torstai 30. syyskuuta 2010

Melkein yhtä tylsää puuhaa kuin fillarin korjaus

Kuumaiseman kautta luolaan
Yksi minulle vastenmielisimpiä vapaa-ajan toimia on papereiden perkaaminen ja järjestäminen. Ja sen huomaa. Samaan kategoriaan kuuluu myös tavaroiden mulkkaaminen (kiitos oululaisille tästä mainiosta sanasta) ja poistettavien esineiden valikointi. Näitä tylsempää on ehkä vain fillarin korjaus. No, muukin siivous sijoittuu "hyvin".

Olen ihan oikeasti sitä mieltä, että minulla on huonot luontaiset edellytykset kaikenlaiseen järjestelyyn. Se ei tietenkään saisi olla syy tämmöisten hyötyhommien laistamiseen. Niitä on kuitenkin helppo kiertää, kun aina on tärkeämpää (lue: mukavampaa) tekemistä, ja aikahan on rajallista.
Luolan perukka
Olen hidas mulkkaaja, jumitun liikaa harkitsemaan poisheittämisen ja säilyttämisen välillä, olen hajamielinen ja epäkäytännöllinen. Väsyn nopeasti systemaatisessa työssä. Seli seli ...!
Kyllä kyllä, elämä helpottuu, kun tavarat löytyy ja tilaakin on enemmän.
Paperien organisointia olen pystynyt huomattavasti helpottamaan sekä työssä että kotona siirtymällä kohti paperitonta toimistoa. Kauan on puhuttu siitä, kuinka tuollainen aika on tulossa, mutta kuinka se aina siirtyy eteenpäin. Minusta se nykyään eniten omasta tahdosta kiinni. Koulussa melkein kaiken voi säilyttää bittimuodossa. Opiskelijat voivat tehdä kurssityönsä suoraan oppimisalustalle (meillä Moodle), sähköpostitse viestitään ja opiskelijoita koskevat asiat voidaan säilyttää tietojärjestelmissä.

Kotona suuri helpotus on ollut, kun olen saanut siirrettyä suurimman osan laskuista hoitumaan suoraveloituksella ja tiliotteetkin olen vaihtanut bittimuotoon.

Kuvat ovat Etretatista kesäreissultamme.

keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Minut tyypiteltiin keventäjäksi

Tänään oli pitkäaikaisen slow life -bloggaajan Serenitaan eli Ritva Rajander-Juustin kirjan Kohtuus kaikessa - Enemmän elämää vähemmällä-kirjan julkistuksen juhlistustilaisuudessa.

Kirjan rakenne on tällainen:

Miten minusta tuli kohtuullistaja?
  1. Kohtuullistaminen - uusi, vanha vai uusvanha ilmiö? 
  2. Yksilönä työelämässä
  3. Aika virtaa
  4. Kohtuullisuus kulutuksessa
  5. Onnellisuutta etsimässä

Ritva haastatteli minuakin kirjaansa varten. Sen verran olen ehtinyt kirjaan tutustua, että tiedän hänen tyypitelleen   minut kohtuullistajana keventäjäksi. Muut tyypit ovat nuoret kohtuullistajat, perheen hvyinvoinnin etsijät, uranvaihtajat ja irtiottajat.

Oli mukava tavata tilaisuudessa ensimmäistä kertaa naamakkain bloggaajakaverini Mari Koistinen, joka kirjoittaa ansiokkaasti Mari Koo-blogia ja on yksi Kulutusjuhla-sivuston taustahahmoista. Taitaa hänellä olla muitakin.  



tiistai 28. syyskuuta 2010

Videoiden editointi on vaarallinen ansa

Videokuvaus ja editointi on hyvin, kovin, koututtavan houkuttelevaa. Hommasin hyvän digivideokameran (full hd) viime vuoden lopussa. Sillä voi kuvata miltei vaikka minkälaisessa valaistuksessa ja kuvalaatu on katsottaessa upea.

Luola houkuttaa

Nyt pää kylmäksi. Editointi on luovaa ja mielenkiintoista, mutta vie tolkuttomasti aikaa. Kuvaaminen sinänsä sujuu mukavasti matkailun, seurustelun yms. ohessa.  

maanantai 27. syyskuuta 2010

Kaarina Davisin raju elämänmuutos

Sattui Haaga-Helian kirjastossa käteen kiinnostavan tuntuinen kirja. Kaarina Davis on kirjoittanut slow life -oppaan, jossa hän kertoo rajusta elämänmuutoksestaan. Kirjan nimi on nasevasti "Irti oravanpyörästä".

Davis on työskennellyt stressaavaksi kokemassaan ammatissa eli sairaanhoitajana. Hän sai kyllikseen, kouluttautui luontoyrittäjäksi ja muutti Hämeenkyrön Alhonkylässä olevaan torppaan. Hän kasvattaa itse suuren osan tarvitsemastaan ruuasta ja kerää polttopuut metsästä. Hän tulee vähällä toimeen ja sen vuoksi hänen ei tarvitse tehdä töitä niin paljoa kuin ennen. Aamuisin hän herää onnellisena uuteen päivään.

Rohkea teko! Enpä tiedä olisiko minusta tuohon, mutta kirjan aion lukea.

sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Bloggausta ja/vai facebookkausta?


Laskuvesi paljastaa laajan vesijättömaan
 ja avaa reitin seinämässä olevaan luolaan

Bloggauksen rinnalle on ankara kilpakumppani taistelemaan ajasta. Tämän haastajan nimi on Facebook. Kummassakin on omat viehätyksensä.

Bloggaus on pitkäjänteisempää ja teemakeskeisempää. Vuorovaikutus tuntuu tapahtuvan enimmäkseen tuntemattomien kanssa. Heistä voi kuitenkin tulla bloggauksen puitteissa kavereita, joihin yhdistää kiinnostus samoihin aiheisiin, osasta jopa face-to-face -tuttuja. Blogin reunaan kertyy vähitellen linkkejä muihin kiinnostaviin blogeihin. Samanmielisiä löytyy. Kommentteja vaihdellaan.



Bloggauksesta saa enemmän irti, jos käyttää runsaasti aikaa muiden kirjoittajien blogien lukemiseen ja uusien kiinnostavien blogien etsimiseen. Tähän tosin humahtaa helposti tunteja niin, että yöunet vaarantuvat.


Vesijättömaa houkuttelee poimimaan simpukoita
 Naamakirjailu taas on päiväperhosmaisempaa, mutta silti kiinnostavaa ja mukavaa. Teemat ovat lyhytikäisiä ja syntyvät usein median esiin nostamista aiheista. Suurin osa seurustelukumppaneista on vanhoja kavereita, jos toki kavereiden kavereihinkin voi tutustua Facebookin tarjoamissa puitteissa.


Facebookkauksessa tykkään siitä, että voin vaihtaa ajatuksia kiinnostavista sellaisten kavereiden kanssa, jotka tunnen hyvin, mutta tapaan harvoin. Näin voin elvyttää ja ylläpitää kaveruuttani sellaisten kanssa, jotka ovat muuttaneet muualle. Oman suolansa hommalle antaa se, että kavereiden aloittamiin keskusteluihin osallistuu heidän kavereitaan, jotka ovat minulle tuntemattomia. Puolitutukin voivat muuttua vaikkapa kolmen vartin tutuiksi.

Facebookissa voi käväistä pyörähtämässä muun puuhan lomassa ja heittää jonkun kommentin. Virkistävä hengähdys tutussa seurassa. Tosin onhan siinä vaara jumittua, mistä on haittaa, jos aikataulu ei oikein sallisi moista.  

Hanna, lämpimästi tervetuloa mukaan!

lauantai 25. syyskuuta 2010

Bloggaus rosvoaa vapaa-aikaa

Murentelenpa lisää vapaa-ajan puuhiani priorisoitavaksi.

Olen blogannut ja pitänyt kotisivua vuodesta 2005. Aikaa on tietysti palanut. Aiheet luonnehtivat mielenkiintojani. Olen kirjoittanut historiasta, taidenäyttelykäynneistä ja matkoistamme. Perhebloginkin olen pistänyt pystyyn. Osa blogeista on liittynyt työhöni. Tämän blogin teemana on slow life ja äsken aloitin taidehistoriablogin.

Historiablogissani yhdistelin matkoillamme näkemäämme yleiseen historiaan. Se on nukkunut muutaman vuoden ruususenunta lukuunottamatta jotakin yksittäistä myöhempää ryhdistäytymistä.

Kirjoitan hitaasti. Liitän blogeihin valokuvia, videoitakin. Siihenkin menee aikaa. Hankin tietoja kirjoittamista varten.  
Tässä kuvausta yhdestä vapaa-ajan aikavarkaastani. Arvioin myöhemmin näiden merkitystä.

Päivän pieni ilo: Alta kolmevuotias tyttärentyttäremme lauloi meillä tänään ja "säesti itseään pianolla".

PS: Käyttävät blogien kirjoittamisesta nimitystä "blogaus", mutta minun korvissani "bloggaus" soi paremmin. Niinpä käytän sitä.

torstai 23. syyskuuta 2010

Viisautta lennokkaasti Vox Helsingissä yliopiston juhlasalissa

Olimme tänä iltana Vox Helsinki-tapahtumassa Helsingin yliopiston juhlasalissa. Vähän dejavutakin, kun 90-luvulla kuuntelimme Esa Saarisen ja Kirsi Longan esityksiä samassa salissa. Lonka oli nytkin paikalla. Tilaisuudessa oli kuusi esiintyjää, jotka kukin piti varttitunnin esityksen.

Tarjolla oli akateemista tietoa ja journalistilennokkuutta. Päivän teema oli hyvä elämä.

Minä ja Kosmos


Pekka Himanen: Anna arvoa jokaiselle niin autat häntä löytämään potentiaalinsa ja maailma parantuu. Ei minä vaan me! Mikä on merkityksesi?

Kari Enqvist: Galaktinen vuosi kestää noin 260 miljardia vuotta. Me täällä elämme galaktista varttiamme kahden jääkauden välissä. Linnunrata ja Andromeda sulautuvat yhteen, mutta siihen menee onneksi 4000 miljardia vuotta. (tässä saattoivat kyllä miljoonat ja miljardit minulla heittää häränpyllyä).

Työelämä vai työ ja elämä


Kari Uusikylä: Luovuus tarvitsee aikaa ja tilaa. Kontrolli pahasta. Kaikkien organisaatioiden ei pidä toimia bisneslogiikalla. Sellainen johtaa tuhoon.

Reetta Räty: Koillisssanomat Kuusamossa ei tarvinnut visiota ja strategiaa. Muutoinkin tiedettiin mitä pitää tehdä. Muistiot ja konsulttitermit pois. Tehdään työtä.

(Hyvä) elämä opettaa


Kirsi Lonka: Ilman myönteisiä tunteita ei opi, mutta ei liian rentokaan saa olla. Ahdistus haittaa.

Jaakko Lyytinen: Ihmiset ovat turhaan 20 vuotta laitoksissa (=oppilaitoksissa). Ei asioita niissä opita. Ne opitaan vertaisilta.



sunnuntai 19. syyskuuta 2010

Paljonko elämästä Hesarille?

Lukeminen on minulle läheinen ja luontainen tapa viettää vapaa-aikaa. Illalla ennen nukahtamista on mukava lueskella sängyssä. Siinä mieli tyyntyy ja jossakin vaiheessa alkaa tuntua, että valon voisi nyt sammuttaa. Voi tosin käydä niinkin, että on niin kiinnostavaa luettavaa, ettei tahdo malttaa lopettaa. Vielä yksi luku ja sitten vielä yksi ....

Etretatin hallinnollinen keskus

Usein luen Hesarin loppuun sängyssä. Tunnustan olleeni pitkän aikaa addiktoitunut kyseisen lehden lukemiseen. Ne nyt vain osaavat siellä lasitalossa koostaa päivittäin runsaan annoksen kiinnostavaa luettavaa. Olen tietoinen siitä Hesarin periaatteesta, että pääkirjoitukset edustavat lehden kantaa, ja muita juttuja voivat leimata kirjoittajien erilaiset aatteelliset taustat. 


Näkymä Etretatista

Mutta mutta ...! On myös syytä kritiikkiin. Huomaan hömpän alkaneen syödä laatulehden palstatilaa. Osa vaikuttaa huitaistulta tajunnanvirralta ja osa jonkinlaista kevytuutisoinilta. En tarkoita tässä taitavan nasevaa pakinointia, jolla on oma piristävä roolinsa.

Minusta vanhasta roolijaosta olisi syytä pitää kiinni, asialehti asialehtenä ja hömppä iltapäivälehtiin. Sähköisen median kilpailu kai taivuttaa Hesaria viihteellisyyteen.

Olen huomannut luiskahtavani lukemaan noita joutavuuksiakin. Kai voisin ryhdistäytyä ja tietoisesti jättää ne väliin. Sitten kun haluan lukea kevyempää, voin ostaa Iltsin.

Hesarin lukeminen rentouttaa. Silti voisi miettiä, paljonko vapaa-ajastani annan Hesarille. Varsinkin valtava sunnuntaipläjäys tahtoo vallata ison osan aamupäivää. No, kai sen huonomminkin voisi käyttää ja onhan se mukava olla kiireettömänä mukavan luettavan parissa.

Mutta jos arkipäivän Hesari vie vaikkapa tunnin ja sunnuntain kaksi, menee tähän julma osa vapaa-ajasta.

Lukeminen on saanut mahtavia kilpakumppaneita taistelemaan ajastamme. Facebook, bloggaus, Ylen Areena koukuttavat. Areenassa on mm. kiinnostavia historiadokumentteja, että niiden katsomatta jättäminen tuntuu menetykseltä. Kun ohjelmat ovat määräaikansa katsottavissa, voi kertyä urakkaa. Tämä on nyt sitä infoähkymaailmaa. Joskus tuntuu myös jotakin katsottuani, että olo olisi levollisempi, jos olisin lukenut kirjaa. Toisaalta elävä kuva saa nimensä mukaisesti historian elämään. 

     

lauantai 18. syyskuuta 2010

Aloitin taidehistoriablogin

Näkymä Monet'n lummelammikolta
 Opiskelen maailman taidehistoriaa uusklassismista toista maailmansotaa edeltävään taiteeseen. Kyseessä on kirjatentti, jota varten luettavana on kaksi teosjärkälettä:

Fritz Novotny: Painting and Sculpture in Europe 1780-1880

George Heard Hamilton: Painting and Sculpture in Europe, 1880-1940

Arvelen että opiskelu sujuu kiinnostavammin ja syvällisemmin (ehkä leppoisamminkin), jos teen sen blogaten. Jos aihe kiinnostaa sinua, pääset uuteen Taidehistoriaa-blogiini tästä.

lauantai 11. syyskuuta 2010

Onko rentoutumisella ja harrastamisella eroa?


Arkipuheissa todetaan joskus, että ihminen tarvitsee vastapainoa työlle. Varmaankin tarkoitetaan, että pitää olla jotakin "muutakin elämää" kuin työ ja välttämättömät arkiaskareet. Ajanvietto läheisten ja ystävien kanssa vapauttaa ajatuksia työmurheista. Oikein sosiaalisilla ihmisillä vapaa-aika saattanee tulla näin käytetyksi miltei kokonaan ja hyvä niin.

Jokin rakas harrastus auttaa monia irrottautumaan työstä. On mukava keskittyä johonkin, joka vie huomion ja on mukavaa. Jos aikaa on runsaasti, flow löytyy helposti. Onko tämä rentoutumista?

Jos aika jakautuu tarkkaan työn, unen, arkiaskareiden, sosiaalisen kanssakäymisen ja harrastusten kesken, onko kaikki hyvin? Eikö kuulosta hyvältä elämältä?

Saattaa tuo jollekin sopia, mutta ei oikein minulle. Olen tosin runsaasti harrastunut elämäni sullomista täyteen välttämättömiä ja kiinnostavia aktiviteeteetteja. Elämä opettaa. Tarvitsen tilaa olemiselle. Täyteenbuukattuna eläminen on ruhjovaa. Ei makeaa mahan täydeltä.

Harrastukset, kyläilyt ja muu mukava virkistävät mieltä. Tällaisen puuharentoutumisen lisäksi tarvitaan olorentoutumista.

Lainaan Satu Pusaa:

Rentoutuminen on mukavaa OLEMISTA, ei tekemistä, ei sen suunnittelua mitä teen kun saan oltua tämän rentoutumisen “pois alta” ... vaan ihanaa antautumista oman itsensä OLEMISEEN, painolastin purkua, akun täydentämistä, itsensä kuuntelua, aikaa itselle, tasapainottumista, lepoa, hyvää oloa. (Lue lisää täältä.)


Hei, tarvitsemme luppoaikaa. Vanha Nykysuomen sanakirja (1967) määrittelee sana näin: " s. murt. jouto-, työtön aika, joutilaisuus.". Verbi luppoilla taas määrittyy näin: "s. murt. kuljeksia, maleksia joutilaana, työtä hakien tai odotellen." Luppo tarkoittaa myös naavaa.

Kuulostaa arkaaiselta. Sävy on negatiivinen. On menetys, kun joutuu viettämään luppoaikaa. Minusta sävy ei ole nykyään tuollainen vaan neutraali, jopa myönteinen. Nykykäytössä se mielestäni tarkoittaa lyhyitä aikoja kuten vaikkapa puolta tuntia.

Voisikohan sanan etymologia kulkeutua naavan pehmeyteen? Tarvitsemme pehmustavia lukkoaikoja puuhiemme väleihin, aikoja ilman aikataulua. Voi vain oleskella ja nysväillä mitä mieleen juolahtaa ilman tavoitteita.


PS: Minun on lisättävä siviilipuolen aktiviteeteihini raha-asioiden hoito ja taidekurssit.

Sivun kuvat ovat Etretatista Ranskasta. Se sijaitsee Normandiassa Kanaalin rannalla. Asukkaita on vain parisen tuhatta, mutta kylä tuntuu olevan jonkinlainen kulttipaikka Ranskassa. Courbert ja Monet ovat maalanneet Etretatissa. Monet'n maalauksissa voi nähdä kuvieni näkymiä, mm. kalkkikivijyrkänteistä. Kallion päällä oleva merimieskappelikin näkyy maalauksissa.

Yllä näkyvä ateljee on erään gallerian yläkerrassa. Joku taiteilija tuottaa tästä Monet'n maisemaa uudestaan ja uudestaan. Hm.

Kirjailijat Guy de Maupassant ja Maurice Leblanc sekä säveltäjä Jacques Offenbach kuten eräät muutkin kuuluisuudet liittyvät Etretatin menneisyyteen.  Leblanc halusi olla syvällinen kirjailija, mutta alkoi kirjoittaa Sherlock Holmes -dekkareiden vastineeksi  -kirjoja ja jäi sille tielleen. No, Etretatissa on nyt Arsène Lupin -talo.

perjantai 10. syyskuuta 2010

Mihin vapaa-aika menee ja minne sen pitäisi mennä?

Jatkan puuhieni priorisoinnin pohtimista. Leipätyössä valitseminen erilaisten tehtävien kesken on rajallista vapaa-ajan puuhiin verrattuna. Työtehtäviäni olenkin jo kuvannut.

Luettelin aikaisemmassa kirjoituksessani tarjokkaita vapaa-aikaani varaamaan:

•nukkuminen, rentoutuminen

•yhteiset puuhat vaimon kanssa

•lapset ja lastenlapset

•vanhemmat

•liikkuminen

•kuvataiteilijan työ

◦maalaaminen ja piirtäminen

◦valokuvaus

◦näyttelyt, kutsurekisteri

◦osallistuminen kursseille

•kyläilyt

•bloggaus

•facebook

•lukeminen

◦lehdet

◦kirjat

•kolesteritason laskeminen (Kiloklubi)

•Ylen Areena

•lukupiiri Kirjaviisaat

•tietotekniikkavarustuksen ylläpito

•videofilmaus ja editointi

•tavaroiden ja paperien perkaus

•Kukkojen sukuseuran hallitus
 
Alan nyt kuvata näitä Ajattelun ammattilaisen ohjeiden mukaan. Hän kehottaa miettimään myös näiden tekemisten seuraamuksia eli niiden merkitystä. Kun listaa katselee, näyttää selvältä, että toiset ovat tärkeämpiä kuin toiset. Puuhien merkitys ja siten myös arvojärjestys varmaankin vaihtelevat elämänvaiheiden mukana.
 
Nostan luettelosta nukkumisen ja rentoutumisen sekä liikkumisen erilleen, koska niiden riittävä määrä on perusedellytys kaikelle muulle. Ne voitaneen ottaa annettuina tekijöinä. Aikaa menee sen verran kuin menee.
Näistä huolehtiminen paitsi tekee elämän miellyttävämmäksi myös parantaa muiden puuhien sujumista, koska virkeänä ja hyväkuntoisena pystyy toimimaan tehokkaammin.
 
Tuli tässä mieleen, että luetteloon pitäisi lisätä myös vapaaehtoistyö.
 
Nostan erilleen myös puuhailun vaimon kanssa sekä olemisen lasten, lastenlasten ja vanhempien kanssa. Tätä tuskin tarvitsee perustella. Ollaan elämän ydinalueella.
 
Asioita voisi arvottaa myös myös sen mukaan, onko niillä merkitystä muille läheisilleni ja jos on, minkä verran.
 
Tämän verran pääsin eteenpäin tänään.
 
 
 
 
 
Tämän sivun kuvat ovat Etretatista

torstai 9. syyskuuta 2010

Millaista on hyvä opetus?

La Manne-Porte, Etretat
Aloitin jokin aika sitten elämäni toimien kirjauksen ja kuvauksen niiden priorisointia varten. Työtehtävistäni on vuorossa didaktinen kehittäminen. "Didaktiikka etsii vastausta kysymykseen, millaista on hyvä opetus. Didaktiikan tutkimuskohteena on siis opetus, ei opettaminen tai oppiminen.", toteaa Wikipedia.

Nykyään oppimaailmassa nojaudutaan laajalti konstruktivistiseen oppimiskäsitykseen, jonka minäkin jaan. Konstruktivismi painottaa opiskelijan omaehtoista aktiivisuutta ja aikaisemman tiedon hyväksikäyttöä oppimisessa.




Etretat

Sana "opettaminen" pitänee ymmärtää irrallaan oppimisesta. Asioita kannattaa ja pitää selittää, mutta se ei vielä vie maaliin, koska opiskelija omaksuu asian kunnolla vasta sovellettuaan sitä käytäntöön. Luennointia ei saa olla liikaa eikä soveltamista liian vähän. Sanotaan, että opettaja on oppimisen mahdollistaja.




No, tuossa ei ollut juuri uutta, mutta koen työssäni tämän kentän mielenkiintoisena, haastavana ja jopa kuormittavana. Miten löydän menetelmiä, jotka innostavat opiskelijoita ja ottavat huomioon erilaiset oppijat? Tämä aihe on työni suolaa. Siinä on kuitenkin vaaransa, koska kehittäminen vie paljon aikaa ja kokonaisuuden pitää jatkuvasti rullata. Innostumista pitäisi oikeastaan yrittää säädellä, koska jos työ menee raskaaksi puurtamiseksi, menetetty vireys kostautuu tuntityöskentelyssä. Kun kehittelee opetusjärjestelyjä, pitää oppia uusia juttuja ja joutuu takeltelemaan niiden käyttöönotossa.

La Manne-Porte, Etretat
Sattumuksia:  Nousin äskettäin Pasilassa raitsikka ysiin mennäkseni Hakaniemeen ostamaan grafiittitankoja. Välikössä oli miellyttävän oloinen nuori mies, joka vaikutti ulkomaalaiselta. Hän piti kädessään lappua, jossa luki tähän tyyliin: Free conversation in English. Max. 5 min. Nuori suomalaismies oli paraikaa juttelemassa hänen kanssaan. Kun aika täyttyi, lapunpitäjä keskeytti ystävällisesti keskustelun. Kun seuraavaa kumppania ei kuulunut, hän istuutui tekemään muistiinpanoja. Hänellä tuntui olevan raitsikan perässä ainakin yksi suomalainen kaveri. Mistähän lienee kyse?

tiistai 7. syyskuuta 2010

Hullu tarina mutta niin tosi

Firenze, sekatekniikka

Mariá de la Luz Cervantes (sic!) oli kakkosluokan näyttelijä ja hänen miehensä Saturno yhtä hyvä salonkitaikuri. Mariálla hajosi auto kesken matkan hänen ollessaan paluumatkalla kotiin. Tämä nuori nainen rantasandaaleissaan poimittiin kaatosateesta tainnutettuja mielisairaita kuljettavaan bussiin ja kävi niin ikävästi, että hän joutuikin potilaaksi laitokseen, kun oli nukkunut matkalla ja perillä tultaessa kyseli puhelinta soittaakseen taikurilleen.

Hänet kuvattiin levottomaksi ja hänellä katsottiin olevan sellainen pakkomielle, että hän jatkuvasti pyysi päästä puhelimeen. Kun puolisolle vihdoin selvisi missä Mariá on, hän alkoi vierailla laitoksessa ja luuli hänkin vaimoaan mielisairaaksi.

Sinne Mariáraukka jäi ja Saturno löysi uuden vaimon.

Tämä novelli on kirjakerhomme Kirjaviisaiden tämän iltaisen kokoontumisen läksykirjassa, joka on  García Márquezin kokoelma "Oudot vaeltajat". Kyseisen novellin nimi on "Minä tulin vain soittamaan puhelimella".

Ohi mennen: Eilen meitä vastapäätä istui metrossa istui noin nelikymppinen mies ja häntä varttuneempi rouva. Äiti ja poika? Täti ja ...? Teatteriin tms. menossa. Miestä haukotutti. Rouva totesi tämän väsymyksen ja sanoi, että pitää panna käsi suun eteen, heti eikä perästä, kun haukottelee.

Äiti!

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Käännän takkini - Habitare-messuilla on kivaa




Pulikoiden alla on pehmike
Olin tänään ensimmäistä kertaa Habitaressa sen uutuuden, taideosaston, houkuttelemana. Olen ennakkoluuloisesti vieroksunut tapahtumaa, kun olen kuvitellut mielessäni tavarapaljoutta ja ihmisvilinää.

Menimme ensin Design-osastolle. Olin yllättynyt, kun siellä oli niin monenmoisia yksinkertaisuudessaan viehättävän innovatiivisia ja kauniitakin tuotteita esillä. Niitä oli helppo tarkastella eikä ruuhkaakaan ollut haitaksi asti.

Ajatella, että noin yksinkertaisen käyttökelpoisia keksintöjä voidaan vielä hoksata.


Patjan päällisen saa auki vetoketjun avulla


Aikaa vierähti Pelle Peloton-osastolla ja taideosastokin oli laaja. 

Loppukevennys


lauantai 4. syyskuuta 2010

Näin minua on nyt opetettu omistamaan kirjoja


Eilinen kirjaviisasteluni on kirvoittanut kovasti kommentteja Facebookiin.

Kirjamessuvalintojani on moitittu tylsiksi. Eräs kirjoittaja toteaa, ettei kädet tärise himosta päästä noiden kimppuun. Tässä vastavetoni ... :) :

"Miksi väheksytte valitsemaani tietopuolista, sopivaa kirjallisuutta? Mikä voisi olla ajankohtaisempi kuin Weberin pörssi. Entäs Ksenofon? Selkämyksen mukaan kyse on omaisuuden, etenkin kodin ja yksityisyisomaisuuden, taitavasta hoitamisesta. Onkos laskut maksettu? Eikös meidän jo vihdoinkin pitäisi saada selville, mihin sukupolveen kuulumme? Jos vaikka ihan väärissä tulee hengailtua.
Ai historia ei kiinnosta? No katsokaa edes mistä se alkaa.
Ja Leonardo ja Aleksanteri Suuri - niin tylsänharmaita tyyppejä."



Vastaukset ovat avanneet mukavasti näkymää erilaisiin suhtautumistapoihin kirjoihin. Yksi kommentoija kertoo, että hänellä on oma hylly lukemista, sopivaa aikaa ja tunnelmaa odottaville kirjoille. Hyvä idea. Hän vakuuttaa, että jokaisen kirjan omistamiselle hänellä on jokin syy. Kirjahyllystä löytyy usein vastauksia. Hyllyt kantavat ystäviä, joista ei voi luopua.

Toinen sanoo heillä ostettavan kirjoja kun himottaa ja samalla tehdään hyvää tukemalla kirjailijoita.

Kolmas toteaa, että vain parhaat kirjat kannattaa jättää itselle.

Vakaakätinen pitää ostossatsiani keveänä ja arvelee tarvitsevansa perässä hiissattavan lentolaukun messuille mukaan. Hän kertoo antaneensa lahjaksi osan yksillä messuilla ostamistaan eepoksista, yhtä hän on käyttänyt lähteenä ja yksi ruonkirja on muuten luettu. Jotain on jäänyt lukemattakin. Hänellä on ollut kanttia luopua 100-200 teoksesta muuton yhteydessä.


Viides antaa turhia kirjoja kirjastoauton kuljettajan vietäväksi. Omistuskirjoitukset tosin mietityttävät.

Kuudes tarjoutuu tekemään hylkykirjoista taidetta. Tästä viriää seitsemännellä ideoita tehdä joutokirjoista lampunjalkoja ja sivuista saisi lahjapaperia.

Virisi sitten jopa ajatus kirjoista muuratusta ajattelutilasta tai -katoksesta.

Marikka kertoo tämän postauksen kommentissa, että heillä on pystytty luopumaan peräti 800 kirjasta.

Mitenkähän tätä nyt vetäisin yhteen? Kirjahyllyn sisällöllä on merkitystä. Turhista kannattaa luopua - jopa luovasti. Hyvä kirjasto on kuitenkin kuin ystävä, joka ei hylkää. Sen luokse voi mennä puhumaan murheistaan ja hakemaa apua. Miksi rampata kirjastossa, kun ystäviä on lähelläkin. Ne jaksavat odottaa vuoroaan. Osasta huomaa, ettei niiden seuraa niin kaipaakaan. Ne voi lähettää etsimään parempaa seuraa.

Olkaamme uskollisia parhaille ystävillemme!


Tervetuloa mukaan QKiara. Mitä sinä ajattelet kirjojen omistamisesta?

perjantai 3. syyskuuta 2010

Luetaan hei kirjahylly tyhjäksi!


Kirjoitin viime vuonna jutun ostoksistani kirjamessuilla. Pian on taas se aika vuodesta. Saalis näkyy tuossa kuvassa.

Olen lukenut noista tähän mennessä vain kuvassa oikealla olevaa Liina Puustisen kiinnostavaa kirjaa Kuluttajamuottia. Sekin on siis kesken, mutta mikäpä laki määräisi lukemaan kaikki käteen tarttuneet eepokset kannesta kanteen. Luulen jo perusjujun tavoittaneeni.

Puustinen on tutkinut ansiokkaasti mainonnantekijöiden käyttämien kuluttajaluokitusten merkitystä. Mainonta oikeastaan tuottaa kuluttajuutta. Miksi niin suuri osa mainonnasta kohdistuu nuorehkoon naissegmenttiin ja miten se vaikuttaa?

Mutta asiaan! Muut ovat kokonaan lukematta, vaikka ovat yhä kiinnostavia. Sitäpaitsi kirjahyllyssä on lukemattomia muitakin lukemattomia.

Järkevää olisi jättää kirjastokäynnit pitkäksi aikaa ja keskittyä omiin kirjoihin. Sitä mukaa kun kun saan kirjoja luettua, voisin arvioida, missä niistä on niin runsaasi jatkuvakäyttöistä sisältöä, että ne on hyvä pitää hyllyssä. Muut joutavatkin kierrätykseen. Osa romaaneista saa mennä, mutta sellaiset, jotka panevat pohtimaan ja joita haluttaa koristella alleviivauksin, palautukoon hyllyyn.

Tietopuoliset jääköön kiinnostavuudesta ja asian painavuudesta riippuen. Mitä tehdä vanhalle Spectrum-sarjalle näinä tiedon valtaväylän aikoina?    

Tunnearvoiset saakoon myös armon.

Sitten se tärkein syy kirjojen omistamiseen. Miltä minä näytän kirjastoni seurassa? Mitä haluan kirjastoni kertovan minusta? Kotikirjasto on sisustuselementti. Tunnustapa vain - näin se menee! Tehtäisiinkö testi? Kuinka suuren prosentin kirjoistasi olet lukenut? Minkälaisia ne ovat suhteessa muihin?



Hm. Kirjamessut - pian ne ovat taas. Pakkohan sinne on mennä.

Päivän pieni suru: Odotimme aamulla bussia lähtöseisakkeella. Sateli hieman. Kuljettaja istui bussissa, joka oli tauon ajaksi tarkoitetulla paikalla. Hiukan ennen lähtöä hän siirsi bussin pysäkille ja me odottajat aloimme nousta bussiin. Edelläni menevä henkilö katsoi aiheelliseksi moittia kuskia siitä, että seisotti ihmisiä sateessa. Kuljettava vetosi taukoonsa. Minusta tuo oli tarpeeton episodi. Kuljettaja on leponsa ansainnut.    

Päivän pieni ilo: Kävelin kevytliikennesiltaa yli Pasilan konepaja-alueen vanhan radan, Oli mukava nähdä nostalginen, vesoittunut ratauoma, jota on ajettu paja-alueelle ja Kumpulaan vievään ratatunneliin.

keskiviikko 1. syyskuuta 2010

Vanhan sahan "petollisen" leppoisaa tunnelmaa

Liitin eiliseen artikkeliini kuvia Isnäsistä, jossa oli viikonloppuna kyläpäivät ja jossa on maalauksiani esillä - tosin nyt sopimuksen mukaan.


Isnäsin vanhan sahan ympäristö on hyvin tunnelmallinen ja ilmapiiri on tosi slow, vaikka yrittäjyys kylässä kukkiikin. Vanhat punamultaiset työläiskasarmit henkivät mennyttä. Kyläpäivät liittyvät Loviisan Wanhat Talot-tapahtumaan, joten aiheesta kiinnostuneet kävivät tutustumassa esiteltäviin asuntoihin. Joukossa oli entisiä asukkaitakin, jotka kertoivat, että talojen ensimmäisen kerroksen asunnot olivat aikoinaan kaksioita, joissa asui monilapsisia perheitä. Yläkerrassa oli hellahuoneita.

Kylä oli vireä yhteisö, mutta hiljentyi, kun saha lopetti toimintansa 1990-luvulla. Kylässä oli kauppa ja terveyskeskus sekä ruotsinkielinen koulu. Bussi kulki tunnin välein. Töissä käytiin sahalla.




Laaja satama-aluekin nuokkuu unohtuneena. Sitä kautta puutavara aloitti aikoinaan matkansa kohti asiakkaiden varastoja. Käytössä olevia veneitä sentään keinahtelee laiturissa odottamassa isäntäväkejään.


Olisi helppo romantisoida mennyttä elämää maaseudun rauhassa. Varmaankaan meno ei ole tuntunut niin hektiseltä kuin nykyään, mutta työ lienee ollut ruumillista ja siten raskasta. Se varmaankin on eheyttänyt olemista, että tuskinpa kylästä on useinkaan tarvinnut lähteä muualla käymään. Joku kävijä oli löytänyt puolisonsakin naapurikylästä.  

Palaan vielä eiliseen aiheeseeni eli työtehtävieni kuvaamiseen. Nykyään kouluissa on runsaasti tietokoneita. Voisi luulla, että ne helpottavat kovasti rutiinityötä. Tuntuu käyneen päinvastoin. Merkittävä osa työtä on erilaisten tietokantojen tai tiedostojen päivittämistä. Se vie aikaa ja stressaa. Tällaista on esimerkiksi poissaolojen kirjaaminen. Opetuksen kannalta riittäisivät rastit paperiin, mutta oppilashuolto tarvitsee tiedot tietojärjestelmään.

Päivän pieni ilo: Kävelin Aleksis Kiven katua ja kuulin Dallapé-muistomerkin tienoilla
alakuloista saksofonin laulua. Joku kaupanpitäjä siellä kulutti aikaansa asiakkaita odotellessaan.