Näitä kadumme ennen kuolemaa

Sompasaari 2011

Austrarialainen saattohoitaja on esittänyt kokemuksiinsa perustuen viisi asiaa, joita ihmiset katuvat ennen kuolemaansa (Iltasanomat 2.2.2012).

Ensinnäkin kuolevat katuvat sitä, että eivät ole eläneet omaa elämäänsä vaan toteuttivat muiden odotuksia. Luulen, että kaiken lisäksi monillä nämä odotukset perustuvat vääriin olettamuksiin. Nuori saattaa ajatella, että vanhemmat toivovat hänestä lääkäriä, mutta hän itse unelmoikin insinöörin urasta. Jos hän tohtisi kysyä, vanhemmat saattaisivatkin vilpittömästi toivoa hänen löytävän alan, jolla hän viihtyy ja jolle hän sopii.

Ei ihminen voi myöskään elää hedonistisesti tuijottaen joka tilanteessa omaan napaansa. Yhteisöllisyys on edellytys hengissä säilymiselle.

Toinen saattohoitaja Bronnie Waren esittämä tyypillinen katumus on liiallinen työn tekeminen. Hän kertoo jokaisen miespotilaan todenneen tämän. Lapsien kasvaminen ja elämänkumppanin seura tuntuivat nyt tärkeiltä.

Näin on! En tiedä, koska kuolen, mutta tuota asiaa kadun jo nyt. Tosin aikoinaan liike-elämän myllerryksissä koin, että minulla ei ollut vaihtoehtoa. Oli pakko painaa perheen eteen ja toki jokin näyttämisen halukin piti liikkeellä. Nyt mietin, että olisin voinut tehdä jonkin radikaalin alanvaihdon ja suunnitella vaimon kanssa elämä uusiksi.

Kolmas Waren esittämä seikka on toivomus sittä, että olisi ilmaissut enemmän tunteita. Tässä ei varmaankaan tarkoiteta tunteilua vaan olemista ja elämistä omana aitona itsenään. Muistan imaisseeni lapsena  jostakin ajatuksen, että miehen pitää olla viileän rauhallinen kaikissa - myöskin vaikeissa - tilanteissa. Nyt ymmärrän tuon rajoittaneen oman ihmisyyteni toteutumista. Tämä ei sulje pois sitä, että joissakin tilanteissa on viisasta yrittää rauhoittaa itsensä ja samalla muitakin.

Neljänneksi saattohoitaja sanoo ihmisten toivovan olleensa enemmän yhteydessä ystäviin. Kaikki kuolevat kuulemma kaipaavat ystäviään js sen uskon. Tällä asialla on varmaan yhteys noihin aiempiin. Jos uhraa itsensä työlle, voi olla, että kuolemaa odottaessa ystäviä ei voi toivoa tapaavansa, koska niitä ei koskaan ole ollutkaan. Hyvätkin työkaverit ovat useinmiten vain työkavereita.

Viimeinen Waren mainitsema katumusasia on se, että ihminen ei ole antanut itselleen oikeutta onneen vaan on vain elänyt rutiiniensa mukaan. Luulen, että moni on torjunut jonkin salaisen unelmansa, koska ei ole uskonut sen toteuttamisen olevan mahdollista tai on elänyt olettamiensa muiden ihmisten odotusten mukaan. Voi olla käynyt niinkin, että on tullut antautuneeksi kilpavarusteluun ja samalla menettäneeksi jotakin tärkeää kisan vaatiman tulotason vaalimisessa.

Minä torjuin nuorena tärkeän äänen, joka tuli kai alitajunnasta. Tunsin taiteilijuuden olevan jotakin erityistä omalla kohdallani, mutta en antanut sen johdatella valintojani. En kuitenkaan voi vannoa, että tähänastinen elämäni olisi ollut parempi ilman tuota tukahdutusta. Olen saanut elämältä niin paljon hyvää ja tärkeää. Kaiken sen lisäksi olen myös saanut varttuneemmalla iällä kouluttautua kuvataiteilijaksi.  

  

Vapaakauppa ratkaisee kaiken?

Adam Smith
Wikimedia Commons

Kun ruoasta näyttää suuri osa päätyvän kaatopaikalle, elämä on monille kohtuuttoman kiireistä ja epävarmaa, resurssit ja välttämättömät tarpeet eivät kohtaa, joutuu miettimään markkinatalouden mielekkyyttä.

Adam Smith oli vapaakaupan ehkä tunnetuin puolestapuhuja. Tosin hän piti itseään ensisijaisesti moraalifilosofina, mutta kyllä hän taloustieteilijäkin tunnusti olevansa. Smith loi kuuluisan "näkymättömän käden" käsitteen, jolla hän tarkoittaa, että järkevä, omaa etua tavoitteleva henkilö toimii koko yhteisön eduksi, koska toimii kyseisen näkymättömän käden ohjauksessa.

Smith kuvaa vapaakaupan mahdollistaman työnjaon etuja vastaansanomattomasti esimerkillä nuppien teosta. Yksittäinen ihminen pystyy valmistamaan sellaisia ehkä muutaman päivässä, mutta kymmenen henkilöä pystyy tuottamaan organisoidussa yhteistyössä kukaties kymmenentuhatta kappaletta henkeä kohden. (Smith: Kansojen varallisuus 1933). Työnjako mahdollistaa sen, että voimme erikoistua eri ammatteihin, eikä kaikkien tarvitse perustaa elatustaan maanviljelyyn.

Smithin ja muiden vapaakauppaprofeettojen ajatukset ovat saaneet valtavasti hyvää aikaan. Tosin mitä ilmeisimmin pahaakin, jos muistellaan vaikkapa brittilapsien työskentelyä hiilikaivoksissa 1800-luvulla.

Tuntuu luonnolliselta, että asiat tulee paremmin hoidetuiksi paikallisen asiantuntemuksen ja yritteliäisyyden varassa kuin kaukaisen keskusjohdon komennuksessa. Työnjako ja vapaus mahdollistavat ihmisten erilaisten lahjojen hyödyntämisen. Kilpailu on saanut aikaan monia hienoja keksintöjä, joista saamme nauttia.

Mikä on se erehtymätön näkymätön käsi, johon uusliberalismi tuntuu perustavan ajattelunsa? Onko se hyvä isäntä, jos se ajaa yritykset kilpailutilanteessa teettämään töitä niin surkeilla korvauksilla, ettei kaikilla työntekijöillä pitkää päivääkään tekemällä ole toivoa edes lapsille koituvasta paremmasta huomisesta? Pitääkö palvoa sellaista kättä, joka johtaa suureen ruokavarojen tuhlaukseen tai ympäristöongelmiin?

Ei tuomita Smithiä. Uskon että jos hän eläisi nyt, hän kehittäisi ajatauksiaan vielä pitemmälle yllämainittujen ja muidenkin markkinatalouden vikojen korjaamiseksi.      

Väistämätön johtopäätös on se, että vapaakauppaa tarvitaan, mutta se tarvitsee kunnon suitset. Minkälaiset? Pohditaan sitä myöhemmin.

Elä tässä ja nyt eläkä hötkyile kaikkialle

Eve Mantu käsitteli hidastamista äskettäin ohjelmassaan radiossa. Hän oli menossa ja osallistui Designing Slow Life -tapahtumaan Lahdessa. Hän demonstroi mainiosti kiireen todellisuutta selostamalla pätkiä ajomatkaltaan.

Ohjelmassa viitattiin Demingin ympyrään - tosin sitä mainitsematta - , joka jäsentää toimemme suunnitteluun, toteutukseen ja tulosten analysointiin. Järkevää hommaa, mutta jos tämä ote tartuu lähes kaikkiin toimiimme, elämä käy stressaavaksi. Mantun haastattelema tapahtuman puheenjohtaja Jukka Oresto (Lahden ammattikorkeakoulu) totesi, että pitäisi keskittyä juuri siihen mitä tekee eikä jatkuvasti ajatella tulevaa.

Tuossa onkin yksi elämämme dilemmoista. Usein meitä muistutetaan tässä hetkessä elämisen tärkeydestä. Carpe diem! Järki sanoo kuitenkin, että on hölmöä olla ajattelematta huomista. Eihän yhteistyöstäkään tule mitään jollemme sovi aikatauluista jne.

Arvelen, että turvattomuuden tunne on yksi tekijä, joka panee meitä miettimään tulevia. Siihen ajaa meitä myös se, että meillä on luontainen taipumus niin sanotusti pyrkiä elämässä eteenpäin ja tämä tuottaa sitoutumista yhä korkeampaan kotitalouden menotasoon.

Varmaankin meidän kannattaisi tulkita monimuotoisemmin eteenpäin menemisen sisältöä ja myöskin pohtia sen perinteisen tulkinnan välttämättömyyttä. Luulen, että ihmisyyteen kuuluu välttämättömästi ajatus asioiden kehittämisestä ja se on mahdollistanut nykyisen elämänmuotomme syntymisen. Näin ollen on kuolleena syntynyt idea tavoitella pysähtyneisyyden tilaa.

Kultturinen kehitys on tuottanut sen, että omaisuuden karttuminen laajalti mielletään eteenpäin menoksi. Se onkin ymmärrettävää, kun ajatellaan nykyisen länsimaisen elintason historian lyhyyttä.

Mantu haastatteli myös tapahtumassa puhunutta Sitran Timo Hämäläistä, joka toi esiin valitsemisen vaikeuden. Nykyään on niin paljon kivoja juttuja tarjolla sekä työssä että siviilissä, että tulemme olleeksi liian monessa mukana.

Tähän käy esimerkiksi oma addiktoitumiseni sosiaaliseen mediaan. Värkkään tämän leppoistumisblogini lisäksi Honkalat-blogia ja kun kohta taideopiskelublogini saa liittyä hiipuneiden blogieni joukkoon, alan pitää taiteilijablogia. Kun pitää blogeja, lukee myös muiden blogeja. Sähköposti on jatkuvassa käytössä, mikäli se nyt on somea. Facebook vie vääjäämättä aikansa. Käytän myös Youtubea, jossa minulla on oma videostoni. Äskettäin kirjauduin Second Lifeen, joka vaikuttaa jännittävältä maailmalta. Tulin liittyneeni myös Dojolaissivustolle. Mistä luopuisin? Apua! En pysty... No jos nuo dojolaiset voisivat jäädä vähemmälle.

Nyt olisi aika miettiä uudestaan ajankäytön, materiaalin ja tavoitteiden tasapainoa.

Olemmeko Tavarataivaassa?

Ylen Areenalla on 16.2. saakka Ykkosdokumentti Tavarataivas?

Siinä kerrotaan amerikkalaisesta näkökulmasta , kuinka tavaratuotannon tehostuminen loi tarpeen syytää ylimääräiset tuotteet markkinoille mainonnan avulla.

Menekkiä lisäsi myös se, että ihmiset olivat paljon naapureittensa kanssa tekemisissä ja kilpavaraustautuivat keskenään.

Kun naiset alkoivat siirtyä yrityksiin palkkatyöhön, naapurisuhteet rapistuivat. Sen seurauksena materiaalisen elintason vertailuperustaksi nousi varakkaiden yritysjohtajien omaisuus ja elintapa.

Minusta tuntuu, että meillekin on täällä Suomessa jäänyt pakkomielteinen kuluttaminen päälle. Dokumentissa mainittiin esikuvina myös rikkaiden elämästa kertovat sarjat kuten esimerkiksi Dynastia. Tällaisiahan on ollut Suomessakin nähtävissä.

Nyt elämä on sitten kiireistä ja roinaa on vaivaksi ja ympäristöuhaksi asti.

Kaarina, lämpimästi tervetuloa leppoistelua opettelevaan joukkoomme!

1. Mitä tarvitsemme - oikeasti?

Kun tarkemmin mietin elämääni, huomaan, että melkein kaikki (ellei peräti ihan kaikki), mitä teen, liittyy tarpeisiini ja niiden tyydyttämiseen.

Tarve tuntuu äkkiseltään ihan selvältä käsitteeltä, mutta ei sellainen kuitenkaan ole (kts. Suominen).

Tarve voidaan määritellä biologiseksi (Onko ihminen sitten eläin? Kts. Haasio ja Savolainen) perusmotiiviksi ja halu yhdeksi yhteiskunnan opettamaksi tavaksi tyydyttää tarve.

Kuvaan kuuluu myös voimakkuus, sillä asiantuntijapiireissä ajatellaan laajasti ihmisellä olevan rajallinen määrä energiaa, joka on suunnattava tiettyihin päämääriin. (Solomon: Consumer Bahavior)

Tarvetta voidaan kuvata myös sisäisenä viestinä epätasapainosta, jonka ihminen sitten oikaisee (Internetix/Havelack).

Varmaan tunnetuin tapa jäsentää erilaisia tarpeita on Maslowin tarvehierarkia. Siinä tarpeet on asetettu järjestykseen elintärkeyden mukaan. Fysiologisista tietysti aloitetaan, koska syödähän meidän pitää ja niin edelleen.

Ajatus kulkee siten, että primäärisempien tarpeiden pitää olla kohtuudella tyydytetty ennen kuin seuraava taso tulee ajankohtaiseksi. Vain alkupään tarpeiden tyydytys on aivan välttämätöntä ja loput rikastuttavat elämää. Tässä Maslowin portaat:

Fysiologiset tarpeet

Turvallisuuden tarpeet

Yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeet

Arvonannon tarpeet

Itsensä toteuttamisen tarpeet

Tarvehierarkia lienee yksinkertaistus, mutta hyvin käyttökelpoiselta se tuntuu. Miten ihminen sitten ajautuu ylenmääräiseen kiireeseen ja stressiin? Yksi mahdollinen selitys voisi olla, että portaikon alkupään tarpeista huolehtiminen - esimerkiksi tulonsaannin jatkumisen varmistaminen - vie hurjasti voimiamme, mutta silti haluamme hamuta ylemmäksi tikkailla. Sosiaalinen paine voi olla voimakas siihen yllyttävä tekijä.

Omaksumme ehkä jo lapsena helposti elämäämme sellaisen käsikirjoituksen, jossa esimerkiksi asumisura etenee pienestä vuokra-asunnosta isompaa ja sitten ensimmäiseen omistusasuntoon kerrostalossa. Tämän jälkeen onkin jo vuorossa isompi kerrostalo-osake tai rivitaloasunto, josta ura urkenee ehkä paritalolasunnon kautta ensin pienehköön omakotitaloon ja sitten isompaan.Tämäntapainen on ollut meidänkin asuntouramme, joskin nyt asumme kerrostalossa.

Jos perustaa perheen, on luonnollista, että asunnon tilatarve kasvaa. Onko kuvatun kaltainen urajuoksu aivan välttämätön? Tuleeko rahapainetta liikaa?

Päivän pieni ilo: Hoksasin töissä, että voisin saada liikuntaa ja kävellä töistä palatessa Söörnäisiin saakka ja jatkaa sitten metrolla. Niin teinkin. Vaikka seutu on varsin tuttua, on kiva kuljeskella ja nuuskia näkymiä jalkamiehenä.

Lämpimästi tervetuloa uudet lukijat Anneriitta ja Marke! Kovasti kiitoksia Anna-Maijalle ja Maurelitalle mukanaolosta (tämä toivotus tulee myöhässä, kun keskeneräinen postaus seisoi julkaisemaatomana). Mukava, jos viihdytte edelleen seurassa.

Näkymä Strassbourgista (tussi)

Jos seuraat Hotakaista, et maksa tyhjästä

Elävästä arkistosta löytyy "Aamun kirja", jossa Nadja Nowak ja Seppo Puttonen jututtavat Kari Hotakaista tämän uudesta kirjasta "Ihmisen osa". Kirja vaikutti ohjelman perusteella niin kiinnostavalta, että varasin sen äsken kirjastosta. Minun kannaltani valitettavasti kovin moni muukin näytti sen tehneen.

Kirjan sanottiin käsittelevän ostamista, myymistä ja kaupallistumista. Lankakauppias ei myy enää lankaa puseron tms. tekemiseen vaan hän myy mielikuvia ja "ei mitään". Niinpä.

Aasinsilta leppoistamiseen löytyy kyllä. Jos maksamme kovasti lisähintaa tuotteeseen liittyvistä mielikuvista, lisäämme rahapainettamme ja stressaannumme. Tästä tulemmekin brändeihin, joita käsittelin äskettäisessä postauksessani.

Buyologyn mukaan asia ei ole niin yksinkertainen, kuin Hotakaisen haastattelu antaa ymmärtää, koska tunteemme näyttävät ohjaavan meitä maksamaan mielikuvista. Voivatko tunteet ohjata meitä harhaan? Siinäpä kysymys.

Jos nyt kuitenkin lukisin sen kirjan, ennenkuin märehdin sitä enemmän.

Päivän pieni ilo: Satoi suuria pisaroita, kun nousin bussiin kotimatkalla. Kun tulimme päätepysäkille, sade oli jo täällä ohi. Oli mukavampi tallustella kotiin.