Olenko löytänyt aarteen ...?

... vai hukannut sellaisen?

Olen huomannut uuden piirteen asennoitumisessani tekemisiini. En tunne itseäni enää yhtä tavoitteelliseksi kuin ennen. Olen löytänyt itseni ajattelemasta, että kunhan hoidan työni, mitä sitä muuten sitten hötkyilemään.

Jos työasiat eivät ole kaatumassa päälle, minun ei tarvitse ottaa illaksi jotakin savottaa tai ajatella illan menevän hukkaan, jos en tee jotakin hyödyllistä. Itse asiassa käytän illan hyödyllisesti, jos nysväilen leppoisasti sitä sun tätä.

Sellaisen illan jälkeen olen nimittäin tuottavampi koulussa ja jaksan pitää paremmin langat käsissäni työskennellessäni opiskelijoiden kanssa. Se taas ruokkii sitä, että rästejä ei kerry yhtä helposti kuin raahustamalla ahkeroitaessa. Paitsi että ei tämä näin mene minun kohdallani. Kun tunnen itseni energiseksi, teen mielelläni erilaisia kokeiluja työssäni ja sellaiset eivät tunnetusti päivää lyhennä.

On selvää, että uuden tilanteen mahdollistaa osaltaan se, että elän pappavaihetta. Lapset ovat lentäneet pesästä ja lastenlasten kanssa ei elellä joka päivä.

Kun elämä on ollut hektistä, tavoitteellisuus on ollut varmaan hyvä selviytymiskeino ja erityisesti se oli tarpeen 90-luvun lamassa.

Nyt kun elon seesteisyys yhdistyy rönsyilytaipumukseeni, ei monikaan asia edisty vauhdikkaasti.

Onko sillä niin väliä?


Pari välähdystä Suomenlinnasta juhannuksena.