maanantai 17. lokakuuta 2011

Omaa jääkaappia dyykkaamaan



Terhi Upola kehottaa Uudessa Mustassa dyykkaamaan omasta jääkaapista. Kannattaa mieluummin katsoa mitä syötävää sieltä löytyy kuin lähteä kauppaan. Tuo on hyvä neuvo.

Olen pannut merkille, että minua ärsyttää ajatus jonkin perusruoan loppumisesta kesken kaiken. On mukavampi olo, kun tietää, että varastotilanne on kunnossa. Olisimmeko luonnostaan hamstereita, kun kautta historian ruoasta on ollut pulaa? Vai onko kyse turvallisuuden tunteesta tai joustamattomuudesta?

Vaimoni on tässä asiassa minua rennompi. Sekin ärsyttää minua, että hän ei minun laillani varmistele ruokatilanteen ajantasaisuutta.

Mitä täydempi jääkaappi, sen helpommin ruokaa ehtii mennä huonoksi ja se on huono juttu. Kirjoitin elokuun lopussa sydämmistyneenä artikkelin "Puolet ruoasta roskiin - voiko tämä olla totta?", kun olin nähnyt ruoan haaskaantumista käsittelevän dokumentin.

Syön mielelläni aamuisin ja iltaisin samanlaista jogurttia, mustikkasoppaa, ruisleipää jne. Tähän saattaa yhtenä syynä olla Kiloklubi, jossa syömisten kirjaaminen on helpompaa samojen ainesten toistuessa päivästä toiseen. Koen että minun on hyvä yrittää pitää ruokavalio aika staattisena, jotta paino pysyy edes jonkinlaisessa kurissa. Luovuuteni tuntuu yltävän kehnosti ruoka-asioihin.

Jostakin syystä vaimoni ostaa mielellään parsakaalia, joka tuntuu sitten viihtyvän jääkaapissa.

Yksi syy voi olla jonkinlainen tekemisten optimointi. Vaikka kauppoja onkin lähellä, tuntuisi turhauttavalta lähteä hakemaan jotakin yksittäistä ruokatavaraa erikseen.

Selityksiä selityksiä. Vanha koira tuntee nyt tarvetta oppia uusia temppuja.

Tässä linkki eiliseen Inhimilliseen tekijään, jossa keskustelimme Marikkan, Sannan ja toimittaja-Sarin kanssa slow life -teemoista:

Eilisen illan taivaita




sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Työn merkitys


Downshiftauskollegani Marikka Bergman pohtii työn ja muiden toimien merkityksellisyyttä blogissaan Pientä elämää etsimässä. Hän on saanut virikkeen tähän aiheeseen kohtaamastaan heitosta, että downshiftaajan vapaa-aika olisi lähinnä fiilistelyä muffinssien oikean koostumuksen etsimisessä. Marikalle ajatus on kaukainen, koska hänellä on lähes täysi palkkatyö ja kotona neljä lasta.

Käydäkö työssä vain rahan ansaitsemiseksi? Vai onko työ elämän pääsisältö?

Varmaan ääritapauksiakin löytyy, mutta erilaisia "pitoisuuksia" lienee runsaasti. Pohdinpa asiaa omalta kantiltani.

Työllä on minulle suuri merkitys, joskaan ei suurin. Joskus tullessani kouluun ajattelen, että saan olla onnellinen, kun on työ johon tulla. On olemassa tehtäviä, jotka odottavat juuri minua tekemään niitä. Toki moni muukin ne voisi tehdä, mutta nyt nämä ovat varattu minulle.

Sellaisina päivinä kun minun ei tarvitse mennä työpaikalle voi käydä niin, että olen kotona koko päivän enkä käy edes kävelyllä tai kaupassa. Olo alkaa tuntua tunkkaiselta. On hyvä, että työ pakottaa minut useimpina päivinä lähtemään kotoa. Pysyn paremmin elämässä kiinni. Se että voin tehdä välillä töitä kotona on kuitenkin myös hyvä mahdollisuus, koska työmatka-aikaa säästyy ja tämä tuo huokoisuutta ajankäyttöön.

Siitäkin nautin, että minulla on työyhteisössä hyviä työkavereita, joista osan olen tuntenut jo pitkään. Kollegat tietävät minkälainen olen ja lienevät tottuneet omituisiinkin piirteisiini. On helppo mennä töihin. Vanhojen tuttujen kanssa saa nauttia syvällisistäkin kahvipöytäkeskusteluista.

Saan olla kiitollinen siitä, että on organisaatio, joka tarjoaa minulle työolosuhteet ja annostelee työtä tehtäväkseni - vaikkakin vaihtelevassa - silti sopivassa tahdissa. Jos olisin yrittäjä, joutuisin pitämään huolta tasaisesta työkuormasta ja tekemään ne työtkin. Voin keskittyä haasteisiin, joita toki tässäkin hommassa riittää.

On mukavaa työskennellä opiskelijoiden kanssa. Tehtävä on kuitenkin niin vaativa, että aina tuntuisi jäävän parantamisenvaraa. Miten järjestää erilaisille persoonille kullekin sopiva tapa opiskella? Komentaminen toimii huonosti, samoin pitkät luennot. Yksilöllinen ohjaus ja kannustaminen toimisivat paremmin, mutta niihin ei tahdo riittää aikaa.

Minulle on tärkeää, että työssäni on humanistisia sisältöjä. Voin yrittää auttaa nuoria elämässä eteenpäin, pyrkiä ehkäisemään syrjäytymistä, auttaa oppimaan ja toivottavasti edes vähän luoda itseluottamusta ja uskoa tulevaan sekä edistää omien kykyjen tunnistamista.

Minulle ei ole mahdoton ajatus jatkaa työtäni eläkeiässä, jos terveys ja voimat sallivat, ainakin osa-aikaisesti

Miten kaikki tämä liittyy leppoistamiseen?

Helposti ajatellaan, että downsiftaaminen tarkoittaa lyhennettyä työaikaa. Voi se olla sitäkin, jos se on kotitilanteen vuoksi tarkoituksenmukaista. Niinhän Marikkakin tekee. Meidän tapauksessamme on tarkoituksenmukaista, että minulla täysi opettajan työ, koska vaimoni opiskelee ja toimii freelancerina.

Yksi mahdollisuus olisi vähentää opetustyön osuutta ja lisätä toisen ammattini - kuvataiteilijan - osuutta. Siihen minulla ei ole rohkeutta, koska niin kuin olen kertonut, minun on vaikea annostella sitä työtä ja sille alalle on vaikea luoda toimivaa ansaintalogiikkaa.

Näillä kohtuullistamispohdinnoilla pyrin tasapainottamaan elämääni siten, että siihen mahtuu merkityksellinen työ ja muutakin merkityksellistä.

Tämä tarina venyi, vaikka käsittelin vasta palkkatyön merkitystä, mutta jatketaan juttua myöhemmin.

Tänään (16.10.2011) tulee kello 21.00 Inhimillinen tekijä, jossa keskustelemme Marikkan ja toisen kohtuullistamiskollegan Sanna Wikströmin (Hidasta elämää) kanssa toimittaja Sari Valton johdolla otsikolla "Pienen elämän etsijät".

Kiva kun liityit seuraan Runotalon Sari. Leppoisasti tervetuloa!

Kuvat viime kesältä. Taivaan moninaisuutta.




torstai 13. lokakuuta 2011

Ajankohtaisen ykkösen keskustelu suhtautumisesta työhön 13.10.2011


Olin viime viikon tiistaina lähdössä töistä kirjaston kautta kotiin, kun sain yllättävän puhelun. Ida-Maria Hytönen oli löytänyt tämän leppoistamisblogini ja soitti. Hän etsi toista haastateltavaa tämänpäiväiseen Ajankohtaisen ykkösen osioon, jonka teemana on suhde työhön.

Tovin kuluttua olin siirtynyt Itä-Pasilasta Länsi-sellaiseen ja istumassa Ylessä Ida-Marian haastateltavana.

Hän oli jo jututtanut Helsingin Taksipalvelu Oy:n toimitusjohtajaa Anssi Halmista ja nyt oli minun vuoroni. Olemme molemmat tahoillamme kokeneet kovia 90-luvun laman aikoihin. Halmiselta kaatui firma ja minulta meni työpaikka.

Voit kuunnella ohjelman täältä. Tämä osio on ohjelman lopussa.

En tunne Halmista, mutta haastattelun perusteella kunnioitan hänen sitkeyttään ja määrätietoisuuttaan, kun hän oli kovasti ponnistellen saanut yrityksensä uudestaan jaloilleen ja menestymään hyvin.

Minun reittini oli erilainen. Olin talouspäällikön tehtävissä, kun lama puraisi, mutta pääsin auskultoimaan ja runsaan vuoden päästä olin taas työelämässä, nyt opettajana.

Ohjelma kärjistää hyvin suhtautumista työhön. Ollako työhullu vai leppoistelija?

Mustan ja valkoisen välillä on kuitenkin paljon harmaan eri sävyjä.

Halminen kertoo velkaantumisestaan, kun lama iski. Arvelen, ettei hänellä ollut juuri muuta mahdollisuutta kuin taistella itsensä yrittämällä irti velkaloukusta. Minullakin on ollut samantapaisia vaiheita. On ollut pakko työskennellä ankarasti, että saa talouden pysymään tolallaan ja perheen pysymään leivässä.
Halmisella näyttää olevan perheyritys ja kymmeniä työntekijöitä. Ymmärrän hyvin, että hän tuntee vastuuta ja haluaa varmistaa, että kaikki toimii. Päivä siinä helposti pitkittyy. Hän tuntee varmasti tyydytystä siitä, että asiat rullaavat ja yritys menestyy. Yrittäjä haluaa pitää myös kannattavuudesta huolta, että saa kerrytettyä puskuria pahan päivän varalle. Pörssi ei kuitenkaan väijy taustalla kasvukiilto silmissään.

Jos työpäivät ovatkin pitkiä, tilanne on mielestäni kunnossa, jos terveys kestää ja elo tuntuu enimmäkseen mukavalta koko perheestä. Olemme niin erilaisia.

Minulla on mielenkiintoinen ja vakaa työ eikä minulla ole huolta siitä, että pystyn maksamaan palkat työntekijöille. Lapsemme ovat lentäneet pesästä. Minulla on mahdollisuus valita toisin. Minulla on tavanomainen opettajan työ, jossa päivän pituus tosin vaihtelee kovasti, mutta kokonaisuutena työmäärä on minulle aika sopiva. Pystyn sisällyttämään elämääni sitä rikastavia asioita.

Halminen arvioi veikeästi kohtuullistajan elämää luostarimaiseksi. Jos seuraa näitä blogejani, voi ehkä tulla muihinkin ajatuksiin.

Kuvat ovat otoksia keskeneräisestä työstäni.  



keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Ratkaisuidea eiliseen nappikorvaisuusongelmaan


Kävelin tänään kotoa Herttoniemestä Kivinokan kärkeen ja takaisin. Lähtiessäni iPhonen napit oli korvissa ja menossa kiinnostavan Arabikevään historiaa - sarjan toinen osa.

Radio-ohjelman kuuntelu luonnon rauhassa alkoi tuntua ristiriitaiselta. Keskeytin ohjelman. Tuntui paremmalta antaa ajatusten vain ajelehtia. Virikeimurin lenkki sujui mukavasti.

Poikkesin kaupassa ennen kuin palasin kotiin. Kassalla panin ohjelman jatkumaan.

Eiliseen dilemmaan syntyi tällä kävelyllä sellainen ratkaisuajatus, että voinhan kuunnella Areenaa, kun kävelen tai pyöräilen liikenteen metelissä ja luonnon helmassa liikkuessani olla kuuntelematta.

Jos lähteminen tuntuu hankalalta, voin narrata itseni liikkeelle etsimällä kiinnostavan ohjelman. Kun lähtemislaiskotus on nujerrettu, voin kuunnella tai olla kuuntelematta tilanteen mukaan.

Iltataivas tänään.    



tiistai 11. lokakuuta 2011

Lenkille napit korvissa vai ilman?

Hankin äskettäin Apple iPhone 4 - kännykän. Olen vaikuttunut. On sen käyttö niin vaan mukavaa. Selvästi on ajateltu käyttäjän porkkanasormia.

Voin ostaa tai lainata siihen kirjoja, käyttää nettiä, ottaa valokuvia, videoida, pitää kalenteria, kuunnella radio-ohjelmia tai katsoa videoita Ylen Areenasta ja mitä kaikkea ...? Niin, voihan sillä soittaakin.

Mihinkähän olen joutunut? Kaltaiselleni virikkeitä imuroivalle tapaukselle värkki on liian koukuttava. Ei tarvitse pitkästyä, kun omppusella voi aina tehdä jotakin. Koskahan alan törmäillä pylväisiin, jos en malta olla katsomatta videoita kävellessäni, tai tapahtuu jotakin vielä kamalampaa?

On suurempi houkutus lähteä kävelylle tai pyöräilemään, kun voi kuunnella jotakin kiinnostavaa samalla. Aika juoksee nopeammin. Hyvä juttu, mutta ... toisaalta sanotaan ulkona liikkumisen selvittävän ajatuksia ja luulen tällaisen nupin kirkastumisen olevan sujuvampaa, jos lintujen laulun kanssa ei kilpaile radion puheripuli. Luulen raukean olotilan olevan tajunnalle hyväksi ja kun kävelee ulkona, ajatukset voivat harhailla sinne tänne ja kukaties järjestellä itseään kuin unessa ikään.

Virikepaastot olisivat paikallaan, mutta en tiedä, pystynkö jättämään omppusta kotiin lenkille lähtiessäni, kun välillä tekee mieli ottaa se saunaankin mukaan.

Asiasta toiseen. Ensi sunnuntaina 16.10.2011 klo 21.00 Inhimillisessä tekijässä (klikkaa "Seuraava lähetys")on aiheena "Pienen elämän etsijät", johon toimittaja Sari Valto kutsui keskustelemaan kolme kohtuullistajaa, Marikka Bergmanin (Pientä elämää etsimässä), Sanna Wikströmin (Hidasta elämää) ja minut.

Lämpimästi tervetuloa mukaan Pauliina. Kiva kun hyppäsit kyytiin.
Sivun kuvat ovat tämäniltaiselta kävelyltäni Herttoniemenrannassa. Joo, napit olivat korvissa.





sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Upshiftaustakin tarvitaan - ja noshiftausta


Tuija Matikka tuo esiin hyviä näkökulmia downsiftaukseen Tiede-lehdessä (9/2011). Meidän kannattaa huomata vauhtimme säätelyssä elämämme kriisit, elinkaaremme vaiheet ja osaamisemme osa-alueet.

Hän vertaa elämää pyörällä ajamiseen. Jos ei polje, pyörä kaatuu. Jos vauhtia on liikaa, voi päätyä allikkoon. Nopeus kannattaa valita tilanteen mukaan. Viisaasti sanottu. Iälläkin on merkitystä. Taaperon vauhti on hidas, kukoistusvaiheessa kaasutetaan ja ehtoopuolella taas jarrutellaan.


Mieleeni tulee suunnittelemisen hankaluus. Meidän kannattaa asettaa tavoitteita opiskelussa, asunnon hankinnassa jne. Mutta miten yllättävät kriisit otetaan huomioon? Tietenkin on oltava realisti ja vakuutuksetkin tuovat turvaa. Riskiaukkoja jää silti aina. Joudumme väistämättä ainakin pieniin hankaluuksiin.


"Hiljaa mäessa" on tavattu sanoa,  Elämää on elettävä ja pyörän pitää edetä, mutta vauhtia voimme säätää. Jos ei jaksa polkea, voi ottaa varman päälle ja taluttaa pyörää. Välillä on pysähdyttävä, mutta kohta taas on jatkettava. Ehkä on tullut haalituksi liikaa tavaraa mukaan ja siitä on päästävä eroon tavalla tai toisella. Sellainenkin on mahdollista, että tie nousee pystyyn. Toivottavasti silloin löytyy tukevia käsiä, jotka auttavat seuraavalle tasanteelle - jos ei suoraan niin mutkan kautta.


Toimiminen on ihmiselle luontaista. Kirjoittaja toteaa, että "... suvantovaiheissa tarvitsemme uusia haasteita, jotta  pääsemme miellyttävään sopivan kuormituksen mielentilaan, ...".



Downshiftaus onkin mielestäni kovin rajaava termi. Tarvitsemme myös upshiftausta ja noshiftausta. Vaihteet on tehty käyttöä varten.







Matikka ottaa esiin myös osaamistemme erojen merkityksen vauhdin säätelyssä. Fyysisesti kyvykkäällä juoksu sujuu useimpia muita paremmin. Toinen taas on muita hoksaavaisempi ja kolmas on suhdetoimintavelho. Joku on huippu näissä kaikissa, meidän muiden osaksi jää kaikenlaiset kykytasoyhdistelmät. Iän karttuminenkin trimmaa näitä ylös ja/tai alas.

Tämä kaikki korostaa yhteisöllisyyden tärkeyttä. Olemme kyvyiltämme erilaisia. Olemme eri elämänvaiheissa. Erilaiset sattumukset kohtaavat meitä, ketä mitenkin. Tukekaamme siis toisiamme ja tarvittaessa nojatkaamme toisiimme. Niinkin sanotaan, että "auta miestä mäessä".

Eläköön yhteisöllisyys!




Kuvat Strassbourgista kesältä 2009.

maanantai 26. syyskuuta 2011

Kunnon kaupunkipyörät Helsinkiin - Bravo!

Olen kirjoitellut viime aikoina Pariisin hienosta kaupunkipyöräjärjestelmästä ( 21. elokuuta ja 11. syyskuuta) . Tämänpäiväisessä Hesarissa on loistava uutinen. Olemme saamassa samanlaisen Hesaan jo ensi kesänä.

Tukholmassa on vastaava (Stockholm City Bike), mutta palvelun toimittaja on eri yhtiö kuin Pariisissa (Velib', jonka taustalla on JCDecaux). Stockholm City Biken omistavat Tukholman kaupunki ja Clear Channel Communications, joka toimii mm. ulkomainosalalla kuten JCDecaux. Helsinki aikoo kilpailuttaa nämä kaksi yritystä.

Harmi, että pyörät sijoitetaan ainakin alkuun vain kantakaupunkiin. Toivottavasti täältä Herttoniemestäkin niitä joskus saa. Jos tuollainen palvelu olisi ulottuvilla, ei omaa pyörää juuri tarvitsisi. Inhoan pyörän korjaamista. Siksi arvostan paljon sitä, että näissä järjestelmissä yhtiöt pitävät pyörät ajokuntoisina.

En tiedä, suunnitteleeko Helsingin kaupunki palvelun tarjoamista ympäri vuoden. Toivottavasti. Olisi hyödyllistä, että pyörät vähentäisivät ruuhkia myös talvella, vaikka käyttö varmaan olisi vähäisempää. Näin pohjoisessa pyöriin voitasiin vaihtaa talvirenkaat loppusyksystä. Lisäksi olisi syytä kiinnittää erityistä huomiota pyöräväylien auraukseen.