Mihin vapaa-aika menee ja minne sen pitäisi mennä?

Jatkan puuhieni priorisoinnin pohtimista. Leipätyössä valitseminen erilaisten tehtävien kesken on rajallista vapaa-ajan puuhiin verrattuna. Työtehtäviäni olenkin jo kuvannut.

Luettelin aikaisemmassa kirjoituksessani tarjokkaita vapaa-aikaani varaamaan:

•nukkuminen, rentoutuminen

•yhteiset puuhat vaimon kanssa

•lapset ja lastenlapset

•vanhemmat

•liikkuminen

•kuvataiteilijan työ

◦maalaaminen ja piirtäminen

◦valokuvaus

◦näyttelyt, kutsurekisteri

◦osallistuminen kursseille

•kyläilyt

•bloggaus

•facebook

•lukeminen

◦lehdet

◦kirjat

•kolesteritason laskeminen (Kiloklubi)

•Ylen Areena

•lukupiiri Kirjaviisaat

•tietotekniikkavarustuksen ylläpito

•videofilmaus ja editointi

•tavaroiden ja paperien perkaus

•Kukkojen sukuseuran hallitus
 

Alan nyt kuvata näitä Ajattelun ammattilaisen ohjeiden mukaan. Hän kehottaa miettimään myös näiden tekemisten seuraamuksia eli niiden merkitystä. Kun listaa katselee, näyttää selvältä, että toiset ovat tärkeämpiä kuin toiset. Puuhien merkitys ja siten myös arvojärjestys varmaankin vaihtelevat elämänvaiheiden mukana.
 
Nostan luettelosta nukkumisen ja rentoutumisen sekä liikkumisen erilleen, koska niiden riittävä määrä on perusedellytys kaikelle muulle. Ne voitaneen ottaa annettuina tekijöinä. Aikaa menee sen verran kuin menee.
Näistä huolehtiminen paitsi tekee elämän miellyttävämmäksi myös parantaa muiden puuhien sujumista, koska virkeänä ja hyväkuntoisena pystyy toimimaan tehokkaammin.
 
Tuli tässä mieleen, että luetteloon pitäisi lisätä myös vapaaehtoistyö.
 

Nostan erilleen myös puuhailun vaimon kanssa sekä olemisen lasten, lastenlasten ja vanhempien kanssa. Tätä tuskin tarvitsee perustella. Ollaan elämän ydinalueella.
 
Asioita voisi arvottaa myös myös sen mukaan, onko niillä merkitystä muille läheisilleni ja jos on, minkä verran.
 
Tämän verran pääsin eteenpäin tänään.
 
 
 
 
 
Tämän sivun kuvat ovat Etretatista

Millaista on hyvä opetus?

La Manne-Porte, Etretat

Aloitin jokin aika sitten elämäni toimien kirjauksen ja kuvauksen niiden priorisointia varten. Työtehtävistäni on vuorossa didaktinen kehittäminen. "Didaktiikka etsii vastausta kysymykseen, millaista on hyvä opetus. Didaktiikan tutkimuskohteena on siis opetus, ei opettaminen tai oppiminen.", toteaa Wikipedia.

Nykyään oppimaailmassa nojaudutaan laajalti konstruktivistiseen oppimiskäsitykseen, jonka minäkin jaan. Konstruktivismi painottaa opiskelijan omaehtoista aktiivisuutta ja aikaisemman tiedon hyväksikäyttöä oppimisessa.

Etretat

Sana "opettaminen" pitänee ymmärtää irrallaan oppimisesta. Asioita kannattaa ja pitää selittää, mutta se ei vielä vie maaliin, koska opiskelija omaksuu asian kunnolla vasta sovellettuaan sitä käytäntöön. Luennointia ei saa olla liikaa eikä soveltamista liian vähän. Sanotaan, että opettaja on oppimisen mahdollistaja.

No, tuossa ei ollut juuri uutta, mutta koen työssäni tämän kentän mielenkiintoisena, haastavana ja jopa kuormittavana. Miten löydän menetelmiä, jotka innostavat opiskelijoita ja ottavat huomioon erilaiset oppijat? Tämä aihe on työni suolaa. Siinä on kuitenkin vaaransa, koska kehittäminen vie paljon aikaa ja kokonaisuuden pitää jatkuvasti rullata. Innostumista pitäisi oikeastaan yrittää säädellä, koska jos työ menee raskaaksi puurtamiseksi, menetetty vireys kostautuu tuntityöskentelyssä. Kun kehittelee opetusjärjestelyjä, pitää oppia uusia juttuja ja joutuu takeltelemaan niiden käyttöönotossa.

La Manne-Porte, Etretat

Sattumuksia:  Nousin äskettäin Pasilassa raitsikka ysiin mennäkseni Hakaniemeen ostamaan grafiittitankoja. Välikössä oli miellyttävän oloinen nuori mies, joka vaikutti ulkomaalaiselta. Hän piti kädessään lappua, jossa luki tähän tyyliin: Free conversation in English. Max. 5 min. Nuori suomalaismies oli paraikaa juttelemassa hänen kanssaan. Kun aika täyttyi, lapunpitäjä keskeytti ystävällisesti keskustelun. Kun seuraavaa kumppania ei kuulunut, hän istuutui tekemään muistiinpanoja. Hänellä tuntui olevan raitsikan perässä ainakin yksi suomalainen kaveri. Mistähän lienee kyse?

Hullu tarina mutta niin tosi

Firenze, sekatekniikka

Mariá de la Luz Cervantes (sic!) oli kakkosluokan näyttelijä ja hänen miehensä Saturno yhtä hyvä salonkitaikuri. Mariálla hajosi auto kesken matkan hänen ollessaan paluumatkalla kotiin. Tämä nuori nainen rantasandaaleissaan poimittiin kaatosateesta tainnutettuja mielisairaita kuljettavaan bussiin ja kävi niin ikävästi, että hän joutuikin potilaaksi laitokseen, kun oli nukkunut matkalla ja perillä tultaessa kyseli puhelinta soittaakseen taikurilleen.

Hänet kuvattiin levottomaksi ja hänellä katsottiin olevan sellainen pakkomielle, että hän jatkuvasti pyysi päästä puhelimeen. Kun puolisolle vihdoin selvisi missä Mariá on, hän alkoi vierailla laitoksessa ja luuli hänkin vaimoaan mielisairaaksi.

Sinne Mariáraukka jäi ja Saturno löysi uuden vaimon.

Tämä novelli on kirjakerhomme Kirjaviisaiden tämän iltaisen kokoontumisen läksykirjassa, joka on  García Márquezin kokoelma "Oudot vaeltajat". Kyseisen novellin nimi on "Minä tulin vain soittamaan puhelimella".

Ohi mennen: Eilen meitä vastapäätä istui metrossa istui noin nelikymppinen mies ja häntä varttuneempi rouva. Äiti ja poika? Täti ja ...? Teatteriin tms. menossa. Miestä haukotutti. Rouva totesi tämän väsymyksen ja sanoi, että pitää panna käsi suun eteen, heti eikä perästä, kun haukottelee.

Äiti!

Käännän takkini - Habitare-messuilla on kivaa

Pulikoiden alla on pehmike

Olin tänään ensimmäistä kertaa Habitaressa sen uutuuden, taideosaston, houkuttelemana. Olen ennakkoluuloisesti vieroksunut tapahtumaa, kun olen kuvitellut mielessäni tavarapaljoutta ja ihmisvilinää.

Menimme ensin Design-osastolle. Olin yllättynyt, kun siellä oli niin monenmoisia yksinkertaisuudessaan viehättävän innovatiivisia ja kauniitakin tuotteita esillä. Niitä oli helppo tarkastella eikä ruuhkaakaan ollut haitaksi asti.

Ajatella, että noin yksinkertaisen käyttökelpoisia keksintöjä voidaan vielä hoksata.

Patjan päällisen saa auki vetoketjun avulla

Aikaa vierähti Pelle Peloton-osastolla ja taideosastokin oli laaja. 

Loppukevennys

Näin minua on nyt opetettu omistamaan kirjoja

Eilinen kirjaviisasteluni on kirvoittanut kovasti kommentteja Facebookiin.

Kirjamessuvalintojani on moitittu tylsiksi. Eräs kirjoittaja toteaa, ettei kädet tärise himosta päästä noiden kimppuun. Tässä vastavetoni ... :) :

"Miksi väheksytte valitsemaani tietopuolista, sopivaa kirjallisuutta? Mikä voisi olla ajankohtaisempi kuin Weberin pörssi. Entäs Ksenofon? Selkämyksen mukaan kyse on omaisuuden, etenkin kodin ja yksityisyisomaisuuden, taitavasta hoitamisesta. Onkos laskut maksettu? Eikös meidän jo vihdoinkin pitäisi saada selville, mihin sukupolveen kuulumme? Jos vaikka ihan väärissä tulee hengailtua.
Ai historia ei kiinnosta? No katsokaa edes mistä se alkaa.
Ja Leonardo ja Aleksanteri Suuri - niin tylsänharmaita tyyppejä."

Vastaukset ovat avanneet mukavasti näkymää erilaisiin suhtautumistapoihin kirjoihin. Yksi kommentoija kertoo, että hänellä on oma hylly lukemista, sopivaa aikaa ja tunnelmaa odottaville kirjoille. Hyvä idea. Hän vakuuttaa, että jokaisen kirjan omistamiselle hänellä on jokin syy. Kirjahyllystä löytyy usein vastauksia. Hyllyt kantavat ystäviä, joista ei voi luopua.

Toinen sanoo heillä ostettavan kirjoja kun himottaa ja samalla tehdään hyvää tukemalla kirjailijoita.

Kolmas toteaa, että vain parhaat kirjat kannattaa jättää itselle.

Vakaakätinen pitää ostossatsiani keveänä ja arvelee tarvitsevansa perässä hiissattavan lentolaukun messuille mukaan. Hän kertoo antaneensa lahjaksi osan yksillä messuilla ostamistaan eepoksista, yhtä hän on käyttänyt lähteenä ja yksi ruonkirja on muuten luettu. Jotain on jäänyt lukemattakin. Hänellä on ollut kanttia luopua 100-200 teoksesta muuton yhteydessä.

Viides antaa turhia kirjoja kirjastoauton kuljettajan vietäväksi. Omistuskirjoitukset tosin mietityttävät.

Kuudes tarjoutuu tekemään hylkykirjoista taidetta. Tästä viriää seitsemännellä ideoita tehdä joutokirjoista lampunjalkoja ja sivuista saisi lahjapaperia.

Virisi sitten jopa ajatus kirjoista muuratusta ajattelutilasta tai -katoksesta.

Marikka kertoo tämän postauksen kommentissa, että heillä on pystytty luopumaan peräti 800 kirjasta.

Mitenkähän tätä nyt vetäisin yhteen? Kirjahyllyn sisällöllä on merkitystä. Turhista kannattaa luopua - jopa luovasti. Hyvä kirjasto on kuitenkin kuin ystävä, joka ei hylkää. Sen luokse voi mennä puhumaan murheistaan ja hakemaa apua. Miksi rampata kirjastossa, kun ystäviä on lähelläkin. Ne jaksavat odottaa vuoroaan. Osasta huomaa, ettei niiden seuraa niin kaipaakaan. Ne voi lähettää etsimään parempaa seuraa.

Olkaamme uskollisia parhaille ystävillemme!


Tervetuloa mukaan QKiara. Mitä sinä ajattelet kirjojen omistamisesta?

Luetaan hei kirjahylly tyhjäksi!

Kirjoitin viime vuonna jutun ostoksistani kirjamessuilla. Pian on taas se aika vuodesta. Saalis näkyy tuossa kuvassa.

Olen lukenut noista tähän mennessä vain kuvassa oikealla olevaa Liina Puustisen kiinnostavaa kirjaa Kuluttajamuottia. Sekin on siis kesken, mutta mikäpä laki määräisi lukemaan kaikki käteen tarttuneet eepokset kannesta kanteen. Luulen jo perusjujun tavoittaneeni.

Puustinen on tutkinut ansiokkaasti mainonnantekijöiden käyttämien kuluttajaluokitusten merkitystä. Mainonta oikeastaan tuottaa kuluttajuutta. Miksi niin suuri osa mainonnasta kohdistuu nuorehkoon naissegmenttiin ja miten se vaikuttaa?

Mutta asiaan! Muut ovat kokonaan lukematta, vaikka ovat yhä kiinnostavia. Sitäpaitsi kirjahyllyssä on lukemattomia muitakin lukemattomia.

Järkevää olisi jättää kirjastokäynnit pitkäksi aikaa ja keskittyä omiin kirjoihin. Sitä mukaa kun kun saan kirjoja luettua, voisin arvioida, missä niistä on niin runsaasi jatkuvakäyttöistä sisältöä, että ne on hyvä pitää hyllyssä. Muut joutavatkin kierrätykseen. Osa romaaneista saa mennä, mutta sellaiset, jotka panevat pohtimaan ja joita haluttaa koristella alleviivauksin, palautukoon hyllyyn.

Tietopuoliset jääköön kiinnostavuudesta ja asian painavuudesta riippuen. Mitä tehdä vanhalle Spectrum-sarjalle näinä tiedon valtaväylän aikoina?    

Tunnearvoiset saakoon myös armon.

Sitten se tärkein syy kirjojen omistamiseen. Miltä minä näytän kirjastoni seurassa? Mitä haluan kirjastoni kertovan minusta? Kotikirjasto on sisustuselementti. Tunnustapa vain - näin se menee! Tehtäisiinkö testi? Kuinka suuren prosentin kirjoistasi olet lukenut? Minkälaisia ne ovat suhteessa muihin?

Hm. Kirjamessut - pian ne ovat taas. Pakkohan sinne on mennä.

Päivän pieni suru: Odotimme aamulla bussia lähtöseisakkeella. Sateli hieman. Kuljettaja istui bussissa, joka oli tauon ajaksi tarkoitetulla paikalla. Hiukan ennen lähtöä hän siirsi bussin pysäkille ja me odottajat aloimme nousta bussiin. Edelläni menevä henkilö katsoi aiheelliseksi moittia kuskia siitä, että seisotti ihmisiä sateessa. Kuljettava vetosi taukoonsa. Minusta tuo oli tarpeeton episodi. Kuljettaja on leponsa ansainnut.    

Päivän pieni ilo: Kävelin kevytliikennesiltaa yli Pasilan konepaja-alueen vanhan radan, Oli mukava nähdä nostalginen, vesoittunut ratauoma, jota on ajettu paja-alueelle ja Kumpulaan vievään ratatunneliin.

Vanhan sahan "petollisen" leppoisaa tunnelmaa

Liitin eiliseen artikkeliini kuvia Isnäsistä, jossa oli viikonloppuna kyläpäivät ja jossa on maalauksiani esillä - tosin nyt sopimuksen mukaan.

Isnäsin vanhan sahan ympäristö on hyvin tunnelmallinen ja ilmapiiri on tosi slow, vaikka yrittäjyys kylässä kukkiikin. Vanhat punamultaiset työläiskasarmit henkivät mennyttä. Kyläpäivät liittyvät Loviisan Wanhat Talot-tapahtumaan, joten aiheesta kiinnostuneet kävivät tutustumassa esiteltäviin asuntoihin. Joukossa oli entisiä asukkaitakin, jotka kertoivat, että talojen ensimmäisen kerroksen asunnot olivat aikoinaan kaksioita, joissa asui monilapsisia perheitä. Yläkerrassa oli hellahuoneita.

Kylä oli vireä yhteisö, mutta hiljentyi, kun saha lopetti toimintansa 1990-luvulla. Kylässä oli kauppa ja terveyskeskus sekä ruotsinkielinen koulu. Bussi kulki tunnin välein. Töissä käytiin sahalla.

Laaja satama-aluekin nuokkuu unohtuneena. Sitä kautta puutavara aloitti aikoinaan matkansa kohti asiakkaiden varastoja. Käytössä olevia veneitä sentään keinahtelee laiturissa odottamassa isäntäväkejään.

Olisi helppo romantisoida mennyttä elämää maaseudun rauhassa. Varmaankaan meno ei ole tuntunut niin hektiseltä kuin nykyään, mutta työ lienee ollut ruumillista ja siten raskasta. Se varmaankin on eheyttänyt olemista, että tuskinpa kylästä on useinkaan tarvinnut lähteä muualla käymään. Joku kävijä oli löytänyt puolisonsakin naapurikylästä.  

Palaan vielä eiliseen aiheeseeni eli työtehtävieni kuvaamiseen. Nykyään kouluissa on runsaasti tietokoneita. Voisi luulla, että ne helpottavat kovasti rutiinityötä. Tuntuu käyneen päinvastoin. Merkittävä osa työtä on erilaisten tietokantojen tai tiedostojen päivittämistä. Se vie aikaa ja stressaa. Tällaista on esimerkiksi poissaolojen kirjaaminen. Opetuksen kannalta riittäisivät rastit paperiin, mutta oppilashuolto tarvitsee tiedot tietojärjestelmään.

Päivän pieni ilo: Kävelin Aleksis Kiven katua ja kuulin Dallapé-muistomerkin tienoilla
alakuloista saksofonin laulua. Joku kaupanpitäjä siellä kulutti aikaansa asiakkaita odotellessaan.