Kaikki aika työnantajalle - vai läheisille?

Viimeisin Ekonomi-lehti pohtii kansikuvajutussaan "Vaihtoehto talouskasvulle" laajasti nykyisen talouselämän menon mielekkyyttä - puolesta ja vastaan.

Artikkeliin on haastateltu Aalto-yliopiston tutkija Timo Järvensivua, jopa pitää veljensä Paavon kanssa degrowth.fi -sivustoa, Evan:n johtaja Matti Apusta, Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtaja Seija Ilmakunnasta ja Tilastokeskuksen tutkimuspäällikkö Jukka Hoffrénia.

Timo Järvensivu haluaa vapauttaa keskustelua talouskasvusta siten, että kasvua ei otettaisi itsestäänselvyytenä vaan etsittäisiin kestävän kehityksen mukaista järjestelmää.

Matti Apunen puolestaan kannattaa lähtökohtaisesti talouskasvua ja uskoo teknisen kehityksen ratkovan ympäristöongelmat.

Myös Seija Ilmakunnas puolustaa talouskasvua, mutta haluaa sen ottavan huomioon ympäristön kestävyyden sekä työelämän laadukkuuden.

Hoffrén tuo esiin bruttokansantuotteen ongelmallisuuden hyvän kasvun mittarina. Hän mainitseen vaihtoehtona GPI:n eli aidon kehityksen mittarin, mutta toteaa siihenkin liittyvän ongelmia.

Matti Apunen tuomitsee tiukasti downshiftaamisen ja pitää sen harjoittajia yhteiskunnan vapaamatkustajina. Hän ottaa esimerkeiksi sellaiset tapaukset, joissa tehdään työtä silloin kuin huvittaa tai tehdään niin vähän työtä, että sillä tullaan toimeen. Hän perustelee asiaa sillä, että yhteiskunnalle näin kertyy vähemmän varoja palveluihin. Hän on oikeassa, ei voi väittää vastaan.

Toivoisin kuitenkin, että hän käsittelisi aihetta vivahteikkaammin, On tuollainenkin downsiftaamista, mutta mielestäni muualtakin löytyy tärkeitä näkökohtia. Apunen esittää niitä itsekin ansiokkaassa kolumnissaan "Sedällä on asiaa" tämänpäiväisessä kolumnissaan Hesarissa, jossa hän käsittelee presidentti Niinistön työryhmän kirjasta "Ihan tavallisia asioita".

Niinistön työryhmä on tunnetusti halunnut puuttua nuorison syrjäytymiseen. Apunen kertoo, kuinka hän on kerännyt kasveja tyttärensä kanssa koulutehtäväksi annettua herbaariota varten. Näin juuri, kannetaan yhteisvastuuta ja annetaan aikaa lapsillemme. Niin, ja muillekin. Apusta kompaten, - yhtään väheksymättä heidän tekemää tärkeätä työtä - mikään viranomaisarmeija ei pysty täyttämään välittämättömyyden tuomia aukkoja.

Haluan avata tärkeän näkökulman aiheeseen. Jouduin aikoinaan sellaiseen työtilanteeseen, että minun oli oltava töissä aamusta noin kymmeneen illalla ja joskus toisinaan pidempään - jopa läpi yön. Lauantaitkin taisivat mennä töissä. Sunnuntaisin minusta ei ollut paljon iloa lapsilleni, jotka kaikki viisi olivat tuolloin kotona vaimoni hoidossa. Koin, että vaihtoehtona oli vain maantie. Toki sosiaalijärjestelmä olisi auttanut, mutta perheenelättäjän on pakko yrittää pitää cv:stään huolta.

Muulloinkin on päivään tullut pituutta, milloin se on johtunut yrittäjämäisistä kuvioista, milloin seurauksena työn eetoksesta - tiedättehän: "vain virkamiehet lähtevät töistä neljältä" ja milloin tulospaineista.

Miten tuossa eletään Niinistön työryhmän oppaan mukaan? Tunnustan, olen downsiftannut, valitettavasti liian myöhään, kun lapset ovat maailmalla, mutta onneksi on lastenlapsia. Elämän arvoja on pitänyt panna parempaan järjestykseen.

Toivon siis lisää vivahteita downsiftaus -keskusteluun.

Kaikki aika työnantajalle - vai läheisille? Ei tietenkään kaikkea kummallekaan, mutta olisiko jokin suhde siitä väliltä kohtuullinen vaihtoehto? Downsiftausta kutsutaan myös kohtuullistamiseksi.




   

Näitä kadumme ennen kuolemaa

Sompasaari 2011

Austrarialainen saattohoitaja on esittänyt kokemuksiinsa perustuen viisi asiaa, joita ihmiset katuvat ennen kuolemaansa (Iltasanomat 2.2.2012).

Ensinnäkin kuolevat katuvat sitä, että eivät ole eläneet omaa elämäänsä vaan toteuttivat muiden odotuksia. Luulen, että kaiken lisäksi monillä nämä odotukset perustuvat vääriin olettamuksiin. Nuori saattaa ajatella, että vanhemmat toivovat hänestä lääkäriä, mutta hän itse unelmoikin insinöörin urasta. Jos hän tohtisi kysyä, vanhemmat saattaisivatkin vilpittömästi toivoa hänen löytävän alan, jolla hän viihtyy ja jolle hän sopii.

Ei ihminen voi myöskään elää hedonistisesti tuijottaen joka tilanteessa omaan napaansa. Yhteisöllisyys on edellytys hengissä säilymiselle.

Toinen saattohoitaja Bronnie Waren esittämä tyypillinen katumus on liiallinen työn tekeminen. Hän kertoo jokaisen miespotilaan todenneen tämän. Lapsien kasvaminen ja elämänkumppanin seura tuntuivat nyt tärkeiltä.

Näin on! En tiedä, koska kuolen, mutta tuota asiaa kadun jo nyt. Tosin aikoinaan liike-elämän myllerryksissä koin, että minulla ei ollut vaihtoehtoa. Oli pakko painaa perheen eteen ja toki jokin näyttämisen halukin piti liikkeellä. Nyt mietin, että olisin voinut tehdä jonkin radikaalin alanvaihdon ja suunnitella vaimon kanssa elämä uusiksi.

Kolmas Waren esittämä seikka on toivomus sittä, että olisi ilmaissut enemmän tunteita. Tässä ei varmaankaan tarkoiteta tunteilua vaan olemista ja elämistä omana aitona itsenään. Muistan imaisseeni lapsena  jostakin ajatuksen, että miehen pitää olla viileän rauhallinen kaikissa - myöskin vaikeissa - tilanteissa. Nyt ymmärrän tuon rajoittaneen oman ihmisyyteni toteutumista. Tämä ei sulje pois sitä, että joissakin tilanteissa on viisasta yrittää rauhoittaa itsensä ja samalla muitakin.

Neljänneksi saattohoitaja sanoo ihmisten toivovan olleensa enemmän yhteydessä ystäviin. Kaikki kuolevat kuulemma kaipaavat ystäviään js sen uskon. Tällä asialla on varmaan yhteys noihin aiempiin. Jos uhraa itsensä työlle, voi olla, että kuolemaa odottaessa ystäviä ei voi toivoa tapaavansa, koska niitä ei koskaan ole ollutkaan. Hyvätkin työkaverit ovat useinmiten vain työkavereita.

Viimeinen Waren mainitsema katumusasia on se, että ihminen ei ole antanut itselleen oikeutta onneen vaan on vain elänyt rutiiniensa mukaan. Luulen, että moni on torjunut jonkin salaisen unelmansa, koska ei ole uskonut sen toteuttamisen olevan mahdollista tai on elänyt olettamiensa muiden ihmisten odotusten mukaan. Voi olla käynyt niinkin, että on tullut antautuneeksi kilpavarusteluun ja samalla menettäneeksi jotakin tärkeää kisan vaatiman tulotason vaalimisessa.

Minä torjuin nuorena tärkeän äänen, joka tuli kai alitajunnasta. Tunsin taiteilijuuden olevan jotakin erityistä omalla kohdallani, mutta en antanut sen johdatella valintojani. En kuitenkaan voi vannoa, että tähänastinen elämäni olisi ollut parempi ilman tuota tukahdutusta. Olen saanut elämältä niin paljon hyvää ja tärkeää. Kaiken sen lisäksi olen myös saanut varttuneemmalla iällä kouluttautua kuvataiteilijaksi.  

  

Slow life vai proper life?

Termi "Slow life" ilmaisee paremmin korostunutta eläman rauhallisuuden valintaa kuin vain vauhdin tuunausta sellaiseksi, että siinä jaksaa. Kohtuullistaminen ilmaisee tämän paremmin. "Proper life" voisi muutoin sopia "Slow lifen" vastineeksi, mutta mielestäni se on liian väljä.   

Vauhdin tuunaamisen tarve voi perustua elämän kokemiseen liian kiireiseksi tai jaksamisongelmiin. Syynä voivat olla myös erilaiset sairaudet. Jos on saanut uniapneadiagnoosin, on syytä pohtia syntyjä syviä ja säätää vauhtia. Slow life -opit voivat olla avuksi.   

Upshiftaustakin tarvitaan - ja noshiftausta

Tuija Matikka tuo esiin hyviä näkökulmia downsiftaukseen Tiede-lehdessä (9/2011). Meidän kannattaa huomata vauhtimme säätelyssä elämämme kriisit, elinkaaremme vaiheet ja osaamisemme osa-alueet.

Hän vertaa elämää pyörällä ajamiseen. Jos ei polje, pyörä kaatuu. Jos vauhtia on liikaa, voi päätyä allikkoon. Nopeus kannattaa valita tilanteen mukaan. Viisaasti sanottu. Iälläkin on merkitystä. Taaperon vauhti on hidas, kukoistusvaiheessa kaasutetaan ja ehtoopuolella taas jarrutellaan.

Mieleeni tulee suunnittelemisen hankaluus. Meidän kannattaa asettaa tavoitteita opiskelussa, asunnon hankinnassa jne. Mutta miten yllättävät kriisit otetaan huomioon? Tietenkin on oltava realisti ja vakuutuksetkin tuovat turvaa. Riskiaukkoja jää silti aina. Joudumme väistämättä ainakin pieniin hankaluuksiin.

"Hiljaa mäessa" on tavattu sanoa,  Elämää on elettävä ja pyörän pitää edetä, mutta vauhtia voimme säätää. Jos ei jaksa polkea, voi ottaa varman päälle ja taluttaa pyörää. Välillä on pysähdyttävä, mutta kohta taas on jatkettava. Ehkä on tullut haalituksi liikaa tavaraa mukaan ja siitä on päästävä eroon tavalla tai toisella. Sellainenkin on mahdollista, että tie nousee pystyyn. Toivottavasti silloin löytyy tukevia käsiä, jotka auttavat seuraavalle tasanteelle - jos ei suoraan niin mutkan kautta.

Toimiminen on ihmiselle luontaista. Kirjoittaja toteaa, että "... suvantovaiheissa tarvitsemme uusia haasteita, jotta  pääsemme miellyttävään sopivan kuormituksen mielentilaan, ...".



Downshiftaus onkin mielestäni kovin rajaava termi. Tarvitsemme myös upshiftausta ja noshiftausta. Vaihteet on tehty käyttöä varten.

Matikka ottaa esiin myös osaamistemme erojen merkityksen vauhdin säätelyssä. Fyysisesti kyvykkäällä juoksu sujuu useimpia muita paremmin. Toinen taas on muita hoksaavaisempi ja kolmas on suhdetoimintavelho. Joku on huippu näissä kaikissa, meidän muiden osaksi jää kaikenlaiset kykytasoyhdistelmät. Iän karttuminenkin trimmaa näitä ylös ja/tai alas.

Tämä kaikki korostaa yhteisöllisyyden tärkeyttä. Olemme kyvyiltämme erilaisia. Olemme eri elämänvaiheissa. Erilaiset sattumukset kohtaavat meitä, ketä mitenkin. Tukekaamme siis toisiamme ja tarvittaessa nojatkaamme toisiimme. Niinkin sanotaan, että "auta miestä mäessä".

Eläköön yhteisöllisyys!




Kuvat Strassbourgista kesältä 2009.

Minäkö askeettinen hedonisti?

Leo Stranius tyypittelee hidastelijoita nettiartikkelissaan. No, hän puhuu itseasiassa yksilöllisestä kevytaktivismista, joka erottuu raskaasta vastaavasta siinä, että nämä aktivistit eivät sitoudu julkilausumiin. Tekevätpähän muuten vain tuunauskokeiluja elämässään.

Stranius esittää räväkät alaluokat kevytaktivismiin: vapaaehtoinen vaatimattomuus, askeettinen hedonismi ja kulutuskarkuruus.

Vapaaehtoisesti vaatimaton vähentää työntekoa ja saa enemmän aikaa vaikkapa perheelleen. Askeettinen hedonisti karsii kunnolla elämäänsä ja kokee sen seurauksena elävänsä ylellisesti hötkyilemättä kaikenlaisen tohinan perään. Radikaali kulutuskarkuri taas painuu pöpelikköön ja alkaa omavaraiseksi.

Ettäkö mikäkö minä olen? Pöpelikköön en ole pujahtanut joten punnitaan kahta ensimmäistä vaihtoehtoa. Askeettinen hedonisti? Hm. Hedonismilla on huono kaiku. Wikipedian mukaan siinä on keskeistä mielihyvä ja teot punnitaan sen mukaan, kuinka paljon ne tuota ihanuutta tuottavat.  

Mielihyvän käsite on selkeä, mutta sitten alkavat hankaluudet, kun yritämme arvottaa erilaisia mielihyvää tuottavia asioita. Mässäily, musiikki, keskustelu ja väkivalta voivat tuottaa mielihyvää. Selvää on, että mielihyvä, joka aiheuttaa vahinkoa muille suljetaan ulos tarkastelusta. Entä mässäily? Ainakaan se ei liene kohtuullista.

Onneksi Wikipedian lyhyt artikkeli tuo esiin myös termin, joka liippaa läheltä. Utilitarismissa teon arvon mittaa sen tuottaman hyödyn ja onnellisuuden perusteella.

Stranius rinnastaa vapaaehtoisen vaatimattomuuden downshiftaukseen. Tämä taitaa osua parhaiten, joskin voihan olla mausteena mukana jonkinlaista askeettista utilitarismia.  

Tude, kiva kun hyppäsit kyytiin. Tervetuloa!

Kuvat Etretatista

Asiahan on itsestäänselvä

Kommentoin vajaa viikko sitten Tuomas Enbusken ohjelmaa, jossa aiheena oli downsiftaus. Siinä nousi esiin palkkatyön ja muun työn välinen vastakohtaisuus.

Etretat

Serenitas lainaa kirjassaan kirjailija-lääkäri Juhani Seppästä, joka arvelee puheen työn ja perhe-elämän yhteensovittamisesta johtuvan siitä, että oman väen hyvinvoinnin edistäminen ei olekaan enää ensimmäisellä sijalla.

Siinäpä se. Eikö yksilön ja perheen näkökulmasta ole tärkeää nimenomaan hankkia elatus ja muu siten kuin perheellä on hyvä. Monihan tekee kohtuullisesti töitä ja hankkii täydennystä vaikkapa marjastamalla ja puutarhaviljelyllä. Vanhemmat ovat enemmän läsnä ja lähettyvillä. Pätee minusta myös sinkkutalouksiin.
Tämä tosin vaatii työn, joka pysyy aisoissa.

Etretat

Minä tässä paraskin olen neuvomassa.

Asiahan on itsestäänselvä. Mitäpä tästä enempää.

Tervetuloa mukaan Sanna! Kiva kun hyppäsit kyytiin.

Päivän pieni ilo 1: Sain kirjastosta e-lukulaitteen lainaksi viikoksi.

Päivän pieni ilo 2: Tapasin yllättäen luokkakaverini vuosikymmenien takaa. Mukava rupatella. Tapasin hänet melkein samassa paikassa kuin jokunen vuosi sitten.

Näin kävi

Niinpä kävi, että aamulla ilmoittauduin Taidehistoria 2:en ja Kuvaopinnot 1:en Taik:issa (kts. eilinen postukseni). Lisäksi minua haluttaisi kovasti osallistua myöhemmin alkavaan Akvarellityöpajaan.

Päivän kiitollisuuden aihe: Että on työpaikka, johon sain palata loman jälkeen (tosin fyysisesti Hanasaareen, jossa meillä oli tänään aloituskokoontuminen).  

Päivän pieni ilo: Aamulla oli kylmä, kun istuin muiden ilmoittautujien kanssa ulkona jonottamassa. Sattui niin mukavasti, että pääsin valitsemaan paikan, jossa selkäni takaa tuleva ilmeisesti ilmastointilaitteesta peräisin oleva lämmin ilmavirta antoi minulle miellyttävän "palttoon".  

Hieno kesä! Miten tästä eteenpäin?

Hei taas pitkästä aikaan!

Kesä on pitkällä ja kohta arkimylly alkaa taas jauhaa. Reissasimme Ranskassa ja nyt on oltu kotona jo parisen viikkoa. Ensimmäinen lomapaikkakuntamme oli Etretat, jossa impressionisti Claude Monet aikoinaan maalasi rantakallioita. Sieltä siirryimme näyttelyä pystyttämään Strasbourgiin (Alsace), josta palasimme Normandiaan, ensin Roueniin ja sen jälkeen Conches-en-Oucheen. Lopuksi palasimme vielä Strasbourgiin purkamaan näyttelyn.

Etretat

Tämä kesä on tietynlainen taitekohta elämässäni. Valmistuin keväällä kuvataitelijaksi enkä siten ole enää kahden koulun loukussa. Minulla oli näyttely Strasbourgissa ja sitä varten matkamme alkupäässä ahkeroin taiteen parissa. Ikävää oli, että jouduin työskentelemään pakkotahtisesti, mutta sellaista elämä tietysti on sovittujen näyttelyaikataulujen maailmassa.

Olen sitten antanut itselleni vapauden olla maalaamatta. Ei ole huvittanut. Olen nauttinut tästä välitilasta. Tällainen katko on varmasti tarpeen tässä vaiheessa. Hellekin on rauhoittanut.

Nyt mietin millainen rooli kuvataiteella voisi olla elämässäni, jotta en lankeaisi liiallisen kiireen vangiksi. Leipätyö on hoidettava, mutta olisi onnetonta olla maalaamatta. Nyt tarvitaan realismia.

Minulla on yksi näyttelysitoumus muiden oktaavilaisten kanssa täksi syksyksi ja Isnäsissä pidän näyttelyn vielä tänä kesänä. Haluttaisi enemmän, mutta menisikö liian rankaksi? Jos taidenäyttely- ja koulukiireet sattuvat samaan aikaan, selviänkö? Slow art - mitähän se tarkoittikaan. Kilpailemattomuuskykyä lienee kehitettävä.

Etretat

Olen poistanut Taideopiskelijan matkakirja-blogini tämän blogin linkeistä ja lisäsin tilalle uuden kuvataiteilijablogini. Poistin myös vanhan kotisivumme ja historiablogini, joita en ole päivittänyt pitkään aikaan.

Lämpimästi tervetuloa mukaan MiaO, OMA ja Veikko Ojanen!

Rytsölän viisas kiteytys

Viimeisimmässä Voimalassa keskustellaan kohtuullistamisesta. Serenitaskin on mukana.

Kannattaa katsoa. Entinen it-miljonääri Jaakko Rytsölä (muistattehan Lamborginit) joutuu maksamaan velkojaan suunnilleen vuoteen 2023, mutta on onnellinen mies. Kiteytti rikkauden olemuksen minusta laittamattomasti "Raha antaa mahdollisuuden olla etsimättä onnea itsestään.".

Päivän pieni ilo: Eräs opiskelijani kertoi hauskan jutun. Hän työskenteli Rkioskissa ja eräänä sunnuntaina tuli mummo, joka halusi palauttaa lottokuponkinsa ja saada rahat takaisin. Arvonta oli ollut edellisenä päivänä. Hän arveli maksaneensa 40 senttiä liikaa

Päivän kiitollisuuden aihe: Minulla on oikein hyvä työpaikka.

Rumuudesta, kauneudesta ja kiitollisuudesta

Olen yrittänyt saada ruutumaalaukseeni kauneutta ja rumuutta sen teeman mukaisesti, mutta siitä tuppaa tulemaan vain kaunis - siis minusta. Mieleeni tuli sellainenkin ajatus, että tuo voi johtua siitä, että minulla on nyt onnellinen vaihe elämässä. Jospa silloin ruman tuottaminen on vaikeata? Spekulaatiota varmaan. Luulen, että kyse on perusluonteesta.

Tunnistan itsessäni sellaisen muutoksen, että minun on helpompi jättää asioita huomiseksi. Monet asiat ovat sellaisia, että niillä ei ole kiire eikä ne ole oikeastaan välttämättömiä ollenkaan, mutta oma kiihkeys laittaa vielä illalla puuhastelemaan tyyliin "vielä tämä ja sitten vielä tämä". Muutoksella lienee osansa tässä onnellisuuden tunteessa.


Leppoisia puuhia

Kirjastossa oli pikalainahyllyssä taannoiseen Elämä pelissä -ohjelmaan liittyvä kirja Onnen taidot. Nappasin sen lainaksi. Kirjassa esitetään kiitollisuus yhtenä onnen osatekijänä ja siitä on harjoituskin. Ajattelin tehdä harjoituksen kirjaamalla kiitollisuuden aiheitani tänne blogiini.

Päivän pieni ilo: Olen voinut hissutella rauhassa kotona ja kerätä voimia huomiseen pitkään työpäivään (tosin tämä netti on taas pitänyt koukussa).

Päivän kiitollisuuden aihe: Saan elää Suomessa, joka on joistakin puutteistaan huolimatta yksi maailman parhaita maita.

Soininvaara työajan lyhentämisestä

Heippa taas!

On ollut vipinää ja on vieläkin. Olen ahkeroinut lopputyönäyttelymaalauksia ja nyt on töissä todella rankka jakso. Näinpä minua ei ole täällä näkynyt. Kevään mittaan kuitenkin aikataulu helpottuu.

Joo, ei leppoisalta kuulosta.

Olen lukenut Osmo Soininvaaran kirjaa "Vauraus ja aika" ja päässyt loppupuolelle. Tekijä käsittelee työn merkitystä hyvin seikkaperäisesti, avartavasti, asiantuntevasti ja myös kiihkottomasti.

Soininvaara pitää työajan lyhentämistä mahdollisena, mutta monimutkaiselta se kuitenkin kuulostaa (sopiikin hyvin blogini otsikkoon). Hän sanoo tuottavuuden nousseen Suomessa puolitoistakertaiseksi. Teollisuudessa se on jaksolla 1985 - 2005 peräti 2,5-kertaistunut, mitä hän konkretisoi siten, että jakson alussa viiden päivän työmäärä menee sen lopussa kahdessa päivässä.

Pelivaraa siis on, mutta se on ongelma, että tuottavuus ei kehity tasaisesti. Esimerkiksi opetustutyön tuottavuutta on hankala parantaa. Tuntien vähentämisessä ja ryhmäkoon suurentamisessa ei oikein ole mieltä.

Kun julkisen sektorin palkat nousevat kuten teollisuudenkin tuottavuuskehityksen erosta huolimatta, asia käy monimutkaiseksi. Mekaaninen kaikkien työajan suhteellisesti yhtä suuri työajan lyhentäminen ei toimikaan. Lisäksi joidenkin ammattikuntien työ on luonteeltaan sellaista, että työajan lyhentämisestä tulisi hankaluuksia, kun taas muissa ryhmissä se sujuisi sutjakammin.

Kirjoittaja onkin sillä kannalla, että työajan lyhentämisen pitäisi perustua yksittäisen työntekijän halukkuuteen ja eräissä ammateissa tällainen ei ole suotavaa, mutta painavampi tilipussi ehkä helpottaa.

Tässä on linkki taideblogiini, jossa on nyt pari videota maalailupuuhistani.

Kiitos Verna, kun tulit mukaan. Mukavaa!

Leppoisaa johtamista

Ekonomi-lehdessä on juttu, jonka otsikkona on "Miten kehityn leppoisaksi pomoksi?".

Artikkelissa referoidaan ktt Paula Kirjavaista, joka perää yksinkertaistamista myös johtamiseen. Pitää keskittyä olennaiseen. Noh, tämä ei nyt ole kovin tuoretta.

Johtamiseenkin pätee asianmukaisen tempon omaksuminen. Laskut hyväksytään nopeasti, mutta isojen asioiden kehkeytymiseen annetaan aikaa. Hm, aika itsestäänselvää.

Mutta tämä on kiinnostavaa! Se on tuttua, että ihmistä ajaa raha, vallanhimo ja/tai mielihyvä, mutta on myös kutsumusjohtajia, joita motivoi merkityksen kokemus. He osaavat tunnistaa merkityksiä, mikä edellyttää muutakin kuin loogis-rationaalista kykyä.

Kuulostaa uskottavalta. Omassa työssäni opettajana arvostan tietysti säännöllistä palkkaa, vallasta nyt ei niin ole väliä ja toki rahalla voi hankkia mielihyvää vaikka matkailemalla. Mutta on minulle tärkeää myös se, että koen tekeväni työtä, jolla on edellä mainittuja ylevämpikin merkistys. Saan tyydytystä siitä, kun voin auttaa ihmisiä eteenpäin elämässä ja olla nuorille opiskelijoille luotettava (toivottavasti) aikuinen.

Päivän äijä:

- Kulta, onks sulla mitään suurta unelmaa?

- Joo, on. Autio saari, paljon laadukkaita työkaluja ja vaimo, joka tekee ruokaa.

Päivän pieni ilo: Olemme äityneet kehumaan toisiamme yhdessä Facebook -ketjussa.

Näkymä 5.12.2009

Perfektionismi ja leppoistaminen

Pohojan akka kommentoi edellistä postaustani. Lainaan hieman:

Perfektionismi on taipumusta hioa asioiden yksityiskohtia jatkuvasti ilman, että osaa luovuttaa työtä käsistään ja hyväksyä sitä valmiiksi.

Wikipediassa perfektionismista rajataan kaksi tyyppiä. Perfektionisti joko kokee täydellisyyden tavoittelun tärkeäksi tai ei voi hyväksyä täydellistä vähempää. Jälkimmäinen katsotaan sairaalloiseksi.

Edellistä rankempaa tasoa ovat pakko-oireisuus ja pakko-oireinen häiriö. Pakkoneuroosi ajaa ihmisen torjumaan ahdistusta tai jotakin pelottavaa tapahtumaa irrationaalisella käytöksellä kuten loputtomalla toistolla ja tarkistelulla.

Kaiken kaikkiaan nämä kaikki ovat kovia haasteita sille, joka haluaa leppoistaa elämäänsä. Varsinkin silloin kun sairaalloinen, mahdollisesti synnynnäinen yliperusteellisuus pakottaa työskentelmään siten, että työn tuottavuus on matala. Silloin joutuu pidentämään päivää, jotta selviää velvoitteistaan, mikä taas johtaa tilannetta vielä pahentavaan väsymiseen. Ongelma on siinä, että tällaisessa tilanteessa on vaikea järkiperäisesti pakottautua työskentelemään fiksummin ja tuottavammin.

Innostusta ja perfektionismia

Arjaanneli ja Pellonpientare rohkaisevat minua olemaan kahlitsematta innostustani edellisen postaukseni kommenttilaatikossa. Kiitoksia!

Kyllä se voi mennä överiksi. Miniatyyriesimerkiksi voin helposti juuttua myöhään illalla tänne nettiin, kun on niin mukava pörrätä täällä, ja kuitenkin liian lyhyet unet painavat harteilla seuraavana päivänä.

Jos minulla on kovasti kiireitä töissä ja muita velvollisuuksia, en tahdo malttaa säännöstellä muita mukavia puuhia, ja sitten kuormitus on liian suuri. Ajan tuhatta ja sataa, enkä huomaa käyttäväni jo tuleviakin energiavaroja, ja sitten tulee äkkipysäys. Psykofyysinen systeemi onneksi toimii sulakkeena.

Perfektionismi voi pahentaa tilannetta, jos ei pysty hoitamaan ainakin osaa hommista vain 90 %:sti mikä on yleensä aivan kelvollisen järkevä taso.

Aino-Maijakin (Yksinkertaistaen) kirjoittaa perfektionismista. Hän erittelee ominaisuuden kahteen tyyppiin, joita voitaneen kutsua myönteiseksi ja kielteiseksi perfektionismiksi. Ensin mainitun tyypin edustaja pääsee määrätietoisesti ponnistellen tavoitteeseensa ja toinen taas lamaantuu, kun asettaa itselleen niin korkeat odotukset.

Myönteinen perfektionisti varmaan pärjää, jos hän on myös realisti. Tässä perfektionismi ei ehkä tarkoitakaan pikkutarkkuutta vaan sisukkuutta tai peräänantamattomuutta.

Minusta tuntuisi, että jälkimmäistä auttaisi kohtuullisuuden idea. Realismikaan ei olisi pahitteeksi.

Päivän äijä:

- Kulta! rakas! Mikä sul on? En ikinä oo nähny sun itkevän.

- Nyy-yh. Uhu-u. Ki-k kimi voitti!

Päivän pieni ilo: Pomon mukavan kannustava lausahdus sähköpostiviestissä.

Innostuksen annostelua ja perusteellisuuden patoamista

Jatkan pohdintaa kohtuullisuudesta. On ainakin kaksi piirrettä, jotka vaikeuttavat pitäytymistä aikomusten kohtuullisuudessa.

Olen jo aikaisemminkin kirjoittanut innostumisesta, jota voi olla vaikea pitää aisoissa. Kun tekee jotakin mukavaa ja kiinnostavaa, ei tahdo malttaa annostella paneutumistaan, ja myös kivat puuhat tuntuvat vievän energiaa. Ehkäpä pitääkin ajankäytön hallinnan sijaan puhua innostuksen hallinnasta (tai innostuksen annostelusta).

Toinen kohtuullisuutta haittaava piirre on taipumus liikaan perusteellisuuteen tekemisissään. Jos tuntuu, että varmuuden vuoksi on varmistettava viimeinenkin lillukanvarsi, saa aikaa ja energiaa tuhrautumaan puuhiinsa aivan ylettömästi. Mitenkähän tätä kutsuttaisiin? Perusteellisuuden patoaminen?

Päivän äijä:
- Eii-ii! Tuohinen kesälakki. Tota et paa päähäs.
- Mähän paan. Isänmaan asialla. Kotimaista tuotantoa.

Päivän pieni ilo: Poikkesin Sanomatalossa WSOY:n myymälässä. Juttelin tovin myyjän kanssa. Hän harrastaa astioiden tekemistä betonista. Sellainen oli uutta minulle. Oli mukava kuunnella, kun hän kertoi harrastuksestaan.

Kohtuullisuuden viisaus

Päädyin eilisessä luovuuspostauksessani kohtuullisuuden hyveeseen. Kohtuullisuus kuulostaa tylsältä, tasapäiseltä (inhoan tuota sanaa), harmaalta, epäpersoonalliselta ja mitä kaikkea.

Aristoteles määrittää kohtuullisuuden keskiväliksi nautinnon ja kärsimyksen suhteen. Hän puhuu myös kultaisesta keskitiestä, mikä lienee lähellä ajatusta kohtuullisuudesta. Ihmisen ruumiinlämpö ei saa olla liian matala eikä korkea. Ämpärillinen vettä on liikaa pienelle kasville mutta liian vähän puulle, joten kultainen keskitie ei ole kaikille sama.

Tutkailin taas Sampsan pohdintoja ajankäytöstä ja tavoitteista. Hän suosittelee muistamaan, että omat tavoitteet ovat omia. Niinpä, se on hyvä neuvo. Niitä ei tarvitse ottaa liian vakavasti. Sampsa kehoittaa myös keskittymään oleelliseen eli rajaamaan ajankäyttönsä rakkaimpiin puuhiin.

Sampsan ohjeet voitaisiin ehkä kiteyttää kohtuullisuudeksi.

Olen työssäni - opettajana - urani huipulla, ja niin on hyvä. Tämän hetken merkittävin käytännön elämään liittyvä tavoite minulla on saada meneillään olevat taideopiskeluni päätökseen. Soisin sen tapahtuvan ensi keväänä, mikä on mahdollista. Työkiireiden vaihteluista johtuen yritän suhtautua asiaan siten, että onnistuu jos onnistuu. En taida oikeasti pystyä siihen. Tämä on minulle järkeilyä. Luontoni puhuu toisin.

Päivän äijä:
- Pääkö? Annan sulle akoniittumia.

- Tä?

- Niin, homeopatiaa.

- Ei ole kuule hometta eikä apatiaa. On päänsärky ja siihen otetaan burana.

Päivän pieni ilo: Kävelin iltapäivällä Herttoniemenrannassa. Tällä kertaa oli mukava kulkea alueen sisäreittejä ja tutkailla näkymiä.

Eilisisiä näkymiä, yksi edellisessä postauksessani oleva toisin rajattuna ja kaksi ylivalottuneen marraskuisa synkistelyä.

Hierarkiat hajalle ja luovuutta leppoisuudella?

Kirjoitin toissapäivänä väljyyden merkityksestä luovuudelle.

Jatkan vielä samaa teemaa ja siteeraan Puohiniemeä ja Nymania (Mies. Arvot, roolit ja tunteet.), jotka toteavat, että:

Kilpailutilanteissa miesten motivaatio on parempi kuin naisten, koska suoriutuminen on miehille tärkeämpää kuin naisille. Luovalle työskentelylle hierarkiat ovat myrkkyä. Ihmisen voi pakottaa liikkumaan ripeämmin, mutta ei kehittämään uusia ideoita. Sen minkä miehet mahdollisesti voittavat paremmuutta tavoitellessaan, he todennäköisesti häviävät ideoiden innovatiivisuudessa.


Voi meitä miehiä! Naiset, lohduttakaa vähän :)






Näinköhän se menee, että kun toistaiseksi miehet ovat enemmistönä johtotehtävissä, eri organisaatioihin rakentuu kilpailullisia hierarkioita virkateineen, tiukkaa projektityötä, nälkäistä tulosvastuuta ja seurantajärjestelmiä?

Toki organisaatioissa pitää olla järjestys ja yhteistyömeininki, mutta rajansa kaikella. En oikein usko, että organisaation kaikkia tehtäviä - jos mitään - tarvitsee suojella luovuudelta, mutta pitää sekin muistaa, että moni asia ei ikinä valmistuisi ilman määräaikoja.






Kuka tohtisi ruveta toistelemaan työpaikallaan, että otetaanpa leppoisammin?

Suo siellä, vetelä täällä. Ehkä on aika palauttaa mieleen klassinen kohtuullisuuden hyve.



Päivän pieni ilo: Farmaseutti oli ystävällinen, vaikka kävin tänään apteekissa viime minuuteilla.



Tämän päivän näkymiä

Leppoistamisen etiikka

Kansallisen ennakointiverkoston teematyöryhmä on pohtinut downsiftaamista eli kohtuullistamista kuten ryhmä esittää sitä kutsuttavan. Jäsenet arvioivat raportissaan "Kohtuullistamisen jäljillä", minkälaista hidastaminen voisi olla eri skenaarioiden toteutuessa.

Raportissa nousee yhtenä teemana esiin kohtuullistamisen etiikka. Kun yksilöt tasapainottavat elämää sopeuttamalla vauhtia, heidän katsotaan tekevän sen omien motiiviensa vuoksi. Tällaisen eettisyyttä on hyvä pohtia siitä näkökulmasta, että laajamittainen kohtuullistaminen hidastaa talouskasvua.

Kyseessä on hyvin vakava asia. On tietenkin niin, että nykyisen tavaratuotannon on ynpäristön vuoksi syytä muovautua kestävälle perustalle. Ongelma on siinä, että pitkäaikainen taantuva kysyntä aiheuttaa suuria ongelmia yhteiskunnan toiminnoille. Työttömyyden lisääntyessä levottomuus lisääntyy ja seurauksena voi olla anarkia.

Taloustieteilijä Joseph Schumpeter on esittänyt, että kapitalismi muuttuu "luovan tuhon"kautta. Mitenkähän lienee markkinatalouden laita. Olisi kuitenkin kovin toivottavaa, että järjestelmää voitaisiin uudistaa sopivin askelin ilman suuria inhimillisiä kärsimyksiä.

Päivän äijä:
- Kulta, Stockalla on ale, mentäiskö?
- Ei kuule shoppailut nappaa. Mä oon menossa Biltemaan.

Päivän pieni ilo: Kun alle kaksivuotias prinsessa rutistaa pappaa kaulasta ja painaa päänsä poskea vasten. Mitäpä muuta elämältä voisi toivoa?

Timo, kiva kun liityit seuraan. Lämpimästi tervetuloa!

Raha haisee?

Nan pohdiskelee rahan olemusta ja ihmettelee miksi sitä pidetään niin tärkeänä.

Tuo muinaisten lyydialaisten keksintö on aivan verrattoman käytännöllinen elämän apulainen. Sen ansiosta minun ei tarvitset viljellä maata eikä pitää kanoja eikä tehdä itse kenkiäni eikä .... vaan olen voinut erikoistua omaan ammattiini. Raha mahdollistaa työnjaon sujuvuuden.

Miksi emme sitten osaa suhtautua rahaan kuin johonkin arkiseen hyödykkeeseen kuten veteen tai sähköön? Emmekö voisi ajatella siitä kuten vaikkapa saunahaloista? "Aha, puut on vähissä, pitää pilkkoa lisää."

Nan mainitseekin ihmisluonnostamme johtuvia selityksiä asiaan. Yhteiskunnan kilpailukeskeisyys lienee myös yksi vaikuttava tekijä. Omaisuuden määrällä voi osoittaa menestystään. Puhutaan symboliarvosta. Rikas ei tarvitse ruokaa muita enempää, mutta hyvä sijoitus verokalenterissa tuntuu komealta. Saman sukuinen ilmiö voi olla se, että jotkut voivat opiskella vaativan tutkinnon saadakseen tittelin, jota eivät käytännössä erityisemmin tarvitse.

Päivän pieni ilo: Eräs kollega piti viimeisen oppituntinsa tänään. Ryntäsimme laulaen hänelle sanoitettua viisua kesken tunnin isohkolla joukolla luokkaan. Hän sai kukkaseppeleen päähänsa ja hänet kannettiin kultatuolissa henkilöstöhuoneeseen. Hm, opettajanryöstö.

Kohtuullistaminen, leppoistaminen vai lipuileminen?

Kte kommentoi eilisen juttuni "kohtuullisia" pohdintojani ja sai minutkin epäröimään virallistettua termiä.

Totta, kohtuullistaminen kuullostaa steriililtä ja teknokraattiselta. Siitäköhän se johtuu, että sanassa ei ole tunnetta kuten leppoistamisessa? Tulee mieleen jokin paperinkuiva kohtuullistamispäätös lakituvassa. Syntyy mielikuva siitä, että jokin ulkopuolinen taho laittaa epämieluisan olosuhteemme kohtuulliseen tilaan.

Ja joo, "ota hitaammin" voisi olla hyvä slogan, mutta tuleekohan siitä mieleen raittiusvalistus?

Jenni voi hyvin puolestaan arvelee, että kohtuullistaminen saa kantoaaltoa Ennakointiverkoston päätöksestä. Juu, anglismeja on tosiaan syytä välttää.

Heitänpä vaakaan vielä yhden ehdotuksen. Mielikuvittele, että laiva lipuu hötkyilemättä mutta määrätietoisesti vaativaa reittiä eteenpäin. Säätäkäämme itsemme samanlaiseen lipumismoodiin. Siis lipuiluttaminen tai lipuilu tai lipuileminen?

Mukava kun lähdit mukaan Sanna. Lämpimästi tervetuloa!