Lenkille napit korvissa vai ilman?

Hankin äskettäin Apple iPhone 4 - kännykän. Olen vaikuttunut. On sen käyttö niin vaan mukavaa. Selvästi on ajateltu käyttäjän porkkanasormia.

Voin ostaa tai lainata siihen kirjoja, käyttää nettiä, ottaa valokuvia, videoida, pitää kalenteria, kuunnella radio-ohjelmia tai katsoa videoita Ylen Areenasta ja mitä kaikkea ...? Niin, voihan sillä soittaakin.

Mihinkähän olen joutunut? Kaltaiselleni virikkeitä imuroivalle tapaukselle värkki on liian koukuttava. Ei tarvitse pitkästyä, kun omppusella voi aina tehdä jotakin. Koskahan alan törmäillä pylväisiin, jos en malta olla katsomatta videoita kävellessäni, tai tapahtuu jotakin vielä kamalampaa?

On suurempi houkutus lähteä kävelylle tai pyöräilemään, kun voi kuunnella jotakin kiinnostavaa samalla. Aika juoksee nopeammin. Hyvä juttu, mutta ... toisaalta sanotaan ulkona liikkumisen selvittävän ajatuksia ja luulen tällaisen nupin kirkastumisen olevan sujuvampaa, jos lintujen laulun kanssa ei kilpaile radion puheripuli. Luulen raukean olotilan olevan tajunnalle hyväksi ja kun kävelee ulkona, ajatukset voivat harhailla sinne tänne ja kukaties järjestellä itseään kuin unessa ikään.

Virikepaastot olisivat paikallaan, mutta en tiedä, pystynkö jättämään omppusta kotiin lenkille lähtiessäni, kun välillä tekee mieli ottaa se saunaankin mukaan.

Asiasta toiseen. Ensi sunnuntaina 16.10.2011 klo 21.00 Inhimillisessä tekijässä (klikkaa "Seuraava lähetys")on aiheena "Pienen elämän etsijät", johon toimittaja Sari Valto kutsui keskustelemaan kolme kohtuullistajaa, Marikka Bergmanin (Pientä elämää etsimässä), Sanna Wikströmin (Hidasta elämää) ja minut.

Lämpimästi tervetuloa mukaan Pauliina. Kiva kun hyppäsit kyytiin.
Sivun kuvat ovat tämäniltaiselta kävelyltäni Herttoniemenrannassa. Joo, napit olivat korvissa.

Upshiftaustakin tarvitaan - ja noshiftausta

Tuija Matikka tuo esiin hyviä näkökulmia downsiftaukseen Tiede-lehdessä (9/2011). Meidän kannattaa huomata vauhtimme säätelyssä elämämme kriisit, elinkaaremme vaiheet ja osaamisemme osa-alueet.

Hän vertaa elämää pyörällä ajamiseen. Jos ei polje, pyörä kaatuu. Jos vauhtia on liikaa, voi päätyä allikkoon. Nopeus kannattaa valita tilanteen mukaan. Viisaasti sanottu. Iälläkin on merkitystä. Taaperon vauhti on hidas, kukoistusvaiheessa kaasutetaan ja ehtoopuolella taas jarrutellaan.

Mieleeni tulee suunnittelemisen hankaluus. Meidän kannattaa asettaa tavoitteita opiskelussa, asunnon hankinnassa jne. Mutta miten yllättävät kriisit otetaan huomioon? Tietenkin on oltava realisti ja vakuutuksetkin tuovat turvaa. Riskiaukkoja jää silti aina. Joudumme väistämättä ainakin pieniin hankaluuksiin.

"Hiljaa mäessa" on tavattu sanoa,  Elämää on elettävä ja pyörän pitää edetä, mutta vauhtia voimme säätää. Jos ei jaksa polkea, voi ottaa varman päälle ja taluttaa pyörää. Välillä on pysähdyttävä, mutta kohta taas on jatkettava. Ehkä on tullut haalituksi liikaa tavaraa mukaan ja siitä on päästävä eroon tavalla tai toisella. Sellainenkin on mahdollista, että tie nousee pystyyn. Toivottavasti silloin löytyy tukevia käsiä, jotka auttavat seuraavalle tasanteelle - jos ei suoraan niin mutkan kautta.

Toimiminen on ihmiselle luontaista. Kirjoittaja toteaa, että "... suvantovaiheissa tarvitsemme uusia haasteita, jotta  pääsemme miellyttävään sopivan kuormituksen mielentilaan, ...".



Downshiftaus onkin mielestäni kovin rajaava termi. Tarvitsemme myös upshiftausta ja noshiftausta. Vaihteet on tehty käyttöä varten.

Matikka ottaa esiin myös osaamistemme erojen merkityksen vauhdin säätelyssä. Fyysisesti kyvykkäällä juoksu sujuu useimpia muita paremmin. Toinen taas on muita hoksaavaisempi ja kolmas on suhdetoimintavelho. Joku on huippu näissä kaikissa, meidän muiden osaksi jää kaikenlaiset kykytasoyhdistelmät. Iän karttuminenkin trimmaa näitä ylös ja/tai alas.

Tämä kaikki korostaa yhteisöllisyyden tärkeyttä. Olemme kyvyiltämme erilaisia. Olemme eri elämänvaiheissa. Erilaiset sattumukset kohtaavat meitä, ketä mitenkin. Tukekaamme siis toisiamme ja tarvittaessa nojatkaamme toisiimme. Niinkin sanotaan, että "auta miestä mäessä".

Eläköön yhteisöllisyys!




Kuvat Strassbourgista kesältä 2009.

Kunnon kaupunkipyörät Helsinkiin - Bravo!

Olen kirjoitellut viime aikoina Pariisin hienosta kaupunkipyöräjärjestelmästä ( 21. elokuuta ja 11. syyskuuta) . Tämänpäiväisessä Hesarissa on loistava uutinen. Olemme saamassa samanlaisen Hesaan jo ensi kesänä.

Tukholmassa on vastaava (Stockholm City Bike), mutta palvelun toimittaja on eri yhtiö kuin Pariisissa (Velib', jonka taustalla on JCDecaux). Stockholm City Biken omistavat Tukholman kaupunki ja Clear Channel Communications, joka toimii mm. ulkomainosalalla kuten JCDecaux. Helsinki aikoo kilpailuttaa nämä kaksi yritystä.

Harmi, että pyörät sijoitetaan ainakin alkuun vain kantakaupunkiin. Toivottavasti täältä Herttoniemestäkin niitä joskus saa. Jos tuollainen palvelu olisi ulottuvilla, ei omaa pyörää juuri tarvitsisi. Inhoan pyörän korjaamista. Siksi arvostan paljon sitä, että näissä järjestelmissä yhtiöt pitävät pyörät ajokuntoisina.

En tiedä, suunnitteleeko Helsingin kaupunki palvelun tarjoamista ympäri vuoden. Toivottavasti. Olisi hyödyllistä, että pyörät vähentäisivät ruuhkia myös talvella, vaikka käyttö varmaan olisi vähäisempää. Näin pohjoisessa pyöriin voitasiin vaihtaa talvirenkaat loppusyksystä. Lisäksi olisi syytä kiinnittää erityistä huomiota pyöräväylien auraukseen. 

Taas tarvitiin vanhalle asialle uusi nimi - kotoilu

Montjean, Ranska

9 Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina,
mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen:
ei ole mitään uutta auringon alla.
10 Vaikka jostakin sanottaisiin: katso, tämä on
uutta,
on sitäkin ollut jo muinoin,
kauan ennen meitä.


Näin merkitsi Saarnaaja kauan sitten kirjansa ensimmäiseen lukuun. 

Tämä tulee mieleen, kun media kirjoittaa perustavallisesta kotielämästä ja kutsuu sitä kotoiluksi. Termi on niin uusi, että suomenkielinen Wikipedia ei sitä vielä määrittele.

Englanninkielinen vastine "homing" näyttää myös vielä hakevan sijaansa tässä merkityksessä, koska googlaamalla löytyy viitteitä lohien ja lintujen vaeltelusta elektroniikkaan. Sitten on "cocooning", jossa kotona oleilu sävyttyy nykytekniikan mahdollistamalla etätyöllä, netistä shoppailulla yms. Tämä bloggailukin lienee sitä. 

Kaksplus pitää kotoilua leipomisena, kokkaamisena, säilömisenä, sisustuksena, kierrätyksenä, löysäilynä, siivoiluna, marjastuksena, sienestyksenä, kalastuksena ja yleensäkin yhdessä puuhailuna.   

Markkinointi ja mainonta kertoo, että USA:ssa opiskelijat valitsevat aiempaa useammin oppilaitoksen, joka ei ole kaukana kotiseudusta. Kutsuvat sitä paikalliseksi kotoiluksi, joka ilmaus on minusta hieman tautologinen.  

Ehkä tässäkin kyseessä on kyllästyminen hyperkiireiseen ja kilpailulliseen elämään. Hyvää elämää siis tavoitellaan ja hyä niin. Toivotetaan ilmiölle navakkaa leviämistä.  

Eipä silti. Kohtuullisuudenkin idea juontuu kaukaa antiikista ja Raamatussakin siitä puhutaan. Slow life on siis sekin vanhaa hyvää tavaraa uudessa paketissa. 

Kotoilublogeja: Kotoliving, Kotoilua, Pientä kotoilua, Kotoilua ja kokkausta, HomingHeaven.

Valoa putken päässä?

Elämä on tasapainossa, mutta intuitiivisesti koen jonkin olevan vialla. Viime postauksessani järkeilin, kuinka maalaaminen on orgaaninen prosessi, joka etenee omaehtoisesti.

Iltataivas  20.9.2011

Olen yrittänyt alottaa, mutta siitä ei ole tullut mitään. Tekeminen on tuntunut teennäiseltä ja väkinäiseltä. Olo on ollut kuin loppuunpalamisessa. Tahto käskee, mutta käsi ei toimi. Siinäkin tein virheen, että yritin taas ulkoa saamaani aihetta.

Tänään meillä on ollut vaimon kutsuma käsityökerho. Minäkin olen osallistunut maalaamalla työhuoneessani.

Otin aiheeksi kesäisen näkymän, jota olen työstänyt aikaisemminkin. Lähdin aiemman piirustukseni pohjalta ja jätin päikallisvärit huomiotta. Olen muovaillut itsenäistä värisommitelmaa työhöni. Hain vauhtia Bonnardilta.

Uusi lähestymistapa on auttanut. Työ on sujunut ja tuntunut mukavalta. Toivottavasti tämä tietää hyvää. Jospa korkki on nyt irronnut.

Lämpimästi tervetuloa mukaan Inkivääri. Kiva kun liityit joukkoon.

   

Kaikki hyvin?

Taivas eilen

Tämän blogin kirjoittaminen on auttanut minua saamaan aiempaa selkeämmän kuvan tekemisistäni ja priorisoimaan toimiani.

Minulle on kehittynyt seesteinen kuva omasta jaksamisestani ja siitä, mitä elämääni mahtuu. Se on edellyttänyt tosiasioiden tunnistamista ja tunnustamista. Ymmärrän, että oleminen on syytä rakentaa kulmakivien varaan. Tällaisia ovat parisuhde ja sen vaaliminen, leipätyö, läheiset ja ystävät jne.

Kuvataiteen tekeminen on minulle myös tärkeää. Valitettavasti sille ei jää kovin runsaasti voimia elintärkeämpien toimien jälkeen. Asiaa hankaloittaa myös se, että ajan ja voimien lisäksi tarvitsen hyvän kelin. Joudun elämään sen tosiasian kanssa, että taiteellinen minäni on kuin konstikas ja itsepäinen varsa. Jos se haluaa nukkua, en saa sitä millään hereille. Se voi päättää nukkua, vaikka minulla olisi loma. Jos se on virkeä, minun on pakottauduttava pitämään se aitauksessaan silloin, kun minulla on työtä.

Tuntuu tyhmältä. Kirjailijatkin sanovat, että pitää vain aamulla aloittaa - tuntuu miltä tuntuu. En kuitenkaan pysty aloittamaan, jollei se tunnu merkitykselliseltä. Ilman merkityksen kokemusta maalaaminen on väkinäistä. Voin toki saada jotakin alulle, mutta se voi jäädä kesken ja tuntua tekemiseltä tekemisen vuoksi.

Olen kokenut viime aikoina elämäni seesteiseksi, kun olen keskittynyt elintärkeisiin ja jättänyt itselleni luppoaikaa. Olen toisaalta kokenut olevani umpikujassa, kun taiteilijapolun jatko on ollut hukassa. Ehkä tämä on ollut alitajuisen välttämätöntä kypsyttelyä, koska olen alkanut tuntea hermostuneisuutta yms.

Alkukesästä oli hyvä keli, kun tein triptyykin tiettyyn kuvioon, mutta siitä enemmän tuonnempana.

Onneksi olen alkanut kadottaa idean maalaamisesta taiteilijaurana sinänsä. CV:n määrätietoinen rakentaminen ja sen vaatima näyttelyrumba ei vedä, koska se vie voimavaroja maalaamiselta. Sitäpaitsi näyttelytoiminta ei tunnu mielekkäältä, koska teokset eivät tunnu juurikaan löytävän koteja sitä kautta. Toki niiden tuominen näkyville ja vuorovaikutukseen on merkityksellistä.

Tunnen nyt, että maalaaminen on minulle jotakin orgaanista, jonka kasvua minulla on velvollisuus vaalia vaikka sen olemassaolon tarkoitus onkin minulle salaisuus.
  



 
 

Anna rakkaalle huonekalullesi menneisyys

Kävimme tänään Habitaressa. Kierroksen sävähdyttävin löytö oli mustan designin kaikessa yksinkertaisuudessan mitä mainioin oivallus.

Se on tarralappu, johon voi kirjoittaa kaikenlaista mielenkiintoista kalusteen menneisyydestä ja jonka voi liimata sopivaan paikkaan huonekalussa välittämään tietoja tuleville haltijoille.











Tämäkin keinutuoli on tehnyt kaksi evakkomatkaa Jääskestä Suomen länsilaidalle sekä välissä yhden takaisin Jääskeen ja päätynyt lopulta Helsinkiin.

Näin voi kunnioittaa hyvin tehtyä ja siten ekologista huonekalua sekä lisätä sen merkitystä tekemällä sen historian näkyväksi. Sen elinkaari saattaa jopa pidentyä. Jos ostaa kotiin vanhoja huonekaluja, niihin voi kiintyä enemmän, kun ne tuovat tarinansa tullessaan.

Ei tuohon tietenkään erityistä tarratuotetta tarvita, mutta voisihan idean keksijää kunnioittaa käyttämällä valmiita lappuja.

Kun isäni lapsilleni tekemät lelut periytyvät sukupolvesta toiseen, historiamerkintä estää niiden alkuperän unohtumasta.

Joskus muinoin pitkää päivää tehdessäni kirjoitin työpöytäni laatikon pohjaan käyttäneeni kyseistä kalustetta. Sitten kävi niin, että pöytiä poistettiin ja sain tuoda pöytäni kotiin. Nyt se lienee poikani huushollissa. Tarinaa pitäisi jatkaa.

Villisilli ja Markus, kiva kun kiipesitte leppoistuskärryille. Lämpimästi tervetuloa mukaan!