Palkkatyökö vain on oikeaa työtä?

Tuomas Enbuskella oli äskettäin ohjelmassaan aiheena "Mikä ihmeen downshiftaus?" ja keskustelukumppaneinaan Osmo Soininvaara, downshiftaaja Sampsa Kiianmaa (Vehmas Assembly, tiedättehän!) ja Alma Median henkilöstöpäällikkö Mari Vuorre.

Keskustelussa nousi esiin Sampsa Kiianmaan ja Mari Vuorren erilainen käsitys siitä, mikä on tärkeää työtä.

Sampsa kertoi tekevänsä nelipäiväistä työviikkoa, mutta sen lisäksi myös vapaaehtoistyötä (ja tiedänhän minä, että hän viljelee kasvimaatakin). Hän pitää tätä parempana kokonaisuutena kuin aikaisempaa elämäänsä kiireisemmässä työssä. Vuorre puolestaan katsoi, että yhdestä työpaikasta pitäisi saada innoitus irti ja keskittyä siihen.

Sampsa ihmetteli, miksi palkkatyötä pidetään parempana kuin vapaaehtoistyötä ja Mari Vuorre puolestaan, miksi vapaaehtoistyötä parempana kuin palkkatyötä.

Mitäpä tuohon sanoisi? Symppaan enemmän Sampsan ratkaisua, mutta ymmärrän, ettei sellainen ole kaikille mahdollinen. On hienoa, että hän on pystynyt olemaan noin itsenäinen, tekemään itselle tärkeää ja mieluista työtä sekä tasapainottamaan menot tulojen kanssa.

En haluaisi tehdä eroa palkkatyön ja muunlaisen työn välille. Jos sienestää ja hoitaa kasvimaata saadakseen perheelleen ja itselleen ruokaa, työtä se minusta on, eikä asia siitä muutu, vaikka noista hommista nauttisikin. Jos äiti tai isä hoitaa lapsia kotona, sekin on työtä. Kun teemme työtä ensisijaisesti elatuksemme vuoksi, miksi palkkatyö pitäisi kanonisoida ainoaksi arvokkaaksi työmuodoksi.

Taloudellisia järkiperusteita toki löytyy. Palkkatyön kautta karttuu verotuloja hyvinvointivaltion menoihin ja työnjako nostaa tuottavuutta. Silti ihmisen valinnanvapaus on itsearvoisesti lähtökohta tässä asiassa.

Vapaaehtoistyö on hienoa kansalaisuuden toteuttamista. Onhan siinäkin toki ongelmansa. Varoja menee oman organisaation brändäykseen, kun kilpaillaan aktiiveista ja lahjoitusvaroista. Varat karttuvat parhaiten siellä, missä brändäys onnistuu parhaiten eivätkä varat jyvity hädänalaisimpien tarpeiden mukaan.

Sosiaalitoimen kautta tapahtuvassa auttamisessa avustusta myönnetään normitettujen tarveperusteiden mukaan ja harkintaa sovelletaan myös. Tämä on oikeudenmukaista, mutta tuntuu etäiseltä kansalaisista ja vaatii runsaasti työvoimaa käsittelyyn.

Entä jos kotimaan köyhyys hoidettaisiin verotuksen kautta ja ulkomaden köyhiä vapaaehtoistyön kautta?

Tuomas Enbuske esitti ohjelmassa hyvin mielenkiintoisen pointin. Hän sanoi, että siihen tyyliin, että virikkeet lisäävät vauhtia. Tuo vastaa kokemustani. Mitä enemmän puuhaa kiinnostavien asioiden parissa, sitä enemmän virikkeet lisäävät höökää pannuun.

Tervetuloa mukaan Kiki ja MiaO! Kiva että päätitte tulla.

Päivän pieni ilo: Äitini lahjoitti minulle tänään A.B.C. Piirustuskoulun ensimmäisen vihkosen sarjasta "Cours A.B.C. de Dessin". Vihkonen on painettu minun synnyinvuotenani. Äitini aloitti kyseisen piirtämisen etäopetuskurssin minun ollessani pieni. Äitini pärjäsi aikoinaan koulussa piirustuksessa oikein hyvin. Hän ei käynyt tätä kirjekurssia loppuun, mutta vihkonen on minulle kallisarvoinen aarre. 

Kuvat taas Etretatista

Ahneuden monet kasvot

Serenitas eli Ritva Rajander-Juusti nostaa esiin mainion ja toisaalta ajatuksia herättävän näkökulman kirjassaan (Kohtuus kaikessa - Enemmän elämää vähemmällä).

Perinteisesti käsitämme ahneudella kaikenlaista ylenmääräisen mammonan perässä läähättämistä, mutta se voi ilmetä muillakin - myönteisiksi mielletyillä - tavoilla. Posketon ahneus työlle eli työnarkomania vaivaa monia, mutta me voimme olla ahneita myös kommunikaatiolle ja elämyksille. Netti ja kännykkä pitää olla aina ulottuvilla. Saatamme juosta tapahtumasta ja koulutuksesta toiseen.

Niinpä. Pitäisikö älähtää, kun kalikka kalahtaa? Tässä taas bloggaillaan, kohta pitää tsekata Facebook ja maanantai-iltana mennään taas kurssille TaiK:iin. Netistä löytyy niin paljon mielenkiintoista, että melkein ei tiedä minne päänsä kääntäisi.

Voisiko ihminen olla myös ahne laiskottelulle? Kohtuutta downsiftaamiseenkin. Entä ahneus liikunnalle? Vähänkö noita maratoonareitakin juoksee tapahtumissa ja pururadoilla treenaamassa.

Kuvat Etretatista Ranskasta

Melkein yhtä tylsää puuhaa kuin fillarin korjaus

Kuumaiseman kautta luolaan

Yksi minulle vastenmielisimpiä vapaa-ajan toimia on papereiden perkaaminen ja järjestäminen. Ja sen huomaa. Samaan kategoriaan kuuluu myös tavaroiden mulkkaaminen (kiitos oululaisille tästä mainiosta sanasta) ja poistettavien esineiden valikointi. Näitä tylsempää on ehkä vain fillarin korjaus. No, muukin siivous sijoittuu "hyvin".

Olen ihan oikeasti sitä mieltä, että minulla on huonot luontaiset edellytykset kaikenlaiseen järjestelyyn. Se ei tietenkään saisi olla syy tämmöisten hyötyhommien laistamiseen. Niitä on kuitenkin helppo kiertää, kun aina on tärkeämpää (lue: mukavampaa) tekemistä, ja aikahan on rajallista.

Luolan perukka

Olen hidas mulkkaaja, jumitun liikaa harkitsemaan poisheittämisen ja säilyttämisen välillä, olen hajamielinen ja epäkäytännöllinen. Väsyn nopeasti systemaatisessa työssä. Seli seli ...!
Kyllä kyllä, elämä helpottuu, kun tavarat löytyy ja tilaakin on enemmän.

Paperien organisointia olen pystynyt huomattavasti helpottamaan sekä työssä että kotona siirtymällä kohti paperitonta toimistoa. Kauan on puhuttu siitä, kuinka tuollainen aika on tulossa, mutta kuinka se aina siirtyy eteenpäin. Minusta se nykyään eniten omasta tahdosta kiinni. Koulussa melkein kaiken voi säilyttää bittimuodossa. Opiskelijat voivat tehdä kurssityönsä suoraan oppimisalustalle (meillä Moodle), sähköpostitse viestitään ja opiskelijoita koskevat asiat voidaan säilyttää tietojärjestelmissä.

Kotona suuri helpotus on ollut, kun olen saanut siirrettyä suurimman osan laskuista hoitumaan suoraveloituksella ja tiliotteetkin olen vaihtanut bittimuotoon.

Kuvat ovat Etretatista kesäreissultamme.

Minut tyypiteltiin keventäjäksi

Tänään oli pitkäaikaisen slow life -bloggaajan Serenitaan eli Ritva Rajander-Juustin kirjan Kohtuus kaikessa - Enemmän elämää vähemmällä-kirjan julkistuksen juhlistustilaisuudessa.

Kirjan rakenne on tällainen:

Miten minusta tuli kohtuullistaja?

1. Kohtuullistaminen - uusi, vanha vai uusvanha ilmiö? 
2. Yksilönä työelämässä
3. Aika virtaa
4. Kohtuullisuus kulutuksessa
5. Onnellisuutta etsimässä

Ritva haastatteli minuakin kirjaansa varten. Sen verran olen ehtinyt kirjaan tutustua, että tiedän hänen tyypitelleen   minut kohtuullistajana keventäjäksi. Muut tyypit ovat nuoret kohtuullistajat, perheen hvyinvoinnin etsijät, uranvaihtajat ja irtiottajat.

Oli mukava tavata tilaisuudessa ensimmäistä kertaa naamakkain bloggaajakaverini Mari Koistinen, joka kirjoittaa ansiokkaasti Mari Koo-blogia ja on yksi Kulutusjuhla-sivuston taustahahmoista. Taitaa hänellä olla muitakin.  

Videoiden editointi on vaarallinen ansa

Videokuvaus ja editointi on hyvin, kovin, koututtavan houkuttelevaa. Hommasin hyvän digivideokameran (full hd) viime vuoden lopussa. Sillä voi kuvata miltei vaikka minkälaisessa valaistuksessa ja kuvalaatu on katsottaessa upea.

Luola houkuttaa

Nyt pää kylmäksi. Editointi on luovaa ja mielenkiintoista, mutta vie tolkuttomasti aikaa. Kuvaaminen sinänsä sujuu mukavasti matkailun, seurustelun yms. ohessa.  

Kaarina Davisin raju elämänmuutos

Sattui Haaga-Helian kirjastossa käteen kiinnostavan tuntuinen kirja. Kaarina Davis on kirjoittanut slow life -oppaan, jossa hän kertoo rajusta elämänmuutoksestaan. Kirjan nimi on nasevasti "Irti oravanpyörästä".

Davis on työskennellyt stressaavaksi kokemassaan ammatissa eli sairaanhoitajana. Hän sai kyllikseen, kouluttautui luontoyrittäjäksi ja muutti Hämeenkyrön Alhonkylässä olevaan torppaan. Hän kasvattaa itse suuren osan tarvitsemastaan ruuasta ja kerää polttopuut metsästä. Hän tulee vähällä toimeen ja sen vuoksi hänen ei tarvitse tehdä töitä niin paljoa kuin ennen. Aamuisin hän herää onnellisena uuteen päivään.

Rohkea teko! Enpä tiedä olisiko minusta tuohon, mutta kirjan aion lukea.

Bloggausta ja/vai facebookkausta?



Laskuvesi paljastaa laajan vesijättömaan
 ja avaa reitin seinämässä olevaan luolaan


Bloggauksen rinnalle on ankara kilpakumppani taistelemaan ajasta. Tämän haastajan nimi on Facebook. Kummassakin on omat viehätyksensä.

Bloggaus on pitkäjänteisempää ja teemakeskeisempää. Vuorovaikutus tuntuu tapahtuvan enimmäkseen tuntemattomien kanssa. Heistä voi kuitenkin tulla bloggauksen puitteissa kavereita, joihin yhdistää kiinnostus samoihin aiheisiin, osasta jopa face-to-face -tuttuja. Blogin reunaan kertyy vähitellen linkkejä muihin kiinnostaviin blogeihin. Samanmielisiä löytyy. Kommentteja vaihdellaan.



Bloggauksesta saa enemmän irti, jos käyttää runsaasti aikaa muiden kirjoittajien blogien lukemiseen ja uusien kiinnostavien blogien etsimiseen. Tähän tosin humahtaa helposti tunteja niin, että yöunet vaarantuvat.



Vesijättömaa houkuttelee poimimaan simpukoita

 Naamakirjailu taas on päiväperhosmaisempaa, mutta silti kiinnostavaa ja mukavaa. Teemat ovat lyhytikäisiä ja syntyvät usein median esiin nostamista aiheista. Suurin osa seurustelukumppaneista on vanhoja kavereita, jos toki kavereiden kavereihinkin voi tutustua Facebookin tarjoamissa puitteissa.

Facebookkauksessa tykkään siitä, että voin vaihtaa ajatuksia kiinnostavista sellaisten kavereiden kanssa, jotka tunnen hyvin, mutta tapaan harvoin. Näin voin elvyttää ja ylläpitää kaveruuttani sellaisten kanssa, jotka ovat muuttaneet muualle. Oman suolansa hommalle antaa se, että kavereiden aloittamiin keskusteluihin osallistuu heidän kavereitaan, jotka ovat minulle tuntemattomia. Puolitutukin voivat muuttua vaikkapa kolmen vartin tutuiksi.

Facebookissa voi käväistä pyörähtämässä muun puuhan lomassa ja heittää jonkun kommentin. Virkistävä hengähdys tutussa seurassa. Tosin onhan siinä vaara jumittua, mistä on haittaa, jos aikataulu ei oikein sallisi moista.  

Hanna, lämpimästi tervetuloa mukaan!