 |
| Strasbourg |
Stressiä kannattaa pitää signaalina, että jotakin voi olla vialla. Ehkä sitä voisi kutsua ystäväksi, joka haluaa auttaa.
Jatkuva stressi saattaa kertoa siitä, että olet väärässä työssä. Ehkä lahjakkuusrakenteesi ei täsmää riittävästi työsi edellyttämän kykyprofiiliin kanssa. Ehkä olet tutkijatyyppi, joka on ajautunut opettajaksi, tai sairaanhoitaja, jolle sopisi suurpiirteisempi tehtävä. Oletko tullut hakeneeksi ja päässeeksi johtotehtäviin, mutta tunnetkin viihtyväsi paremmin asiantuntijana. Ehkä kannat levottomana myyntineuvottelijan tulosvastuuta ja uneksit hoitoalan töistä. Jne.
Oletko tullut ajatelleeksi, että jos et ole rehellinen itsellesi oman kykyprofiilisi ja työsi suhteen, elämäsi perustus saattaa olla huteralla tolalla. Jonakin päivänä psykofysiikkasi saattaa yllättää sinut ja hakea tasapainon tavalla, jota et arvaakaan. Jos olet onnekas, se ei tapahdu terveyden romahtamisena vaan vaikkapa työpaikan menettämisenä siten, että löydät itsellesi sopivamman työn.
Mukava kun tulit mukaan cocogoony. Lämpimästi tervetuloa!
Tekstit
Kiitos toivotuksesta ja tietenkin myös mielenkiintoisesta blogista. Postauksesi osuikin itselläni todella oikeaan ajankohtaan, näitä asioita tällä hetkellä mietiskelen ja niiden kanssa painiskelen. Slow life on erityisesti alkanut kiinnostaa, vaikka olen vasta opinnoistani valmistunut ja uraodotukset muilta tahoilta ovat melko korkealla. Mutta mikä tekee loppujenlopuksi onnelliseksi.. Itse olen alkanut enemmän ja enemmän kallistua yrittäjyyden puolelle aivan toisen alan suuntaan kuin mistä valmistuin. Tulevaisuus näyttää.
VastaaPoistaAva aka cocogoony
Kiitos blogistasi, mielenkiintoisia ajatuksia!En silti voi välttyä ajatukselta, että tämä tälläinen "slow life"-ajattelu on hieman elitistinen juttu. Onko köyhyillä yksinhuoltajilla varaa moiseen, suurperheillä tai puhumattakaan köyhimpien maiden ihmisistä?
VastaaPoistaMiten sinä olet ajatellut asiaa?
Toivottavasti et näe kysymyksiäni turhan provosoivina, olen vain kiinnostunut.
Hei Ava ja JJ!
VastaaPoistaKiva kun kommentoitte. Mukavaa, että ollaan samalla aaltopituudella.
Ava, sinullahan onkin hyvä tilanne, kun mietit kohtuullisuutta jo urasi alkupäässä. Fiksua että pohdit onnellisuuden todellista perustaa. Kannattaa varmaan yrittää tunnistaa mahdollisimman hyvin ja rehellisesti omia arvojaan jne. ja välttää ehkä huomaamatontakin ulkoa ohjausta. Ainakin Mari Koo (http://www.marikoistinen.fi/) ja Serenitas (http://kohtuudenpuolesta.wordpress.com/) ovat sovitelleet yrittämistä ja slow lifea yhteen.
JJ, ei tuo kysymyksesi ole liian provokatiivinen, ihan aiheellinen ja perusteltu näkökulma. Minulla on itselläni viisi lasta, jotka ovat jo lentäneet pesästä, eikä silloin todellakaan leppoisteltu, kun tilanne oli päällä. Välillä mietin kuitenkin, olisinko voinut toimia vaatimattomammin materiaalisin tavoittein ja siten saada enemmän aikaa isänä olemiseen. Tiedä häntä. Toisaalta tuntuisi vaativan luonnetta, että pystyisi "pakottamaan" perheen alempaan materiaaliseen elintasoon, kun lapset joutuvat vertailluiksi kaveripiirissä. Olisi se saattanut kuitenkin olla parempaa elämää. No, 90-luvun lamassa meni työ tilanteessa, jossa oli asuntovelat päällä sekä vaimo ja lapset kotona. Saimme maistaa elämän tätä laitaa, mutta onneksi minulla oli mahdollisuus kouluttautua lisää ja työllistyä myöhemmin.
Haluaisin tehtä eron kahden slow life -sovelluksen välillä. Minusta on viisasta pyrkiä tasapainottamaan meno- ja tulotasonsa siten, että elämällekin jää tilaa. Se tuntuu minusta vieraalata, kun kerrotaan lääkäreistä, jotka vuorottelevat puolen vuoden työn ja yhtä pitkän lasketteluloman välillä. Sitä kutsuinsin elitismiksi.
Viittauksesi lääkäreihin oli tosiaan varsin kuvaava. Vielä sellainen tuli mieleen että ajattelitko siis lastesi ollessa pieniä elämän "leppoistamista" vai onko se lähinnä tulllut mieleesi näin jälkikäteen? Minua jäi mietityttämään että onkohan ison perheen vanhemmilla ylipäätään mahdollisuuksia elää hieman kiireettömämmällä tahdilla...Toisaalta se tuntuisi luontevalta, varsinkin jos lapset ovat tottuneet hieman vaatimattomampaan tyyliin alusta lähtien. Toisaalta taas usemman lapsen parissa puuhastelu ylipäätään on melko kiireistä puuhaa. Vai mitä mieltä olet?
VastaaPoistaEnemmän näin jälkikäteen. Kun hankimme ensimmäistä omistusasuntoa, ostimme tontin ja aloimme rakentaa Espooseen. Myöhemmin tuli myöhemmin meillä oli toinenkin rakennustyömaa. Joskus on käynyt mielessä, että olisi ollut helpompaa asua kerrostaloasunnoissa. Tosin tuolloin (80-luvulla) oli hyvin vaikea saada rahoitusta sellaiseen kerros- tai rivitaloasuntoon, johon kuusihenkinen perhe olisi mahtunut.
VastaaPoistaJos nyt jossitellaan, olisimme voineet muuttaa maalle halvempien asuntojen ulottuville ja olisin voinut etsiä vähemmän vaativan työn. Olisi jäänyt enemmän aikaa ja voimia perheelle. Elintaso olisi ehkä ollut materiaalisesti alhaisempi, mutta henkisesti korkeampi.
Enpä tiedä, olisinko tuohon pystynyt, kun en ollut tarpeeksi itsenäinen ja draivi oli kova.
Hei Heikki! Minäkin kiittelen tervetulotoivotusta, täälläpä vasta on vastaanottava tunnelma! Joutuuko tästä päättelemään, että leppoistajilla on aikaa olla leppoisia?
VastaaPoistaKuulostan samanlaiselta tapaukselta kuin Ava, paitsi, että valmistuminen ei taida tällä hetkellä olla lähelläkään. (Kaikki aikanaan.) Vähän tässä on viime vuosina joutunut miettimään, että tuleekohan musta enää mitään, kun tälle onnellisuuden tavoittelemisen tielle olen lähtenyt ja näin aikaisin. Ts. onko minut tuomittu ikuiseksi lusmuksi tai muuksi vastaavaksi? Ehkä yhteiskunnan silmissä? Vähän jännittää, miten nollasta voi lähteä rakentamaan ns. menestyksekästä (ts. mielekästä) uraa ja vielä tulla toimeen omillaan - ajautumatta oravanpyörään ja mieltä ahdistaviin tilanteisiin. Itse olen varautunut elämään materiaalisessa vaatimattomuudessa - opiskeluajoilta on jo siitä kokemusta. Itse asiassa koskaan ei olekaan vielä noussut mihinkään materiaaliseen yltäkylläisyyteenkään, vaan pikemmin on entistä enemmän tullut vähennettyä kulutustaan.
Tuntuu välillä siltä, että hyvä minun on huudella vaatimattomasta ja omaehtoisemmasta elämästä, kun en ole varma onko minua pistetty todellisen tulikasteen eteen... että onkohan tämä elämänasenteeni tosiaan vähän elitistinen ja minä pilalle hemmoteltu hyvätuloisten vanhempien kakara? (Vaikka omilla on eletty työssäkäyntoä ja opintolainan ottoa myöten, koska en halua olla ns. taloudellinen taakka vanhemmilleni.) Tykkään kuitenkin ajatella, että enemmän elämänasenteeni tukee mielenterveyttäni. Toisekseen tahdon myös uskoa, että ns. rakkauden verkko kantaa, kun sitä on ollut aikaa hoitaa - jos jonain päivänä sattuu kohdalle heikommat ajat.
Toisin sanoen, tahdoin vain ilmaista minäkin, että mielenkiintoisia asioita pohdit täällä. Seuraan jatkossakin mielenkiinnolla.