Hyvinvointivaltio ei vähennäkään yksilöiden auttamishaluja

Sumuinen näkymä Cenre Pompidousta. Notre Damehan se siellä.

Kalle Haatanen keskusteli tänään nimeään kantavassa Ylen ohjelmassa sosiologi  J-P Roosin kanssa sukupolvien keskinäisestä auttamisesta. Asiaa on tutkittu siten, että tarkastelussa ovat olleet erityisesti suuret ikäluokat Suomessa, ja muutakin tutkimustietoa sanotaan olevan.

Esiin on noussut yllättäviä ilmiöitä. Hyvinvointivaltion kritisoidaan vähentävän vapaaehtoista auttamista. Asia onkin niin päin, että pohjoismainen malli lisää luontaista auttamista. Vanhemmille on luonnollista auttaa lapsiaan ja lapsenlapsiaan. Hyvä sosiaalijärjestelmä lisää tätä.

Jos on pakko, toisinkin toimitaan. Jos vanhemmat eivät saa riittävää apua yhteiskunnalta, lapset kyllä auttavat, mutta tämä ei kuulemma ole ihmisille luonnollista kuten se, että vanhemmat auttavat lapsiaan.

Sosiologien keskuudessa sanotaan olleen sellainen vaihe, että sukulaisuuden merkityksen ei uskottu poikkeavan ystävyydestä. Tieteen käsitys asiasta on muuttunut. Erityisen merkityksellisiä ovat suhteet vanhempien, lasten ja sisarusten kesken. Vaikka ystävyys on arvokasta, se ei vedä sittenkään vertoja lähisukulaisuudelle.

Tämä tuntuisi korostavan ydinperheen arvoa, jota on joillakin tahoilla haluttu vähätellä.

Olen ajatellut lapsikatraan olevan maailman vanhin eläkejärjestelmä - ja niinhän se varmaan onkin - kun taas työeläkejärjestelmän kestävyyttä on koeteltu vasta kovin lyhyen ajan, Suomessakin vasta 60-luvun alusta.

Talonpoikasperheissä asia on vanhastaan järjestetty syytingillä eli yksi pojista - tyypillisesti vanhin - on perinyt tilan ja ottanut huolehtiakseen vanhemmista. Tämä näyttää tutkimuksen valossa olevan epäluontaista, mutta välttämätöntä se varmasti on ollut muun turvan puuttuessa.

Keskustelussa tuli esiin muutakin mielenkiintoista. Mainitussa tutkimuksessa on tullut esiin muuallakin todettu erikoinen lainalaisuus. Vanhempien ja aikuisten lasten asuinpaikkojen etäisyys vaikuttaa syntyvyyteen. Edullisin etäisyys hedelmällisyyden kannalta on yhdestä kahteenkymmeneenviiteen kilometrin etäisyys. Roos arvelee tämän olevan biologista.    

Maailma on ihmeellinen!

Annukkaserkku, mukavaa kun tulit mukaan. Lämpimästi tervetuloa! Taidat olla ensimmäinen sukulainen.

Kaikki hyvin?

Taivas eilen

Tämän blogin kirjoittaminen on auttanut minua saamaan aiempaa selkeämmän kuvan tekemisistäni ja priorisoimaan toimiani.

Minulle on kehittynyt seesteinen kuva omasta jaksamisestani ja siitä, mitä elämääni mahtuu. Se on edellyttänyt tosiasioiden tunnistamista ja tunnustamista. Ymmärrän, että oleminen on syytä rakentaa kulmakivien varaan. Tällaisia ovat parisuhde ja sen vaaliminen, leipätyö, läheiset ja ystävät jne.

Kuvataiteen tekeminen on minulle myös tärkeää. Valitettavasti sille ei jää kovin runsaasti voimia elintärkeämpien toimien jälkeen. Asiaa hankaloittaa myös se, että ajan ja voimien lisäksi tarvitsen hyvän kelin. Joudun elämään sen tosiasian kanssa, että taiteellinen minäni on kuin konstikas ja itsepäinen varsa. Jos se haluaa nukkua, en saa sitä millään hereille. Se voi päättää nukkua, vaikka minulla olisi loma. Jos se on virkeä, minun on pakottauduttava pitämään se aitauksessaan silloin, kun minulla on työtä.

Tuntuu tyhmältä. Kirjailijatkin sanovat, että pitää vain aamulla aloittaa - tuntuu miltä tuntuu. En kuitenkaan pysty aloittamaan, jollei se tunnu merkitykselliseltä. Ilman merkityksen kokemusta maalaaminen on väkinäistä. Voin toki saada jotakin alulle, mutta se voi jäädä kesken ja tuntua tekemiseltä tekemisen vuoksi.

Olen kokenut viime aikoina elämäni seesteiseksi, kun olen keskittynyt elintärkeisiin ja jättänyt itselleni luppoaikaa. Olen toisaalta kokenut olevani umpikujassa, kun taiteilijapolun jatko on ollut hukassa. Ehkä tämä on ollut alitajuisen välttämätöntä kypsyttelyä, koska olen alkanut tuntea hermostuneisuutta yms.

Alkukesästä oli hyvä keli, kun tein triptyykin tiettyyn kuvioon, mutta siitä enemmän tuonnempana.

Onneksi olen alkanut kadottaa idean maalaamisesta taiteilijaurana sinänsä. CV:n määrätietoinen rakentaminen ja sen vaatima näyttelyrumba ei vedä, koska se vie voimavaroja maalaamiselta. Sitäpaitsi näyttelytoiminta ei tunnu mielekkäältä, koska teokset eivät tunnu juurikaan löytävän koteja sitä kautta. Toki niiden tuominen näkyville ja vuorovaikutukseen on merkityksellistä.

Tunnen nyt, että maalaaminen on minulle jotakin orgaanista, jonka kasvua minulla on velvollisuus vaalia vaikka sen olemassaolon tarkoitus onkin minulle salaisuus.
  



 
 

Slow life ja parisuhde

 Ajattelen, että kohtuullistaminen tarkoittaa oman elämänmuodon muokkaamista enemmän sisäsyntyiseksi kuin ulkoa ohjatuksi. Parisuhteen kannalta pohdittuna tämä tarkoittaa mielestäni näkökulman kääntämistä kahden erillisen uran rakentamisesta kohti yhteistä hyvää.

Jos kumpikin tavoittelee oman uransa nopeaa kehitystä, parisuhde voi muuttua kahden ylivirittyneen uraohjuksen laatuaikakohtaamisiksi. Ne kilpailevat tilasta asiakastapaamisten, bisnesneuvottelujen, verkostoitumistapahtumien, salitreenien, shoppailujen, kulttuuririentojen, kurssien, paikasta toiseen siirtymisten ja mitä kaikkea niitä onkaan muodostamassa hetteikössä. Tämä on kärjistys, mutta kuitenkin ...

Asiaa voidaan kouraantuntuvoittaa vertaamaalla nykymenoa entisaikaiseen maalaiselämään. Arvelen, että ennen ajateltiin työn olevan elatuksen hankintaa, joka tapahtui kotona, muualla tai sekä että riippuen kulloisistakin olosuhteista. En halua kuitenkaan romantisoida asiaa, koska ankaraa elämä lienee usein ollut. Roolit olivat varmaan stereotyyppisiä, mutta tavoitteena oli koko perheyhteisön etu. Toki tavoitteena saattoi myös olla mahtitilallisten asemaan pääseminen.

On luonnollista, että ihminen haluaa edistyä työssään ja päästä uralla eteenpäin. On mukava kokeilla jotakin uutta, saada tyydytystä etenemisestä ja kokea mielihyvää vaativampien asioiden osaamisesta. Eivät taloudellisetkaan seikat ole merkityksettömiä.

Ydinajatukseni tässä on työn merkityksen pohtiminen ja sen vaikutus parisuhteeseen. Olisiko elämä kuitenkin antoisampaa, jos pitäisimme työtä enemmän välineenä ja vähemmän itseisarvoisena päämääränä? Kannattaisiko mitoittaa talous siten, että siinä olisi enemmän liikkumavaraa? Tarkoitan sitä, että vähemmät menot tekisivät kotitalouden vähemmän riippuvaiseksi kahden aikuisen ripeästä etenemisestä ja jatkuvasta menestymisestä työmarkkinoilla. Olisi enemmän iskunsietokykyä.

Jos pelataan tietoisemmin kotitiimin kokonaiseduksi, voidaan uskaltaa antaa enemmän aikaa muille perheenjäsenille. Puolisoiden taloudellinen vetovastuu voisi vaihdella tilanteen mukaan. Työaikoja voitaisiin sovitella siten, että jää aikaa yhteisiin harrastuksiin ja muihin puuhiin - tietenkin myös puolisoiden omiin harrastuksiin. Lapset saisivat nauttia enemmän aikuisten läsnäolosta ja jopa virkeästä sellaisesta. Kun tahti on rauhallisempi, mahdollisesti kiristynyt parisuhdekin ehkä alkaa osoittaa elpymisen merkkejä. Ehkäpä puolisot alkavat huomata toisissaan niitä piirteitä, joihin aikoinaan ihastuivat.

Utopiaako?    

   

Sivun kuvat ovat Tuileries'n puistosta menneeltä kesältä.