Olen tyytyväinen itseeni, koska ...

Olen tyytyväinen itseeni tänään. Kai näin joskus kehtaa sanoa. Tiedostan ottaneeni selvän edistysaskeleen tällä leppoistumisen tiellä.

Eilis-iltaiset vieraat olivat aika myöhään, mutta mukava ilta se silti oli. Tänään olen tuntenut itseni väsyneeksi. Kuulkaas ihmiset, minä annoin itseni olla väsynyt enkä alkanut täyttämään lauantain vapaita tunteja jonkin projektin tms. hyödyllisellä edistämisellä. Olen vain tössötellyt niitä näitä. Otan iisisti, että jaksan taas ensi viikolla. Matka tähän on ollut pitkä, mutta hyvä näinkin.

Päivän pieni ilo: Aloin sotkea kuntopyörää mielessäni puolen tunnin rupeama ennen saunaa. Tilanne muuttuikin siten, että en viitsinyt jatkaa. Päätin lähteä kävelylle. Minulla on ollut Laiskan lähtijän taipumus hoitaa nuo kuntoasiat pyöräillen sisävekottimella. Ulkona oli raikkaan leppeä syyssää. Aurinko paistoi ja jopa lämmittikin. Kannatti lähteä!

Meditoimalla elämä leppoisaksi?

Blogiesittely:
Sampsa on kommentoinut (kiitos!) viime tiistain juttuani positiivisesta ajattelusta. Löysin linkin kautta hänen mielenkiintoisen Vehmas Assembly -bloginsa, jossa hänkin on kirjoittanut samasta aiheesta - positiivisuudesta (ja negatiivisuudesta). Hänellä on blogissaan muitakin hyvään elämään ja leppoistamiseenkin liittyviä artikkeleita. Ansiokkaita, mietittyjä ja ennakkoluulottomia pohdintoja meditaatiosta, monen yhtäaikaisen tehtävän onnistumismahdollisuuksista, puutarhanhoidosta, hetkessä elämisestä, elämän suuntaamisesta, työajanhallinnasta ja lomanvietosta.

Sampsa esittää, että meditoimalla voimme kehittää ajatteluamme myönteisemmäksi. Voihan niin olla. Hänen mukaansa sen ei tarvitse olla muuta kuin rauhassa istumista ja hengitysharjoitusta. Ehkäpä tuota pitää kokeilla. Ainakin 15-30 minuutin hiljaiset hetket leppoistavat päivää ja kukaties niiden välissä osaa toimia fiksummin ja rauhallisemmin kuin ilman meditointia.

Päivän "pieni" (?) ilo: Meillä asuu tilapäisesti eräs muusikko, joka kutsui illaksi kavereita meille. Saimme nauttia Händelin musiikista trion (piano, viulu, laulu) esittämänä.

Positiivisuus leppoistaa

Tietoinen positiivinen ajattelu auttaa varmaan eteenpäin elämän leppoistamisessa. Jos etsii asioista hyviä puolia, saa päiviinsä enemmän tyytyväisyydenaiheita ja tarvistee ehkä vähemmän kalliita elämyksiä tai menestyksen symboleja, jotka vaativat pitkiä uurastuspäiviä ja ehkä iltojakin.

Päivän pieni ilo: Aloitin aamubussissa Pasi Toiviaisen kirjan "Ilmastonmuutos nyt". Vakava aihe kiinnostaa, mutta kirja on odottanut vuoroaan, koska olen pelännyt sen olevan raskasta asiatekstiä. Teksti onkin oikein sujuvaa ja henkilökohtaista. Toiviainen kuvaa "uskoontuloaan". Teksti alkoi viedä mukanaan.

Valittaminen tarpeellistako?

BLOGitse jakaa eilisen postaukseni kommentissa kokemukseni yrityksestä tuoda asioista hyviäkin puolia esiin. Sopinee, että liitän tekstin tähän:

"Olen 'menneessa elamassani' kokenut tuon kuinka tuntee itsensa ulkopuoliseksi jos ei lahde mukaan kahvipoytakeskustelulle tyypilliseen negatiiviseen keskusteluun. Esim. arvosteltiin poliitikkoa, urheilijaa tai saata tai pomoa. Jos aidosti yritin tuossa tilanteessa puolustella vaikkapa pomon motiiveita, niin kylla siina muut katsoivat, etta mita mina oikein hopisen.Keskustelun miellyttavyys sarkyy kun joku rikkoo myotamielisyyden."

Onkohan kyseessä samastumisen vai purkautumisen tarve? Tai jokin muu. Jos työilmapiirissä vallitsee perusolettama, että "kaikki menee pieleen", tuntee painetta vain valittaa, jotta ei tunne tulevansa torjutuksi. Samalla saattaa tulla ulkokultaisuuden fiilis. Kun yhtyy kuoroon, tuntee olevansa osa joukkoa.

Voi kai myös olla niin, että valittaminen ei ole kovin vakavaa - tokihan sitä itsekin teen ja tunnistan motiivejani. Se voi olla vain terapeuttinen purkaus. Voi olla myös niin, että koko kahvipöydän valituskuoro tiedostaa, että tämä ei nyt ole puhdas totuus, mutta on niin mukava purkautua.

Voihan olla niinkin, että on olemassa katkeran myrkyllistä valitusta ja sitten harmitonta poskensoittoa.

Kerroin eilen Naighin kirjasta. Tekijä kertoo, että joku brittibloggaaja on hoksannut ruveta kirjaamaan kiitollisuuden aiheita. Positiivista ajattelua siis. Ehkäpä tällainen pakottaa etsimään hyviäkin hetkiä elämästä. Siispä toimeen.

Päivän hyvä hetki: Mennessäni aamulla Vallilaan, nautin säästä, joka ei ole aivan tavallinen Suomessa. Aurinko paistoi ja samalla tuuli voimakkaasti. Oli raikas tunnelma. En oikein tunnista syytä sään tuottamaan hyvään mieleen. Voi olla, että se oli kuin tuulahdus mukavista hetkistä, kun olen saanut olla pojistani kahden sekä heidän kaverinsa mukana purjehtimassa.

Positiivisuus vai kielteisyys viisaampaa?

Hesari käsitteli eilen laajasti ikiaihetta henkinen hyvinvointi (tämähän on oikeastaan oman bloginikin perusteema) artikkelissa "Onni ja terveys tulevat sisältä", jossa tukeuduttiin neljän asiantuntijan (Marika Borg, Tommy Hellsten, Arto Lode ja Liisa Tuovinen) näkemyksiin.

Marika Borg terottaa myönteisen asennoitumisen opettelun merkitystä. Hän katsoo, että myönteisyyttä voi oppia, se on käytännöllisempää ja että kielteiset tunteet johdattelevat muutokseen.

Positiivinen ajattelu lienee saavuttanut jonkinlaisen elämäntotuuden aseman läntisessä maailmassa.

Olen lueskellut John Naishin kirjaa "Riittää jo. Irti maailmasta, jossa kaikkea on liikaa" (tästä kirja-arvosteluun), joka on lennokkaasti kirjoitettu mutta hiukan löysän tuntuinen. Naish kuitenkin tuulettaa virkistävästi monia luutuneita ajatuksiamme, esittää oivaltavia näkökulmia ja referoi aiheisiin liittyviä tutkimuksia.

Naish vertaa myönteisyyden psykologiaa alkemistien kullanteon yrityksiin. Kohtuullinen pessimismi toisikin elämään enemmän realismia ja on siksikin tarpeen, että elämä jakaa hänen mielestään enemmän huonoja kuin hyviä kortteja (tältä tilanne globaalisti ajatellen näyttääkin).
Synkänpuoleiset ennakoivat paremmin, ovat varovaisempia ja heillä on myös tarve viedä kehitystä eteenpäin. Masennuskin olisi lähinnä tarpeellinen elämän uudelleenarviointivaihe.

Mene tiedä. Ehkä kummassakin kannassa on puolensa. Omat kokemukseni viittaavat siihen, että asioita kritisoimalla pääsee lähemmäksi esimerkiksi työtovereitaan. Jos joku yrittää analyyttisesti tuoda asioiden hyviäkin puolia esiin, hän vaikuttaa etäiseltä ja ehkäpä ylemmyydentuntoiseltakin.

Olen kuitenkin huomannut, että "aina ei käy huonosti". Joissakin tilanteissa iso katastrofi vaikuttaa väistämättömältä, mutta sitä ei tulekaan. Kannattaisi ehkä opetella ajattelemaan, että hyvinkin voi käydä ja että tuho ei ole tosiasia ennenkuin se tapahtuu, ja samalla pyrkiä varautumaan ainakin henkisesti myös riskin toteutumiseen.


Lämpimästi tervetuloa uudet lukijat Anneriitta ja Marke! Kovasti kiitoksia Anna-Maijalle ja Maurelitalle mukanaolosta. Mukava, jos viihdytte edelleen seurassa.

1. Mitä tarvitsemme - oikeasti?

Kun tarkemmin mietin elämääni, huomaan, että melkein kaikki (ellei peräti ihan kaikki), mitä teen, liittyy tarpeisiini ja niiden tyydyttämiseen.

Tarve tuntuu äkkiseltään ihan selvältä käsitteeltä, mutta ei sellainen kuitenkaan ole (kts. Suominen)

Tarve voidaan määritellä biologiseksi (Onko ihminen sitten eläin? Kts. Haasio ja Savolainen) perusmotiiviksi ja halu yhdeksi yhteiskunnan opettamaksi tavaksi tyydyttää tarve. Kuvaan kuuluu myös voimakkuus, sillä asiantuntijapiireissä ajatellaan laajasti ihmisellä olevan rajallinen määrä energiaa, joka on suunnattava tiettyihin päämääriin. (Solomon: Consumer Bahavior)

Tarvetta voidaan kuvata myös sisäisenä viestinä epätasapainosta, jonka ihminen sitten oikaisee (Internetix/Havelack).

Varmaan tunnetuin tapa jäsentää erilaisia tarpeita on Maslowin tarvehierarkia. Siinä tarpeet on asetettu järjestykseen elintärkeyden mukaan. Fysiologisista tietysti aloitetaan, koska syödähän meidän pitää ja niin edelleen. Ajatus kulkee siten, että primäärisempien tarpeiden pitää olla kohtuudella tyydytetty ennen kuin seuraava taso tulee ajankohtaiseksi. Vain alkupään tarpeiden tyydytys on aivan välttämätöntä ja loput rikastuttavat elämää. Tässä Maslowin portaat:

Fysiologiset tarpeet
Turvallisuuden tarpeet
Yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeet
Arvonannon tarpeet
Itsensä toteuttamisen tarpeet

Tarvehierarkia lienee yksinkertaistus, mutta hyvin käyttökelpoiselta se tuntuu.

Mieten ihminen sitten ajautuu ylenmääräiseen kiireeseen ja stressiin? Yksi mahdollinen selitys voisi olla, että portaikon alkupään tarpeista huolehtiminen - esimerkiksi tulonsaannin jatkumisen varmistaminen - vie hurjasti voimiamme, mutta silti haluamme hamuta ylemmäksi tikkailla. Sosiaalinen paine voi olla voimakas siihen yllyttävä tekijä.

Omaksumme ehkä jo lapsena helposti elämäämme sellaisen käsikirjoituksen, jossa esimerkiksi asumisura etenee pienestä vuokra-asunnosta isompaa ja sitten ensimmäiseen omistusasuntoon kerrostalossa. Tämän jälkeen onkin jo vuorossa isompi kerrostalo-osake tai rivitaloasunto, josta ura urkenee ehkä paritalolasunnon kautta ensin pienehköön omakotitaloon ja sitten isompaan.
Tämäntapainen on ollut meidänkin asuntouramme, joskin nyt asumme kerrostalossa.

Jos perustaa perheen, on luonnollista, että asunnon tilatarve kasvaa. Onko kuvatun kaltainen urajuoksu aivan välttämätön? Tuleeko rahapainetta liikaa?

Päivän pieni ilo: Hoksasin töissä, että voisin saada liikuntaa ja kävellä töistä palatessa Söörnäisiin saakka ja jatkaa sitten metrolla. Niin teinkin. Vaikka seutu on varsin tuttua, on kiva kuljeskella ja nuuskia näkymiä jalkamiehenä.

Lämpimästi tervetuloa uudet lukijat Anneriitta ja Marke! Kovasti kiitoksia Anna-Maijalle ja Maurelitalle mukanaolosta (tämä toivotus tulee myöhässä, kun keskeneräinen postaus seisoi julkaisemaatomana). Mukava, jos viihdytte edelleen seurassa.

Näkymä Strassbourgista (tussi)

Staycation eli lähilomailu. Taas uusi muotitermi?

Kulutusjuhlassa ja MariKoossa kerrotaan uudissanasta 'staycation', joka ei ehkä heti tunnu sen kummallisemmalta kuin loman viettäminen kotona/kotiseudulla/kotimaassa, mutta on kuitenkin. Termi on juontuu englannin kielen sanoista stay ja vacation (kts. täältä) eli siinä on yhdistelty paikalla pysymistä ja lomailua. Suomen kieliseksi vastineeksi näyttäisi olevan vakiintumassa 'lähiloma' vaikka eräässä artikkelissa käytetään halpalomaakin.

Minusta lähiloma on naseva ja kattava, koska siihen virittyy mukavasti asian ekologinenkin näkökulma mukaan (vrt. lähiruoka).

Kerrankos sitä joutuu lomallaa olemaan kotona - ainahan tuota on tapahtunut. Tässä videossa näet, kuinka Metsamies viettää lähilomaa mitä perinteisimmin.

The Great American Staycation -teoksen kirjoittaja Matt Wixon liittää Tod Tightwadin artikkelin mukaan käsitteeseen ominaisuuden, joka on minusta kiinnostava. Lähilomaan pyritään luomaan tavanomaisen loman puitteet.

Wixonin esittämä ajatus on hieno mutta haastava. Sopii minunlaiselleni kulttuurimatkailufriikille, joka haluaa päästä irti arkiajatuksista ja -ympyröistä. Mieluiten manisin lomalle ulkomaille ja vieläpä pitkäksi aikaa (kuten Strasbourgiin tänä kesänä). Sellainen ei ole aina mahdollista, joten tähän lähilomailuideaan kannattaa paneutua.

Wikipedian artikkeli mainitsee staycation -loman eduiksi tavanomaista reissua pienemmät kustannukset, stressin vähäisyyden sekä paikallisen yrityselämälle mahdollisesti koituvat hyödyt.

Riskeinä taas mainitaan oma-alotteinen luiskahtaminen työntekoon, pomon kutsu ja retkahtaminen tuhlailuun tai kotirutiineihin.

Lähilomailuhan onkin itse asiassa hitaan matkailun (slow travel) äärimuoto.