Stressikö leppoistajan arkkivihollinen? Osa 1

Le Havre

Jatkan Juhan viestien kommentointia. Juha kirjoittaa:

Vaan maailmassa on outo huume tai olio, joka tykkää rikkoa paikkoja, istahtaa olkapäälle ja täyttää jopa taskut ja... ikävä kyllä, ajaa lopulta täydellä junalla olohuoneeseen.



Tuo ikävä piru, niin piruksi kai voinen sitä kutsua, niin viheliäinen se on, on nimeltään stressi.


Se on mielestäni leppoistajan arkkivihollinen. Luulisin nimittäin että juuri tuo ketale on se, joka lyö kiilansa aidon leppoistajan toimeen.
Asetankin siis kysymyksen. Onko tuo kummajainen leppoistajan päävihollinen, ja onko rajallinen aika vain tuon vihulaisen loihtima sumuverho?


Ja jos näin on, kuinka tuon vihulaisen saisi eliminoitua?




Charles de Gaullen juna- ja lentoasema

 Ja mielestäni tuo arkkivihollinen on myöskin koodattuna jokaiseen kysymykseen. Niinpä se seuraa aina kysymystä ja saattaa porautua vastaajan otsalohkoon.


Tuon mukana tulevan stressin saa eliminoitua, kun kysymys on asetettu niin, ettei siihen tarvitse vastata.


En siis odota kysymykseen vastausta, päinvastoin. Mielestäni leppoistajalle tärkeintä on pohtia, sisäistää ja nauttia. Vasta silloin kun vastaamisesta nauttii, tuottaa se leppoistajalle iloa.

Charles de Gaullen juna- ja lentoasema

Stressi onkin kiinnostava aihe leppoistamisen näkökulmasta. Aihe on minulle ajankohtainen, koska juuri nyt tunnen altistuvani stressille. Onko stressi siis leppoistajan arkkivihollinen? Sietääpä miettiä.

HUS:in sivuilla on luotettavan tuntuista tietoa stressistä. Stressin syynä voivat olla suuret elämänmuutokset kuten läheisen kuolema, rakastuminen tai muutto. Se voi myös aiheutua työn vaativuuden ja yksilön edellytysten välisestä ristiriidasta, mutta myös työn liian vähäinen haasteellisuus. Stressi voidaan määritellä kiihtymys- tai ylihälytystilaksi.

Charles de Gaullen juna- ja lentoasema

Näyttää siltä, että osa stressin aiheuttajista on sellaisia tapahtumia, joille ei voi mitään. Jos esimerkiksi läheinen kuolee, surutyö täytyy tehdä ja jos siihen liittyy stressiä, minkäpä sille voi.

Muuttaminen on luonnollinen tahahtuma elämässä ja sitä tuskin kannattaa sen stressaavuuden vuoksi kaihtaa, jos tapahtuma esimerkiksi parantaa elämänlaatua.

HUS tuo esiin työn vaativuuden ja yksilön edellytysten välisen ristiriidan stressinaiheuttajana. Tälle voimme tehdä tai ainakin yrittää tehdä jotakin. Jos työ on liian vaativaa tai liian haastamatonta, voimme yrittää vaihtaa työpaikkaa. Se saattaa viedä aikaa, joten stressiä joutuu kestämään, kunnes uusi paikka on saatu ja uuden työn kanssa ollaan tultu sinuksi.

Niinkin voi käydä, että oman elämän kustannustaso on niin korkea, että se vaatii korkeapalkkaisen mutta stressaavan työn tekemistä. Tämä voi johtua siitä, että lapset on syötettävä, puettava jne. Sellainen elatuksenmurhe kuuluu elämään ja vanhemmat ehkä saavat voimaa siitä, että tuntevat ahertavansa tärkeän asian eteen.

Elintason kokeminen tiedetään nykyään suhteelliseksi. Köyhyyden tunne seuraa siitä, että toteaa vertaisten elintason omaa korkeammaksi, vaikka se koko maailman mittakaavassa olisi hyvinkin kohtuullinen. On ymmärrettävää, että vanhemmat ponnistelevat, jotta lapset eivät kokisi alemmuutta kavareittensa silmissä.
Miten kasvattaa lapsilleen niin vahvan itsetunnon, että he osaisivat kantaa luontevasti oman materiaalisen vaatimattomuutensa?