Slow life ja parisuhde

 Ajattelen, että kohtuullistaminen tarkoittaa oman elämänmuodon muokkaamista enemmän sisäsyntyiseksi kuin ulkoa ohjatuksi. Parisuhteen kannalta pohdittuna tämä tarkoittaa mielestäni näkökulman kääntämistä kahden erillisen uran rakentamisesta kohti yhteistä hyvää.

Jos kumpikin tavoittelee oman uransa nopeaa kehitystä, parisuhde voi muuttua kahden ylivirittyneen uraohjuksen laatuaikakohtaamisiksi. Ne kilpailevat tilasta asiakastapaamisten, bisnesneuvottelujen, verkostoitumistapahtumien, salitreenien, shoppailujen, kulttuuririentojen, kurssien, paikasta toiseen siirtymisten ja mitä kaikkea niitä onkaan muodostamassa hetteikössä. Tämä on kärjistys, mutta kuitenkin ...

Asiaa voidaan kouraantuntuvoittaa vertaamaalla nykymenoa entisaikaiseen maalaiselämään. Arvelen, että ennen ajateltiin työn olevan elatuksen hankintaa, joka tapahtui kotona, muualla tai sekä että riippuen kulloisistakin olosuhteista. En halua kuitenkaan romantisoida asiaa, koska ankaraa elämä lienee usein ollut. Roolit olivat varmaan stereotyyppisiä, mutta tavoitteena oli koko perheyhteisön etu. Toki tavoitteena saattoi myös olla mahtitilallisten asemaan pääseminen.

On luonnollista, että ihminen haluaa edistyä työssään ja päästä uralla eteenpäin. On mukava kokeilla jotakin uutta, saada tyydytystä etenemisestä ja kokea mielihyvää vaativampien asioiden osaamisesta. Eivät taloudellisetkaan seikat ole merkityksettömiä.

Ydinajatukseni tässä on työn merkityksen pohtiminen ja sen vaikutus parisuhteeseen. Olisiko elämä kuitenkin antoisampaa, jos pitäisimme työtä enemmän välineenä ja vähemmän itseisarvoisena päämääränä? Kannattaisiko mitoittaa talous siten, että siinä olisi enemmän liikkumavaraa? Tarkoitan sitä, että vähemmät menot tekisivät kotitalouden vähemmän riippuvaiseksi kahden aikuisen ripeästä etenemisestä ja jatkuvasta menestymisestä työmarkkinoilla. Olisi enemmän iskunsietokykyä.

Jos pelataan tietoisemmin kotitiimin kokonaiseduksi, voidaan uskaltaa antaa enemmän aikaa muille perheenjäsenille. Puolisoiden taloudellinen vetovastuu voisi vaihdella tilanteen mukaan. Työaikoja voitaisiin sovitella siten, että jää aikaa yhteisiin harrastuksiin ja muihin puuhiin - tietenkin myös puolisoiden omiin harrastuksiin. Lapset saisivat nauttia enemmän aikuisten läsnäolosta ja jopa virkeästä sellaisesta. Kun tahti on rauhallisempi, mahdollisesti kiristynyt parisuhdekin ehkä alkaa osoittaa elpymisen merkkejä. Ehkäpä puolisot alkavat huomata toisissaan niitä piirteitä, joihin aikoinaan ihastuivat.

Utopiaako?    

   

Sivun kuvat ovat Tuileries'n puistosta menneeltä kesältä.   

Pariisin mainiot kaupunkipyörät 2

Pariisin pyörät näyttävät täysin identtisiltä ja varmaan sitä ovatkin. On todella luksusta, että niissä on vaihteet - kolme kappaletta. Ne vieläpä toimivat, mikä johtuu varmaankin siitä, että niitä huolletaan.


Pyörät näyttävät painavilta ja jopa kömpelöiltä, mutta silti niillä on hyvä ajaa. Rullaavat mukavasti ja tuntuvat vakailta.

Otin automaatista lipun vuorokaudeksi ja se maksoi 1,70 €:a. Veloitusjärjestelmä toimii siten, että kyseisen vuorokauden aikana sain ajaa niin monta kertaa kuin halusin ja kerrallaan korkeintaan puoli tuntia ilman lisäveloitusta (alkaen yhdestä eurosta ). En oikein ymmärtänyt toimintaperiaatteita ja siksi visakortille karttui veloitusta huomattavasti enemmän (yli 30 €:a). Siitä olisin pystynyt niistämään ison osan. Puolen tunnin sääntö tuntuu nerokkaalta, koska näin pyörät ovat mahdollisimman hyvin saatavilla.

Vapaakauppa ratkaisee kaiken?

Adam Smith
Wikimedia Commons

Kun ruoasta näyttää suuri osa päätyvän kaatopaikalle, elämä on monille kohtuuttoman kiireistä ja epävarmaa, resurssit ja välttämättömät tarpeet eivät kohtaa, joutuu miettimään markkinatalouden mielekkyyttä.

Adam Smith oli vapaakaupan ehkä tunnetuin puolestapuhuja. Tosin hän piti itseään ensisijaisesti moraalifilosofina, mutta kyllä hän taloustieteilijäkin tunnusti olevansa. Smith loi kuuluisan "näkymättömän käden" käsitteen, jolla hän tarkoittaa, että järkevä, omaa etua tavoitteleva henkilö toimii koko yhteisön eduksi, koska toimii kyseisen näkymättömän käden ohjauksessa.

Smith kuvaa vapaakaupan mahdollistaman työnjaon etuja vastaansanomattomasti esimerkillä nuppien teosta. Yksittäinen ihminen pystyy valmistamaan sellaisia ehkä muutaman päivässä, mutta kymmenen henkilöä pystyy tuottamaan organisoidussa yhteistyössä kukaties kymmenentuhatta kappaletta henkeä kohden. (Smith: Kansojen varallisuus 1933). Työnjako mahdollistaa sen, että voimme erikoistua eri ammatteihin, eikä kaikkien tarvitse perustaa elatustaan maanviljelyyn.

Smithin ja muiden vapaakauppaprofeettojen ajatukset ovat saaneet valtavasti hyvää aikaan. Tosin mitä ilmeisimmin pahaakin, jos muistellaan vaikkapa brittilapsien työskentelyä hiilikaivoksissa 1800-luvulla.

Tuntuu luonnolliselta, että asiat tulee paremmin hoidetuiksi paikallisen asiantuntemuksen ja yritteliäisyyden varassa kuin kaukaisen keskusjohdon komennuksessa. Työnjako ja vapaus mahdollistavat ihmisten erilaisten lahjojen hyödyntämisen. Kilpailu on saanut aikaan monia hienoja keksintöjä, joista saamme nauttia.

Mikä on se erehtymätön näkymätön käsi, johon uusliberalismi tuntuu perustavan ajattelunsa? Onko se hyvä isäntä, jos se ajaa yritykset kilpailutilanteessa teettämään töitä niin surkeilla korvauksilla, ettei kaikilla työntekijöillä pitkää päivääkään tekemällä ole toivoa edes lapsille koituvasta paremmasta huomisesta? Pitääkö palvoa sellaista kättä, joka johtaa suureen ruokavarojen tuhlaukseen tai ympäristöongelmiin?

Ei tuomita Smithiä. Uskon että jos hän eläisi nyt, hän kehittäisi ajatauksiaan vielä pitemmälle yllämainittujen ja muidenkin markkinatalouden vikojen korjaamiseksi.      

Väistämätön johtopäätös on se, että vapaakauppaa tarvitaan, mutta se tarvitsee kunnon suitset. Minkälaiset? Pohditaan sitä myöhemmin.

Puolet ruoasta roskiin - voiko tämä olla totta?

Tuli mieleen tuttu sanonta "... joka tietoa lisää, se tuskaa lisää.", joka on peräisin Raamatusta (Saarnaaja 1:18), kun katsoin ykkösdokumentin Arvokas ja herkullinen jäte (nähtävissä Areenassa 22.9. saakka).

Miten maailma voi olla näin hullu? Miten me olemme näin kreisejä?

Jos ruoan tuhlaus voitaisiin lopettaa, sen myönteinen ilmastovaikutus olisi sama kuin joka toinen auto poistettaisiin liikenteestä.

On vain kolme tuotetyyppiä, joiden kohdalla "Parasta ennen"-päiväyksellä on terveydellistä merkitystä (mm. liha). Muiden kohdalla se merkitsee esimerkiksi sitä, että tuotteen fyysinen olemus ei ole enää sama, mutta se on silti vielä aivan syömäkelpoinen.

Me luulemme, että tuote on vanhenemassa kelvottomaksi, kun "eräpäivä" lähenee. Kaupat saattavat heittää tuotteet pois, jopa 5-6 päivää ennen kyseistä takarajaa, koska ne eivät mene enää kaupaksi yhtä hyvin. Lisäksi tuo kurja päiväys lievittää omaatuntoa kotona, kun heitetään kelvollista ruokaa roskiin.

Tuotetusta ruoasta jopa puolet menee roskiin. Viljelijä joutuu karsimaan perunoista liian isot ja liian pienet, koska kauppa ei huoli niitä. Sama kohtalo on aivan hyvillä perunoilla, jotka ovat muodoltaan rumia.

Jos ruokatavara selviää kauppaan saakka, se voidaan heittää siellä roskiin, vaikka on vielä aivan syömäkelpoinen. Jos se selviää tästä karsinnasta jonkun kotiin jääkaappiin, se voi sielläkin lentää roskiin aivan kelvollisena.

Joku jossakin on tehnyt työtä kasvattaakseen banaaneja ja osa näistä tekee tuhansien kilometrien matkan vain päätyäkseen syömättöminä kaatopaikalle.

Rinnakkaisia tuotteita on niin paljon, että kauppiaan on vaikea ennustaa tarkkaa menekkiä. Jos virheitä tulee, me kuluttajat nyrpistelemme nokkaamme. Leipomo tekee runsaasti erilaisia leipiä ja tietoisesti liikaa niitä, koska kaupan hylly ei saa olla tyhjä päivän loppupuolellakaan. Niinpä ohjelmassa kerrotaan eräästä leipomosta, jossa uuneja lämmitetään ylijäämäleivällä.

Samaan aikaan ihmisiä kuolee nälkään.

Ohjelma ei käsittele Suomea, mutta on meilläkin syytä katsoa peiliin.   

Lainaamani Saarnaajan kohta kuuluu kokonaisuudessaan: "Sillä missä on paljon viisautta, siinä on paljon surua; ja joka tietoa lisää, se tuskaa lisää.".

Liitänpä lopuksi toisenkin tutun jakeen (2.) samasta luvusta: Turhuuksien turhuus, sanoi saarnaaja, turhuuksien turhuus; kaikki on turhuutta!

Leikki on kadonnut?

Tiededokumentti "Leikin loppu" röykyyttää ajatuksia. Lasten ei anneta leikkiä itsenäisesti, koska heitä kuskataan jatkuvasti ohjattuihin treeneihin eikä vanhemmat uskalla päästää heitä silmistään juuri milloinkaan. Ohjelma on katsottavissa 25. syyskuuta 2011 saakka Ylen Areenassa.

Dokumentin mukaan vain viisi prosenttia ihmisistä on liikunnallisesti lahjakkaita ja siten urheilutreenit hyödyttävät vain näitä. Muilla ei ole kivaa.

Ohjauksessa olevat lapset eivät opi ottamaan riskejä eivätkä selvittämään itsenäisesti välejään. Luovuuden kehitys häiriintyy.

Testeissä vapaasti leikkineiden rottien aivojen verkostot kehittyivät paremmin kuin vanhempien rottien valvomien. Rotat muistuttavat kuulemma niin paljon ihmisiä, että tällä on todistusvoimaa meidänkin suhteen.

Ohjelma on kuvattu anglosaksisissa maissa, mutta tuntuu tuo koskevan Suomeakin. Eikö vain?

Pariisin mainiot kaupunkipyörät 1

Lomailimme tänä kesänä Ranskassa ensin Anjoun Montjean-sur-Loiressa ja sitten Pariisissa.

Pariisin kaupunkipyöräjärjestelmä Vélib’ teki minuun suuren vaikutuksen. Kaupungissa on joka puolella pisteitä, joista voi ottaa pyörän ja joihin sen voi palauttaa. 


Järjestelmään pitää rekisteröityä ja se kirjaa käyttäjän kaikki otot ja palautukset. Fillaristi on vastuussa ottamastaan pyörästä ja hänet saadaan tarvittaessa tilille mahdollisesta väärinkäytöksestä. Tämä on varmaan yksi syy siihen, että pyörät ovat niin hyväkuntoisia. 


On kätevää, että pyörää ei tarvitse palauttaa lähtöpisteeseen vaan sen voi jättää mihin pisteeseen tahansa, jossa on vapaita paikkoja.  


Voit siis ottaa pyörän läheltä majapaikkaasi, hurauttaa sillä vaikkapa keskikaupungille, jättää sen pyöräpisteeseen, pörrätä jalan kaupungilla ja ottaa taas ajopelin sieltä, mistä haluat jatkaa matkaa. Pisteitä on niin runsaasti, että jos satut tyhjälle, löydät läheltä toisen, josta löydätkin vapaita ajoneuvoja.


Mukava kun lähdit mukaan Katja. Lämpimästi tervetuloa!
   

Suuri puhdistus

Opettajan kesälomasta on mennyt leijonanosa nurkkiin jumittuneiden tavaroiden lajittelussa jätettäviin ja hylättäviin. Äkkiseltään luulisi ettei moinen ole monen päivän homma, mutta projekti vain jatkuu ja jatkuu.

Paperien nyylääminen vasta hidasta onkin. En kykene ottamaan hommaa siten, että vain jysäyttäisin koko roskan jätesäkkeihin ja sitten roskiin. Se olisi kuin polttaisi menneisyytensä. Vanhoilla kuiteilla ei ole juuri virkaa, mutta on paljon sellaista aineistoa, joka kantaa muistoja menneestä. Minulla on runsaasti päiväkirjoja, mutta muu aineisto täydentää visuaalisesti muistiinpanotekstejä ja muillakin teksteillä on merkitystä. Paljon olemme kuitenkin saanet siivottua pois.

Piirustuksia ja maalauksia minulle on kertynyt vuosien saatossa niin paljon, että on vain kylmästi pantava niitä menemään. Näyttelyiden pitämisen kautta ne katoavat valitettavasti kovin hitaasti. Olemme valikoineet tilaa vievistä kiilakehyksellisistä jonkin verran säilytettäviä. Osa on kaatopaikkatavaraa, joka tosin käy pohjiksi öljyväreillä maalaaville. Tauluissa on myös monia sellaisia, jotka säilyttäisin mielelläni, mutta mutta ... Jälkipolvemme on jo valikoinut töitä ja valikoinee vieläkin itselleen. Osa ystävistämme ja tuttavistamme on myös hakenut töitä turvaan. On mieluisaa ajatella, että ne saavat kodin, joissa niitä arvostetaan. On parempi, että ne ovat jossakin seinällä kuin, että makaavat maalaushuoneen nurkassa tai kaatopaikalla.

Vintillä oleva kanakoppimme on päässyt eroon osasta siellä ollutta roinaa, mutta kenelle kelpaisi Ikean kerrosänky? Jos kiinnostaa, ota rohkeasti yhteys

Olemme saaneet myös kirjoja menemään jonkin verran, mutta paljon niitä on jäljellä. Pienehkö määrä odottaa vielä ottajaansa. Loput varmaankin jäävät. On oikeastaan mukava todeta, että suurin osa hankkimistamme kirjoista on säilyttämisen arvoisia. Vanhemman tyttäremme porukka suostui ottamaan Spectrum -sarjan, mikä vapautti hyvän siivun hyllytilaa.

Homma jatkuu ...

Mukava kun tulit mukaan Pekka. Oletkin oikea ekspertti näissä asioissa.