Kaikki aika työnantajalle - vai läheisille?

Viimeisin Ekonomi-lehti pohtii kansikuvajutussaan "Vaihtoehto talouskasvulle" laajasti nykyisen talouselämän menon mielekkyyttä - puolesta ja vastaan.

Artikkeliin on haastateltu Aalto-yliopiston tutkija Timo Järvensivua, jopa pitää veljensä Paavon kanssa degrowth.fi -sivustoa, Evan:n johtaja Matti Apusta, Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtaja Seija Ilmakunnasta ja Tilastokeskuksen tutkimuspäällikkö Jukka Hoffrénia.

Timo Järvensivu haluaa vapauttaa keskustelua talouskasvusta siten, että kasvua ei otettaisi itsestäänselvyytenä vaan etsittäisiin kestävän kehityksen mukaista järjestelmää.

Matti Apunen puolestaan kannattaa lähtökohtaisesti talouskasvua ja uskoo teknisen kehityksen ratkovan ympäristöongelmat.

Myös Seija Ilmakunnas puolustaa talouskasvua, mutta haluaa sen ottavan huomioon ympäristön kestävyyden sekä työelämän laadukkuuden.

Hoffrén tuo esiin bruttokansantuotteen ongelmallisuuden hyvän kasvun mittarina. Hän mainitseen vaihtoehtona GPI:n eli aidon kehityksen mittarin, mutta toteaa siihenkin liittyvän ongelmia.

Matti Apunen tuomitsee tiukasti downshiftaamisen ja pitää sen harjoittajia yhteiskunnan vapaamatkustajina. Hän ottaa esimerkeiksi sellaiset tapaukset, joissa tehdään työtä silloin kuin huvittaa tai tehdään niin vähän työtä, että sillä tullaan toimeen. Hän perustelee asiaa sillä, että yhteiskunnalle näin kertyy vähemmän varoja palveluihin. Hän on oikeassa, ei voi väittää vastaan.

Toivoisin kuitenkin, että hän käsittelisi aihetta vivahteikkaammin, On tuollainenkin downsiftaamista, mutta mielestäni muualtakin löytyy tärkeitä näkökohtia. Apunen esittää niitä itsekin ansiokkaassa kolumnissaan "Sedällä on asiaa" tämänpäiväisessä kolumnissaan Hesarissa, jossa hän käsittelee presidentti Niinistön työryhmän kirjasta "Ihan tavallisia asioita".

Niinistön työryhmä on tunnetusti halunnut puuttua nuorison syrjäytymiseen. Apunen kertoo, kuinka hän on kerännyt kasveja tyttärensä kanssa koulutehtäväksi annettua herbaariota varten. Näin juuri, kannetaan yhteisvastuuta ja annetaan aikaa lapsillemme. Niin, ja muillekin. Apusta kompaten, - yhtään väheksymättä heidän tekemää tärkeätä työtä - mikään viranomaisarmeija ei pysty täyttämään välittämättömyyden tuomia aukkoja.

Haluan avata tärkeän näkökulman aiheeseen. Jouduin aikoinaan sellaiseen työtilanteeseen, että minun oli oltava töissä aamusta noin kymmeneen illalla ja joskus toisinaan pidempään - jopa läpi yön. Lauantaitkin taisivat mennä töissä. Sunnuntaisin minusta ei ollut paljon iloa lapsilleni, jotka kaikki viisi olivat tuolloin kotona vaimoni hoidossa. Koin, että vaihtoehtona oli vain maantie. Toki sosiaalijärjestelmä olisi auttanut, mutta perheenelättäjän on pakko yrittää pitää cv:stään huolta.

Muulloinkin on päivään tullut pituutta, milloin se on johtunut yrittäjämäisistä kuvioista, milloin seurauksena työn eetoksesta - tiedättehän: "vain virkamiehet lähtevät töistä neljältä" ja milloin tulospaineista.

Miten tuossa eletään Niinistön työryhmän oppaan mukaan? Tunnustan, olen downsiftannut, valitettavasti liian myöhään, kun lapset ovat maailmalla, mutta onneksi on lastenlapsia. Elämän arvoja on pitänyt panna parempaan järjestykseen.

Toivon siis lisää vivahteita downsiftaus -keskusteluun.

Kaikki aika työnantajalle - vai läheisille? Ei tietenkään kaikkea kummallekaan, mutta olisiko jokin suhde siitä väliltä kohtuullinen vaihtoehto? Downsiftausta kutsutaan myös kohtuullistamiseksi.