Pitääkö työt tehdäkin mahdollisimman huonosti?

Strasbourg 2009

Opettaja-lehdessä on tänään juttu professori Juha Hakalasta, joka rohkenee sanoa, ettei kaikkia töitä kannata tehdä kympin arvoisesti. Seiskakin voi vältää. Hän jopa provosoi ajattelemaan, että useimmat työt voisi tehdä niin huonosti kuin voi. Toki välillä kannattaa tähdätä kymppiin.

Joskus on sanottu myös, että paras on hyvän pahin vihollinen. Sillä tarkoitettiin jotakin sellaista, että täydellisen tekemiseen menee aivan liikaa aikaa. Suorituksen parantaminen 90 %:sta sataan saattaa tarkoittaa työmäärän tuplaamista.

Luulen Hakalan tarkoittavan, että jos kaiken tekee sataprosenttisesti, ei ehdi tekemää juuri mitään ja silti voi uupua. Kun on rajallisesti aikaa käytettävissä, kannattaa optimoida yksittäisten tehtävien tulostasotavoitteet siten, että kokonaistulos on paras mahdollinen. Helpommin sanottu kuin tehty.

Ihminen ei pysty millään tekemään työtä täysillä tunnista toiseen - ainakaan minä. Opetustyö syö miestä ja varmaan naistakin sen verran, että loppuiltapäivän tunneilla aivot ovat tahmeat ja kaukana aamupäivän vireydestä.

Toivon silti, että lentäjät eivät tyydy vaillinaisiin suorituksiin ja että kirurgit tavoittelevat parasta tulosta potilaan kannalta. Näitäkään hommia ei tarvinne tehdä kahdeksaa tuntia yhteen menoon niin, ettei välillä ole löysempää.

Kauppojen asiakaspalvelu on vaativa ammatti, koska kontaktitilanteessa asiakassuhteen jatkuminen on koko ajan katkolla, mutta niissäkin hommissa päästään välillä hyllyjä järjestämään.

Arvioin, että omassa työssäni on erityisen tärkeää keskittyä vuorovaikutustilanteisiin tunnilla ja arviointeihin, koska niiden sujuminen vaikuttaa paljon opiskelijan motivaatioon ja omanarvontunteen kehittymiseen. Työpöydän järjestyksen ylläpitäminen on hyvä asia, mutta ainakin minun prioriteettilistassani häntäpäässä.

Hei Pia. Kiva kun tulit mukaan. Lämpimästi tervetuloa!

Reteää työmatkarehkimistä pyöräillen vai eleganttia moniliikkumista?

Olen ajoittain harrastanut aika ahkerasti työmatkapyöräilyä, mutta viime vuosina on ollut hiljaista sillä rintamalla.

Vuosia sitten työmatkani 13-14 km:a yhteen suuntaan. Päiväannokseksi sain vajaa pari tuntia liikuntaa. Tosin en pyöräillyt kaikkina päivinä. Sittemmin olen polkenut lyhyempää matkaa.

Olen oppinut, että keli ei estä juuri koskaan pyöräilyä. Kysymys on varustautumisesta. Jos laittaa lämmintä alle ja vettäpitävää päälle, pärjää hyvin kelillä kuin kelissä. Talvirenkaat ovat verrattomat silloin, kun on niiden aika.

Aikaa paloi paitsi ajamiseen, myös suihkussa käyntiin ja vaatteiden vaihtoon. Mutta kyllä  oli olo freesi noiden operaatioiden jälkeen. Kun olin palannut kotiin, ei tarvinnut erikseen lähteä kuntoilemaan.

Kunto oli niin hyvä, että tein yhtenä kesänä noin 800 km:n yhden miehen pyöräretken.

Sateista ei ollut juuri mitään haittaa, mutta anteliaasta lumisateesta oli sillä pyöräteitä ei aina ehditä lanata. Jos on hyvin valaistu, voinee ajaa autojen urilla. Oikein kovista pakkasista minulla ei ole kokemuksia.

Nyt kun työmatka on kuutisen kilometriä, voin laistaa suihkun, jos en aja liian kovaa. Silloin pukeutumisesta ei tule kynnystä lähteä.

Tämänhetkiseksi liikuntakokonaisuudeksi näyttää muotoutuvan kuntopyöräily, jolloin voin viihdyttää itseäni vaikkapa kuuntelemalla radiota, työmatkan osittainen kävely, hissin säästäminen ja venyttely. Näiden lisäksi saatan kävellä tai pyöräillä muutoin vain. Tällä yhdistelmällä saa Kiloklubissa vihreät pampulat, jos määrät ovat riittävät.

Kuntopyöräilyn teho on suurempi kuin ulkopyöräilyn, mutta sisällä ei tietenkään voi nauttia raikkaasta ulkoilmasta. Peseytyminen tapahtuu hetkessä, kun marssii hikisenä suihkuun.

En tarvitse huippukuntoa mihinkään. Minulle riittää riittävä kunto. Toivon, että nykykuvio tuo jatkuvuutta eikä ryhdistäytymisen ja lysähtämisen vuorottelua.

Hei Rippe. Lämpimästi tervetuloa mukaan leppoistelemaan!

Strasbourg 2009

Selviääkö lapsiperhe ilman autoa?

Valpuri pohdiskelee blogissaan, tohtisiko lapsiperhe luopua autostaan, ja kyselee kokemuksia.

Me olemme olleet ilman autoa vuodesta 1993 lähtien. Lama vei minulta työpaikan ja työsuhdeauto jäi sinne. Päätimme katsoa miten pärjäämme ilman ja siitä se sitten lähti. Kaikki viisi lastamme olivat tuolloin kotona, mutta nyt ovat jo lentäneet pesästä. Nuorin oli 8 vuotta ja vanhin 16 vuotta vanha. Asuimme omakotitalossa.

Kun lapsemme eivät olleet enää kannettavia, meidän ei tarvinnut paneutua lastenrataslogistiikkaan. Käsiämme venytimme ruokakasseja kantaessamme ja busseissakin niiden kanssa sählättiin. Voihan ajatella, että jotkut menevät salille ja maksavat tällaisesta, mutta enpä tiedä, voidaanko tässä puhua hyötyliikunnasta. Sitä teemme vieläkin, joten ei kädet vielä ihan maata viistä. Foordi eli ostosratas on kätevä.

Lapsemme oppivat käyttämään itsenäisesti julkisia. Rauhaisa hetki Hesarin parissa ei katkennut kyydityspyyntöön eikä sikeästä yöunesta tarvinnut nousta kuutamoajeluille. Toisaalta eräs ystävämme sanoi, että hän voi viettää aikaa kaksistaan kunkin lapsensa kanssa kyyditessään heitä. Hyvä pointti sekin.

Vaimo arvelee vierailukutsujen vähentyneen, mikä on ikävää. "Ai niin teillä ei ole autoa. No tulkaa sitten, kun teillä on.". Tuohon tyyliin.  

Minulle itselleni autosta luopuminen merkitsi asennemuutosta liikkumisen suhteen. Olin tottunut siihen, että auto on aina valmiina eikä lähtemisiä tarvitse ajoittaa kovin tarkoin. Nyt piti alkaa lukemaan bussiaikatauluja ja laittautua pysäkille riittävän ajoissa. Tottuihan siihen. Lisäbonuksena sain mahdollisuuden lukea työmatkoilla.

Käsittääkseni ei ole miehekkään näköista kantaa kauppakasseja, joten kannattaa pukea individualistin viittaan.

Ostin sittemmin hyvän pyörän, jolla pystyin kuskaamaan tavaraa ja liikkumaan paikasta toiseen. Taas saatoin ajatella, että joku pulittaa salimaksuja ja minä saan liikuntaa ilmaiseksi sivutuotteena. Ajelin työmatkaa jonkin verran talvellakin ja opin, että sekin on mahdollista. Pyöräily lisää myös kotiseututuntemusta, kun voi kulkea autoille mahdottomia reittejä. Minusta on mukava pörrätä pyörällä ja nuuskia paikkoja, joissa ei ole ennen käynyt.

Nykyään asumme kerrostalossa ja meillä on erinomaiset kuljetuspalvelut käytettävissämme. Aivan lähellä on CityCarClubin piste. Järjestelmä on todella hyvä. Saamme auton lähes aina kun tarvitsemme ja voimme valita kulloiseenkin kuljetustarpeeseen sopivan. Meidän ei tarvitse murehtia auton huolloista yms.

Käytämme myös kadullamme olevaa pientä autovuokraamoa (Actum) silloin, kun se on edullisempi vaihtoehto. Otamme toisinaan taksin. Kaiken perustana on Helsingin seudun erinomaiset julkisen liikenteen palvelut. Julkiset ovat vuokra-auton hyvä vaihtoehto myös silloin, kun käymme muualla Suomessa. Alkuaikoina saimme usein ystäviltämme auton lainaksi.

Palveluja kannattaa käyttää rohkeasti, koska oman auton puuttuminen säästää paljon rahaa. Ruokareissujen vaivoja voisi välttää käyttämällä kauppojen kuljetuspalveluja. Aikoinaan oli useitakin nettiruokakauppoja. Ehkä ne olivat liian varhain liikeellä. Tietääkseni ainakin yksi ketju tarjoaa tällaista palvelua nytkin.

Kuvat Strasbourgista 2009. 

Omaa jääkaappia dyykkaamaan

Terhi Upola kehottaa Uudessa Mustassa dyykkaamaan omasta jääkaapista. Kannattaa mieluummin katsoa mitä syötävää sieltä löytyy kuin lähteä kauppaan. Tuo on hyvä neuvo.

Olen pannut merkille, että minua ärsyttää ajatus jonkin perusruoan loppumisesta kesken kaiken. On mukavampi olo, kun tietää, että varastotilanne on kunnossa. Olisimmeko luonnostaan hamstereita, kun kautta historian ruoasta on ollut pulaa? Vai onko kyse turvallisuuden tunteesta tai joustamattomuudesta?

Vaimoni on tässä asiassa minua rennompi. Sekin ärsyttää minua, että hän ei minun laillani varmistele ruokatilanteen ajantasaisuutta.

Mitä täydempi jääkaappi, sen helpommin ruokaa ehtii mennä huonoksi ja se on huono juttu. Kirjoitin elokuun lopussa sydämmistyneenä artikkelin "Puolet ruoasta roskiin - voiko tämä olla totta?", kun olin nähnyt ruoan haaskaantumista käsittelevän dokumentin.

Syön mielelläni aamuisin ja iltaisin samanlaista jogurttia, mustikkasoppaa, ruisleipää jne. Tähän saattaa yhtenä syynä olla Kiloklubi, jossa syömisten kirjaaminen on helpompaa samojen ainesten toistuessa päivästä toiseen. Koen että minun on hyvä yrittää pitää ruokavalio aika staattisena, jotta paino pysyy edes jonkinlaisessa kurissa. Luovuuteni tuntuu yltävän kehnosti ruoka-asioihin.

Jostakin syystä vaimoni ostaa mielellään parsakaalia, joka tuntuu sitten viihtyvän jääkaapissa.

Yksi syy voi olla jonkinlainen tekemisten optimointi. Vaikka kauppoja onkin lähellä, tuntuisi turhauttavalta lähteä hakemaan jotakin yksittäistä ruokatavaraa erikseen.

Selityksiä selityksiä. Vanha koira tuntee nyt tarvetta oppia uusia temppuja.

Tässä linkki eiliseen Inhimilliseen tekijään, jossa keskustelimme Marikkan, Sannan ja toimittaja-Sarin kanssa slow life -teemoista:

Eilisen illan taivaita

Työn merkitys

Downshiftauskollegani Marikka Bergman pohtii työn ja muiden toimien merkityksellisyyttä blogissaan Pientä elämää etsimässä. Hän on saanut virikkeen tähän aiheeseen kohtaamastaan heitosta, että downshiftaajan vapaa-aika olisi lähinnä fiilistelyä muffinssien oikean koostumuksen etsimisessä. Marikalle ajatus on kaukainen, koska hänellä on lähes täysi palkkatyö ja kotona neljä lasta.

Käydäkö työssä vain rahan ansaitsemiseksi? Vai onko työ elämän pääsisältö?

Varmaan ääritapauksiakin löytyy, mutta erilaisia "pitoisuuksia" lienee runsaasti. Pohdinpa asiaa omalta kantiltani.

Työllä on minulle suuri merkitys, joskaan ei suurin. Joskus tullessani kouluun ajattelen, että saan olla onnellinen, kun on työ johon tulla. On olemassa tehtäviä, jotka odottavat juuri minua tekemään niitä. Toki moni muukin ne voisi tehdä, mutta nyt nämä ovat varattu minulle.

Sellaisina päivinä kun minun ei tarvitse mennä työpaikalle voi käydä niin, että olen kotona koko päivän enkä käy edes kävelyllä tai kaupassa. Olo alkaa tuntua tunkkaiselta. On hyvä, että työ pakottaa minut useimpina päivinä lähtemään kotoa. Pysyn paremmin elämässä kiinni. Se että voin tehdä välillä töitä kotona on kuitenkin myös hyvä mahdollisuus, koska työmatka-aikaa säästyy ja tämä tuo huokoisuutta ajankäyttöön.

Siitäkin nautin, että minulla on työyhteisössä hyviä työkavereita, joista osan olen tuntenut jo pitkään. Kollegat tietävät minkälainen olen ja lienevät tottuneet omituisiinkin piirteisiini. On helppo mennä töihin. Vanhojen tuttujen kanssa saa nauttia syvällisistäkin kahvipöytäkeskusteluista.

Saan olla kiitollinen siitä, että on organisaatio, joka tarjoaa minulle työolosuhteet ja annostelee työtä tehtäväkseni - vaikkakin vaihtelevassa - silti sopivassa tahdissa. Jos olisin yrittäjä, joutuisin pitämään huolta tasaisesta työkuormasta ja tekemään ne työtkin. Voin keskittyä haasteisiin, joita toki tässäkin hommassa riittää.

On mukavaa työskennellä opiskelijoiden kanssa. Tehtävä on kuitenkin niin vaativa, että aina tuntuisi jäävän parantamisenvaraa. Miten järjestää erilaisille persoonille kullekin sopiva tapa opiskella? Komentaminen toimii huonosti, samoin pitkät luennot. Yksilöllinen ohjaus ja kannustaminen toimisivat paremmin, mutta niihin ei tahdo riittää aikaa.

Minulle on tärkeää, että työssäni on humanistisia sisältöjä. Voin yrittää auttaa nuoria elämässä eteenpäin, pyrkiä ehkäisemään syrjäytymistä, auttaa oppimaan ja toivottavasti edes vähän luoda itseluottamusta ja uskoa tulevaan sekä edistää omien kykyjen tunnistamista.

Minulle ei ole mahdoton ajatus jatkaa työtäni eläkeiässä, jos terveys ja voimat sallivat, ainakin osa-aikaisesti

Miten kaikki tämä liittyy leppoistamiseen?

Helposti ajatellaan, että downsiftaaminen tarkoittaa lyhennettyä työaikaa. Voi se olla sitäkin, jos se on kotitilanteen vuoksi tarkoituksenmukaista. Niinhän Marikkakin tekee. Meidän tapauksessamme on tarkoituksenmukaista, että minulla täysi opettajan työ, koska vaimoni opiskelee ja toimii freelancerina.

Yksi mahdollisuus olisi vähentää opetustyön osuutta ja lisätä toisen ammattini - kuvataiteilijan - osuutta. Siihen minulla ei ole rohkeutta, koska niin kuin olen kertonut, minun on vaikea annostella sitä työtä ja sille alalle on vaikea luoda toimivaa ansaintalogiikkaa.

Näillä kohtuullistamispohdinnoilla pyrin tasapainottamaan elämääni siten, että siihen mahtuu merkityksellinen työ ja muutakin merkityksellistä.

Tämä tarina venyi, vaikka käsittelin vasta palkkatyön merkitystä, mutta jatketaan juttua myöhemmin.

Tänään (16.10.2011) tulee kello 21.00 Inhimillinen tekijä, jossa keskustelemme Marikkan ja toisen kohtuullistamiskollegan Sanna Wikströmin (Hidasta elämää) kanssa toimittaja Sari Valton johdolla otsikolla "Pienen elämän etsijät".

Kiva kun liityit seuraan Runotalon Sari. Leppoisasti tervetuloa!

Kuvat viime kesältä. Taivaan moninaisuutta.

Ajankohtaisen ykkösen keskustelu suhtautumisesta työhön 13.10.2011

Olin viime viikon tiistaina lähdössä töistä kirjaston kautta kotiin, kun sain yllättävän puhelun. Ida-Maria Hytönen oli löytänyt tämän leppoistamisblogini ja soitti. Hän etsi toista haastateltavaa tämänpäiväiseen Ajankohtaisen ykkösen osioon, jonka teemana on suhde työhön.

Tovin kuluttua olin siirtynyt Itä-Pasilasta Länsi-sellaiseen ja istumassa Ylessä Ida-Marian haastateltavana.

Hän oli jo jututtanut Helsingin Taksipalvelu Oy:n toimitusjohtajaa Anssi Halmista ja nyt oli minun vuoroni. Olemme molemmat tahoillamme kokeneet kovia 90-luvun laman aikoihin. Halmiselta kaatui firma ja minulta meni työpaikka.

Voit kuunnella ohjelman täältä. Tämä osio on ohjelman lopussa.

En tunne Halmista, mutta haastattelun perusteella kunnioitan hänen sitkeyttään ja määrätietoisuuttaan, kun hän oli kovasti ponnistellen saanut yrityksensä uudestaan jaloilleen ja menestymään hyvin.

Minun reittini oli erilainen. Olin talouspäällikön tehtävissä, kun lama puraisi, mutta pääsin auskultoimaan ja runsaan vuoden päästä olin taas työelämässä, nyt opettajana.

Ohjelma kärjistää hyvin suhtautumista työhön. Ollako työhullu vai leppoistelija?

Mustan ja valkoisen välillä on kuitenkin paljon harmaan eri sävyjä.

Halminen kertoo velkaantumisestaan, kun lama iski. Arvelen, ettei hänellä ollut juuri muuta mahdollisuutta kuin taistella itsensä yrittämällä irti velkaloukusta. Minullakin on ollut samantapaisia vaiheita. On ollut pakko työskennellä ankarasti, että saa talouden pysymään tolallaan ja perheen pysymään leivässä.

Halmisella näyttää olevan perheyritys ja kymmeniä työntekijöitä. Ymmärrän hyvin, että hän tuntee vastuuta ja haluaa varmistaa, että kaikki toimii. Päivä siinä helposti pitkittyy. Hän tuntee varmasti tyydytystä siitä, että asiat rullaavat ja yritys menestyy. Yrittäjä haluaa pitää myös kannattavuudesta huolta, että saa kerrytettyä puskuria pahan päivän varalle. Pörssi ei kuitenkaan väijy taustalla kasvukiilto silmissään.

Jos työpäivät ovatkin pitkiä, tilanne on mielestäni kunnossa, jos terveys kestää ja elo tuntuu enimmäkseen mukavalta koko perheestä. Olemme niin erilaisia.

Minulla on mielenkiintoinen ja vakaa työ eikä minulla ole huolta siitä, että pystyn maksamaan palkat työntekijöille. Lapsemme ovat lentäneet pesästä. Minulla on mahdollisuus valita toisin. Minulla on tavanomainen opettajan työ, jossa päivän pituus tosin vaihtelee kovasti, mutta kokonaisuutena työmäärä on minulle aika sopiva. Pystyn sisällyttämään elämääni sitä rikastavia asioita.

Halminen arvioi veikeästi kohtuullistajan elämää luostarimaiseksi. Jos seuraa näitä blogejani, voi ehkä tulla muihinkin ajatuksiin.

Kuvat ovat otoksia keskeneräisestä työstäni.  

Ratkaisuidea eiliseen nappikorvaisuusongelmaan

Kävelin tänään kotoa Herttoniemestä Kivinokan kärkeen ja takaisin. Lähtiessäni iPhonen napit oli korvissa ja menossa kiinnostavan Arabikevään historiaa - sarjan toinen osa.

Radio-ohjelman kuuntelu luonnon rauhassa alkoi tuntua ristiriitaiselta. Keskeytin ohjelman. Tuntui paremmalta antaa ajatusten vain ajelehtia. Virikeimurin lenkki sujui mukavasti.

Poikkesin kaupassa ennen kuin palasin kotiin. Kassalla panin ohjelman jatkumaan.

Eiliseen dilemmaan syntyi tällä kävelyllä sellainen ratkaisuajatus, että voinhan kuunnella Areenaa, kun kävelen tai pyöräilen liikenteen metelissä ja luonnon helmassa liikkuessani olla kuuntelematta.

Jos lähteminen tuntuu hankalalta, voin narrata itseni liikkeelle etsimällä kiinnostavan ohjelman. Kun lähtemislaiskotus on nujerrettu, voin kuunnella tai olla kuuntelematta tilanteen mukaan.

Iltataivas tänään.