 21-30.5.2010), joten ei ole esillä Cafe Kahvikujassa.  

Perfektionismi ja leppoistaminen

Pohojan akka kommentoi edellistä postaustani. Lainaan hieman:

Perfektionismi on taipumusta hioa asioiden yksityiskohtia jatkuvasti ilman, että osaa luovuttaa työtä käsistään ja hyväksyä sitä valmiiksi.

Wikipediassa perfektionismista rajataan kaksi tyyppiä. Perfektionisti joko kokee täydellisyyden tavoittelun tärkeäksi tai ei voi hyväksyä täydellistä vähempää. Jälkimmäinen katsotaan sairaalloiseksi.

Edellistä rankempaa tasoa ovat pakko-oireisuus ja pakko-oireinen häiriö. Pakkoneuroosi ajaa ihmisen torjumaan ahdistusta tai jotakin pelottavaa tapahtumaa irrationaalisella käytöksellä kuten loputtomalla toistolla ja tarkistelulla.

Kaiken kaikkiaan nämä kaikki ovat kovia haasteita sille, joka haluaa leppoistaa elämäänsä. Varsinkin silloin kun sairaalloinen, mahdollisesti synnynnäinen yliperusteellisuus pakottaa työskentelmään siten, että työn tuottavuus on matala. Silloin joutuu pidentämään päivää, jotta selviää velvoitteistaan, mikä taas johtaa tilannetta vielä pahentavaan väsymiseen. Ongelma on siinä, että tällaisessa tilanteessa on vaikea järkiperäisesti pakottautua työskentelemään fiksummin ja tuottavammin.

"Riskimittarimme" väärästä tulkinnasta ahdinkoon

"Onnellisuusprofessori" Markku Ojanen kirjoittaa Rotteriin viitaten ulkoisen ja sisäisen kontrollin tulkinnasta ja kuvaa ilmiön ääripäät. Henkilön tulkinta on ulkoistava, jos hän tuntee olevansa kuin lastu laineilla. Sisäistävä tulkitsija puolestaan kokee olevansa oman onnensa seppä.

On mielenkiistoista, että tässä yhteydessä puhutaan nimenomaan tulkitsemisesta. Siis jos ihminen ahkeroi ylenmääräisesti, syynä voi olla se että hän tulkitsee ympäristönsä hyvin epävarmaksi, vaikka tilanne ei olisikaan kovin riskialtis.

Tästä seuraa hyvä kysymys: Mikä tai mitkä syyt aiheuttavat tällaisen tulkintavirheen? Sanoppa se.

Päivän pieni ilo: Kun saavuin aamulla bussipysäkille, näin kaksi keski-ikäistä naista ystävällisessä keskutelussa. Osoittautui että siinä neuvottiin tietä jonnekin. Olivat siis tuntemattomia toisilleen. Neuvoja katsoi mukavan huolehtivasti neuvotun perään, kun tämä lähti osoitetuun suuntaan.

Alitajuntako meitä estää leppoistumasta?

Arvelen, että alitajunnassamme voi olla aineksia, jotka johdattavat meitä tiedostamattamme liialliseen ahkerointiin. Martin Lindström kirjoittaa teoksessaan "Buyologia Ostamisen anatomia" alitajunnan vaikutuksesta käyttäytymiseemme aivan toisesta näkökulmasta, mutta minusta hänen ajatuksistaan löytyy analogia tähänkin aiheeseen.

Lindström käsittelee neuromarkkinointia (joko nousi hiukset pystyyn?), joka on yksi businessmaailman uusista trendeistä. Ärsykkeiden vaikutusta tutkitaan aivokuvannan avulla. Hänen mukaansa me emme tiedä, miksi ostamme tiettyjä tuotteita. Esimerkiksi sokkotesteissä pepsiä pidetään kokista parempana, mutta kun merkit ovat tiedossa, asia kääntyykin toisin päin. Brändiomainaisuudet vaikuttavat tunteiden kautta.

Asia voi olla näin myös suhtautumisessamme työntekoon. Työnarkomaani ei ehkä itsekään tiedä, miksi uurastaa. Jostakin on ehkä tullut alitajuntaan vaikuttimia, jotka eivät kerro meille olemassaolostaan, mutta ohjaavat meitä siten, ettemme huomaa.

Päivän pieni ilo: Kurotin aamubussissa kohti stoppinappulaa ja samalla tulin vähän töytäisseeksi erään toisen matkustajan kättä. Kun sanoin "anteeks", minut palkittiin ystävällisellä hymyllä.